Toivoin jouluksi yhden kirjan ja sainkin sen: Henrik Meinanderin Suomi 1944:n.
Jouluaattona jäi kiinnostava historiallinen ranskalainen dekkari kesken, kun pelkkä vilkaisu paketista paljastuneeseen kirjaan vei mennessään.
Vanhempaa ja kaikkein uusintakin historiantutkimusta hyödyntänyt Meinander on tiivistänyt Suomen historian kohtalokkaan vuoden muutaman sadan sivun tikittäväksi ”kertomukseksi”, joka jättää Remeksen ja Soininvaaran lähtökuoppiin. Jännitys on Suomi 1944:n hieno paradoksi: lopputulos tunnetaan, silti hiukset ovat nousta pystyyn. Muillakin kuin Paasikivellä.
Ja samalla Meinander näyttää nuo vanhempien ja isovanhempien muistelemat tapaukset laajemmasta näkökulmasta: se mikä silloin näytti olevan — ja sadoille tuhansille aivan omakohtaisesti oli — taistelua viimeisestä jalansijasta, saattoikin maailmansodan jättiläisoperaatioiden (etenkin kesän 1944 operaatio Bagrationin) mittakaavassa olla melkeinpä marginaalista oheistoimintaa, muistutusta siitä, että Suomikin oli yhä sodassa, joka vaati muutakin kuin lampunjalkoja ja tuohitöitä. Mittakaava vain oli sellainen, että tänne lentäneet lastutkin veivät vielä tuhansia ihmishenkiä.
Meinander vertaa Suomen ja Saksan aseveljeyttä ”hitaasti hiipuvaksi avioliitoksi” ja kiinnittää huomiota siihen, miten eri lailla, suorastaan tyynesti Saksa otti vastaan tiedot Suomen irtautumisaikeista, kun se samaan aikaan oli voimallisesti ja väkivalloin puuttunut Italian ja Unkarin erillisrauhan hankkeisiin. Unkarissa tämä loppuvaihe maksoi muun muassa satojentuhansien juutalaisten hengen.
Kaikin puolin tyylikkääseen suomennokseen on jäänyt pari lipsahdusta, jotka kustannustoimittajan olisi pitänyt huomata. Esimerkiksi että sotalapsia kuljetettiin ”Pohjanmeren yli”. Ei kai sentään V-1 -rakettien moukaroimaan vihollismaahan Englantiin? Ehkäpä sittenkin Pohjanlahden yli Ruotsiin.
31. joulukuuta 2009 kello 0.05
Sain Meinanderin Finland 1944:n kirjastosta marraskuun lopussa, mutta en ehtinyt lukea kuin sata sivua kaikkien joulukiireiden ym. vuoksi, pääsin maaliskuuhun, mutta tosi mielenkiintoisesti kirjoitettu oli – en olisi uskonut. En yleensä lue tällaisia kirjoja. Lopun jätin suosiolla myöhemmäksi, kun saan sen lainaksi perheen sisällä ja voin keskittyä kaikessa rauhassa. Meinanderilla on kaikenlaisia tarkkoja yksityiskohtiakin, kuten vaikkapa että Helsingin ilmapuolustuksessa oli 2600 henkeä, joista naisia sata ja nuoria 200, jos muistan oikein. Tai että sotalapsioperaatiossa pelastui arviolta 3000 lasta. Kai se kannatti.
Muuten, Peter Englundin Stridens skönhet och sorg näkyy jo olevan alennusmyynnissä kahdeksalla eurolla, se pitää hankkia.
1. tammikuuta 2010 kello 19.51
Joululahjaksi minäkin tämän sain, ja joulunpyhinä jäi kyllä väliin paljon muutakin kuin dekkarinluku
En niinkään etsinyt kirjasta sotahistoriaa tai poliittista historiaa, vaan halusin tietää millainen tuo vuosi oli ”oikeasti” ollut. Toki tiedän, että näköiskuvan luominen menneeestä aikakaudesta on kutakuinkin mahdotonta ja useimmiten jopa tarpeetonta. Mutta upeasti Meinander freskoaan maalasi ja taitavasti hän liikkui suurten linjojen ja tapahtumien ja pienten yksityiskohtien ”ruohonjuuritason” välissä.
Ja kyllä tästä tietty ”dekkarimaisuuskin” löytyi, vaikka lopputulos oli toki tiedossa etukäteen. Älkää ottako tätä dekkarivertausta negatiivisena, se on tarkoitettu nimenomaan positiiviseksi! Eli oli pakko lukea samalta istumalta vielä kuukausi, ja vielä toinen, ja jossakin lokakuun paikkeilla alkoi hamittaa: vuosi(ja kirja!)han loppuu ikävä kyllä ihan kohta…
Minulle kirjan parasta antia olivat nimenomaan eletyn arjen kuvaukset, kuten se miten rintamamiehiä kotiutettiin ja mitä sitten tapahtui, samoin sota-ajan kulttuuria koskevat osat. Täytyy kyllä myöntää, etten ihan ymmärtänyt, miksi Meinander oli valinnut tuon kuukausittaisen lähestymistavan, kun analyysit ja synteesit kuitenkin kantoivat pitkienkin ajanjaksojen yli, eivätkä kaikki ko. luvussa kuvatut tapahtumatkaan välttämättä mahtuneet siihen kuukauteen, jonka alla niitä käsiteltiin.
Hienoa oli myös, että Meinander oli sijoittanut kirjaansa kunnon viiteapparaatin. Uskon tämän palvelevan tutkijoiden lisäksi myös tiedonhaluista ”tavallista” lukijaa. Kirjallisuusluettelosta tuli jo bongatuksi muutama sellainen teos, joita en aiemmin ollut lukenut, mutta jotka nyt varmaan tulen lukemaan/hankkimaan.
Ja joo, tuo Hannun mainitsema Pohjanmeri p.o. Pohjanlahti oli pahanlainen kömmähdys. Varsinkin kun se toistui useampaan kertaan. Mutta oikean muodon kyllä arvasi asiayhteydestä, eikä se lukemista haitannut kuin hetkellisesti. Ehkäpä toiseen painokseen jo Siltalalla korjailevat?
Kaiken kaikkiaan: tämä on kirja, jota voi suositella erittäin lämpimästi sekä historiantutkijalle että tavalliselle lukijalle.
2. tammikuuta 2010 kello 0.00
Meinanderilta tietorikas ja tyylikäs suoritus. Ainoa aihe, jota kaipasin, oli miltä lähtö Itä-Karjalasta tuntui siellä olleista AKS:läisistä mutta myös esim. opettajista ja sairaanhoitajista. Ja sinnehän jäi (muistaakseni) tuhatkunta suomalaisten sotilaiden lasta äiteineen.
Henrik Arnstad sen sijaan on laskenut, kuinka monta kertaa Meinander mainitsee holokaustin:
http://www.newsmill.se/artikel/2009/10/17/professorn-kriget-och-forintelsen
2. tammikuuta 2010 kello 13.32
Kyllä teoksen jakaminen kuukausien mukaan oli minusta perusteltua, erityisesti tietenkin siksi että helmikuu, kesäkuu ja syyskuu olivat politiikan ja sotatapahtumien vuoksi niin dramaattisia. Lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota tapaan, jolla Meinander nostaa eri teemoja ikään kuin kalenterikuviksi — esimerkiksi toukokuussa Katri Valan kuoleman yhteydessä käsitellään kulttuuria ja henkistä maisemaa laajemminkin. Ja huomatkaa miten Paasikivi nousee keskipisteeksi vasta joulukuussa — historiallisen itsenäisyyspäivän puheensa myötä. Sen merkityksen tunnustivat niin Valvontakomissio kuin Ruotsin lehdetkin, ja sillä taitaa olla Suomen historiassa samanlainen asema kuin Aleksanteri I:n maapäiväpuheella 1809.
Teoksen yksityiskohdista ehkä liikuttavin oli kuvaus suomenhevosen paluusta rintamalta kotiin. Hevonen tunnisti suljetussa tavaravaunussa perheen tyttären kutsun, ja kieltäytyi asemalla enää menemästä lähelle vaunuja, aivan kuin peläten joutuvansa takaisin sotaan.