Jännitys tiivistyy, mutta tiivistyköön. Junior-Finlandia jaettiin tänään. Tieto-Finlandia on vuorossa ylihuomenna ja se varsinainen ensi viikon torstaina.
En ole vielä saanut ensimmäistäkään vihjettä tai vuotoa, joten kiirehdin veikkaamaan. Veikkaukseni perustuu teosten lukemiseen. Saan sitten nolostella paremmalla omallatunnolla.
Jos olisin Björn Wahlroos tai edes diktaattori, valitsisin Metsävaltion, Antti Parpolan ja Veijo Ã…bergin kirjoittaman metsähallituksen 150-vuotishistorian. Se on ajankohtaisin ja tärkein historiapainotteisista ehdokaskirjoista — se ottaa vauhtia kaukaa 1500-luvulta, jolloin Kustaa Vaasa julisti valtakunnan erämaat kruunun omaisuudeksi, ja päätyy Suomen teollisuuden, yhteiskunnan ja ympäristön päivänpolttaviin ongelmiin.
Asiallinen historiateos on samalla suuri kertomus, jossa ainaisessa rahan tarpeessa olevan valtion, metsäteollisuuden ja metsänomistajien, metsäteollisuudesta elävien työntekijöiden, viljelysmaata havittelevien pientilallisten, poronhoitajien, luonnonsuojelijoiden, virkistystä janoavien kansalaisten ja lopuksi myös matkailuelinkeinon edut käyvät loputonta piirileikkiä.
Suuresta kertomuksesta nousee myös joukko kiinnostavia kasvoja, erityisesti viisikymmenluvun pääjohtaja N. A. Osara, joka johti laitosta liikemiehen ottein Amerikasta omaksumillaan tehometsätalouden opeilla. Osaran aukioista, satojen neliökilometrien avohakkuista tuli käsite ja kirosana, mutta Metsävaltion mukaan Osara itsekin alkoi myöhempinä vuosina toppuutella valtion metrien parturointia.
Osara piti yllä yhteiskuntasuhteita järjestämällä läänityksillään hirvijahteja politiikan ja talouselämän eliitille (hän itse kuului myös valtion metsäyhtiöiden hallituksiin), mutta kepu hänet lopulta 1960 kampitti, edes presidentti Kekkosen voimatta auttaa. Kestitykset, varsinkin idänsuhteisiin liittyvät alkoholilaskut kiinnittivät valtion tilintarkastajien huomion ja kansa alkoi kohista Osaran kuluttaneen jaloihin juomiin 20000 kossupullon verran rahaa. Summa oli ehkä kahdestuhannesosa säästöistä, jotka tarkka talousmies oli virassaan säästänyt valtiolle, mutta lähtö tuli.
Metsään menee: ellei palkintoa saa harvesteri niin sitten Kirves, Juha Maasolan viiltävän kaunis tieto- ja kuvateos.
Kirves on suomalaisuuden ikoni. Tiesiköhän myöhäisen kivikauden kiviseppä vasarakirveitä viimeistellessään olevansa Aalto-yliopiston varhainen edelläkävijä.
Onko toista työkalua joka on kulkenut suomalaisen matkassa yhtä tarpeellisena ja käden ulottuvilla? Puukolla ei kaadettu kaskea eikä pilkottu polttopuita talven lämmikkeeksi, ei veistetty taloja ja veneitä, kirkkoja ja kauppalaivoja, eikä liioin pilkottu hirveä tai sikaa. Kirvestä siihen tarvittiin.
Puukolla uhottiin, kirveellä tehtiin selvää tunkeilijoista — kuten piispa Henrikistä tai vilkkusilmäisestä Shemeikasta. Tauno Palo poseeraa Härmän häjynä korea puukko vyöllä mutta kirves herkästi kädessä.
Suomalainen metalliteollisuus alkoi rautaruukeissa, joissa sepät — joskus vesivoiman avustamana — takoivat kirveenteriä, ja niillä kirveillä kaadettiin sitten raaka-ainetta Suomen puunjalostusteollisuudelle.
Siinä sivussa syntyi aineksia aidolle suomalaiselle populaarikulttuurille, jätkien rillumareille, mutta myös Haanpäälle, Huoviselle ja Päätalolle. Sana ”perusteos” on harvoin kuvannut mitään kirjaa paremmin.
Palaan kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaisiin kunhan Tieto-Finlandian kortit on ensin katsottu.
26. marraskuuta 2009 kello 12.07
Ja ennustaminen on yhä vaikeaa, etenkin sen tulevaisuuden
Porvoo 1809 sen sitten vei.