Sääntöjen mukaan asiassa ei ole nokan koputtamista: ”Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa ja se annetaan tunnustuksena Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista. ” Säänöstä seuraa, että myös Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi nimettyjen kirjojen täytyy olla ansiokkaita.
Alati nirso yleisö saattaa kuvitella, että kun vuoden saldosta valitaan kuusi kirjaa kilpailemaan tuosta maan arvostetuimpana pidetystä romaanipalkinnosta, ne ovat paitsi ansiokkaita myös nimen omaan kuusi ansiokkainta, ainakin raadin mielestä. Raadin ei tarvitse perustella valinta- eikä varsinkaan karsintaperiaatteitaan.
Arvoisa valintalautakunta: oletteko sitä mieltä, että valitsemanne kuusi suomalaista romaania ovat vuoden parhaat, eikä niitä parempia jäänyt kriittisen katseenne ulkopuolelle? Vai ohjasiko valintaanne halu säännöstellä, järjestellä, sommitella sopivan näköistä listaa, jossa olisi jokaiselle jotakin, tai ei paljonkaan kenellekään. Vai jokin muu teosten kirjallisesta tasosta riippumaton syy?
Kirjoitan näin siksi, että olen ehtinyt lukemalla tai edes edes vähän tavallista nopeammin ”esilukemalla” tutustua kaikkiin kuuteen ehdokasteokseen. Sen lisäksi olen lukenut erinomaisia, joko perinteisemmin kirjoitettuja tai tyyliä ja kerrontaa uudistavia suomen- tai ruotsinkielisten kirjailijoiden, naisten ja miesten kirjoittamia romaaneja. Osa Finlandia-kandidaateista ansaitsee ilman muuta ehdokkuutensa, osan kohdalla kysyn olisiko löytynyt jokunen parempikin teos. Entä tunsiko raati lainkaan genreä, jonka ”räjäyttämisestä” se erästäkin ehdokasta ylisti?
Joinakin vuosina ihmetellään, miksi kansansuosikit eivät saa Finlandiaa. Jos raati puhuu ”vakavasti otettavasta” kirjallisuudesta, sen pitäisi sitä myös valita.
13. marraskuuta 2009 kello 13.45
En ole lukenut ainuttakaan näistä ehdolla olevista. Mutta yleishuomio asiasta, joka tuntuu leimaavan kirjasatoamme ja myös lautakunnan ehdotelmaa.
Miksi kirjailijoilla on into rypeä väkivallassa. TVtä katsellessa olen ajatellut, että mieleltään häiriintyneelle on tarjolla ”eteen näyteltyjä” keinoja kiduttaa toista ihmistä. Sama ilmiö on nyt kirjallisuudessa. Suuresti arvostamani ruotsalaiset ja norjalaiset dekkaristit jäävät hyllyyn nykyään. En yksinkertaisesti kestä sitä veren roisketta.
Joku saattaa pitää meikäläistä naivina höperönä, mutta kyllä Agatha Ghristien dekkarityyli kaipauttaa. Aikamme on väkivaltaa täynnä, mutta .. niin mutta mihin vie kirjallisuus joka rypee ilmiössä?
13. marraskuuta 2009 kello 14.37
niin, siis just kuuntelin tän aamuisen liisa steinbyn haastattelun – yle.fi/alueet/turku, löytyy ylen nettisivujen finlandia-paketista, myös osin referoituna.
ja kyllä: he ovat tehtävänannon mukaan valinneet kuusi PARASTA romaania, ei siis mitään genresortimenttia tms.
”median nostamia” he eivät ole halunneet kokoilla, sillä niistä saisi kuulemma joku ”sihteerikin” kasaan listan.
no, ”mediassa” näitä ”nostoja” tekee kriitikot eli aktiiviset nykykirjallisuuden ammattilukijat. niitä sanotaan kirjallisuuskritiikeiksi eli arvioiksi.
eli mitä ihmettä tästä täytyis ajatella? sillä mäkin oon lukenu kaikki ehdolle asetetut ja lisäks kymmenittäin muita tän vuoden romaaneja. ja oon vähintäin yhtä hämmästynyt kuin sinä hannu.
13. marraskuuta 2009 kello 22.18
Niin kauan kuin ehdokkaista kolmannes on ns. kiintiöehdokkaita ei voida puhua parhaudesta. Tänä vuonna listalle olisi voinut mahtua useampiakin ruotsiksi kirjoitettuja teoksia, mutta sehän on toki mahdoton ajatus sekin.
Sen verran raati on ottanut opikseen aiemmista vuosista, että jättämällä pois kaikki erinomaiset naiset, ei kenenkään tartte ihmetellä, että miksi palkinnon voittaa joka vuosi lesbo tai bi.
13. marraskuuta 2009 kello 22.27
Marttila ei ole vain Tietoviisas, vaan muutenkin järkimiehiä: ihmetyttää moinen Turun tonttupiirien edustaja raadin puheenjohtajana, kun menee julkisesti pönttöön julistamaa noin aikansa elänyttä, hierarkkista ”kirjallisuusteoriaa”!
Kaikesta paistaa se – että vaikka periaatteessa voisi olla pitkälti samaa mieltä ns. mainstream-kirjallisuuden ”dekkaroitumisesta”, ainakin kustantajien/markkinoinnin osalta – että kovin paljon ei ole voitu tällä vuosituhannella kotimaista dekkaria eli parasta suomalaista rikoskirjallisuutta lukea, jos Kilven kakkoskirjaa pidetään jotenkin ”genreä räjäyttävänä”, hoh-hoijaa. Pitäisi ensin ottaa selvää, missä ko. genressä ollaan menossa, ennen kuin päästellään professorisella rintaäänellä tuollaisia kurnutuksia julkisesti ilmoille…
13. marraskuuta 2009 kello 22.32
En ole ehtinyt lukea tämän vuoden satoa tarpeeksi, jotta kykenisin sanomaan kantani vuoden 2009 parhaista romaaneista.
Mutta olen kahteen kertaan kahlannut läpi Liisa Steinbyn puheenvuoron jakotilaisuudessa.
Steinbyn puheenvuoro on täyttä asiaa.
Steinby on huolissaan kirjamaailman ja kirjojen viihteellistymisestä ja väkivaltaistumisesta.
Huora pitää raiskata seitsemän kertaa, katkoa sormet ja katkaista kaula kahdesti. Itsemurhia pitää olla.
Kaunokirjallisuuden primaari funktio on minunkin mielestäni edelleenkin esteettinen funtio (esteettinen mielihyvä ja taiteellisuus). On hyvä Steinbynkin mielestä, että on yhteiskunnallista kriittisyysyyttä jne. mutta kun itsemurhan tekemiseenkin tarvitaan yhä kovempia volyymeja jotta kansa muka kiinnostuisi ja lukisi ja tulisi komea loppu.
Tasapainoinen, syvällinen, ajatteleva romaani, jossa olisi huumoriakin (siis sivistystä)! Sellainen on Leena Krohnin ”Valeikkuna”. Hotakainen osaa hommansa aina.
Ihmettelen, miksi Steinbyta vastaan hyökätään nyt kaikkialla. Hän on hoitanut vaativan tehtävänsä kunnianhimoisesti, paneutunut työhönsä täydellä sydämellä ja kirjoittanut syvällisen, kriittisen ja herätteellisen puheenvuoron. Paljon paremman kuin aikaisempien raatien edustajat.
Olkaamme tästä onnellisia.
Korostan: tämä ei ole puheenvuoro valittujen kirjojen puolesta tai vastaan eikä reputettujen puolesta eikä vastaan. Onnea valituille! Ja ulkopuolelle jääneet – te olette kirjoittaneet kelpo teoksia jälleen kerran!
Kiitos, Liisa Steinby ja raati!
Eläköön suomalainen kaunokirjallisuus!
13. marraskuuta 2009 kello 23.23
Kosti: kyllä Steinby puhuikin asiaa, vaikka piinallisen pitkään. Kirjojen dekkaroitumisesta puhuttiin juuri Ruotsissakin, ja siellähän dekkari vasta onkin arvostettu taiteen laji.
Hotakaisen romaani ilahdutti kovasti ja ansaitsee ilman muuta paikkansa. Mutta mainitsemasi Leena Krohnin Valeikkuna ei sitten päässyt ehdokkaaksi. Ei liioin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, vaikka ”media sitä kovasti nosti”. Onneksi ehdokkaiden joukossa on sivuuttamaton mestari Antti Hyry, jonka paikka oikeastaan ei enää ole tällaisissa helppohintaisissa kilpailuissa.
14. marraskuuta 2009 kello 5.21
Carlsonin puuttuminen listalta on kyllä käsittämätöntä. Krohn olisi sinne sopinut myös, samoin Tuomas Kyrön 700 grammaa. Ei niissä taideta sormia katkoa, ei huorankaan. En viitsi sanoa, mitkä kirjat olisi voitu jättää pois. Valittu mitkä valittu.
14. marraskuuta 2009 kello 11.53
Kannattaako tällaisen peruslukijan hankkia Uuni? Voiko sen lukea ilman varsinaisia kirjallisuusasiantuntijan kannuksia? Lieneeköhän liian vaikea teos minulle.
14. marraskuuta 2009 kello 12.48
Uuni: ulkopuolisen on vaikea neuvoa, mikä kirja kehenkin kolahtaa. Hyry jakaa mielipiteitä, jos kuka. Mutta ”vaikeaa” hänen tekstinsä ei ole, vaikeus voi olla sen helppouden oivaltaminen ja ymmärtäminen. Nirso kriitikkokin hämmentyy kuin ammattimainen viininmaistaja, jolla annetaan eteen lasillinen aitoa lähdevettä. Juoniromaanien lukijan kärsivällisyys voi olla koetuksella, mutta kyllä se palkitaan. Kehotan yrittämään! Voisi kannattaa myös testata: lue Hyryn ensimmäisen kokoelman novelli Maantieltä hän lähti. Jos se ,tekee vaikutuksen, voit lukea Uunin. Eräs kokenut kirjallisuusihminen suositteli Uunin lukemista pätkän kerrallaan. Näin siitä riittää hohdetta useammaksi päiväksi.
14. marraskuuta 2009 kello 17.08
Lukijan kiitokset asiantuntijoiden kommenteista. Pieni lukupiirimme on äimistellyt valittujen listaa samoissa tunnelmissa.
Mediaa on viime aikoina syytetty vaikka mistä. Nyt siis myös siitä, että se (=toimittajat, kriitikot) nostaa esiin laatukirjoja. (Näytti tulleen saman tien sihteerien ammattikuntakin rankkeeratuksi.)
Miten lieneekin valintakriteerit muotoiltu, valintojen on perustuttava laatuun ja paremmuuteen. Tekijän persoona, tunnettuus, varallisuus, sukupuoli, rotu, kieli tms. ei saa ratkaista; ei myöskään kustannuspolitiikka taikka sosiaalitoimi, josta perustelun voi katsoa kumpuavan, jos Carlson jäi listalta ”median nosteen” tasaamiseksi. Jos taas laatu tai sen puute oli ohittamisen perusteluna, lienee oikeus saada tarkennusta kirjallisuuden professorin linjaukseen.
Voi toki iloita virinneestä keskustelusta, mutta valitettavasti se aiheetta himmentää nyt valittujen loistetta.
14. marraskuuta 2009 kello 20.16
Finlandia-raadin puheenjohtajan Liisa Steinbyn puhe Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa oli loistava kannanotto ja hyvin perusteltu puheenvuoro. Ehkä kuitenkin vähän liian pitkä, vähän liian vaikeasti seurattava, vähän liian fiksu tälle nopeatempoiselle ajallemme.
Median referoinnit tästä puheesta olivat ehkä vähän liian yksinkertaistavia, vähän liian sensaatiohakuisia.
Hyvä, yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby!
15. marraskuuta 2009 kello 22.59
Finlandia-raatien pitäisi puhua valintaperusteistaan niiden oikealla nimellä: lopullinen kuuden kirjan lista on aina kompromissi, enkä usko että itse missään raadissa saisin sen parempaa aikaan.
Kiintiöperiaate näkyy hyvässä tai pahassa, mutta aivan hullua olisi pudottaa vaikkapa pari hyvää suomenruotsalaista teosta, kun listalla on jo ruotsinkielinen; tai ajatella että yksi naiskirjailija riittää tänäkin vuonna. En millään voi ymmärtää, miten naisvaltaisen (2-1) raadin on mahdotonta nähdä naiskirjailijoiden ansiota. Median syytäkö?
En haluaisi mollata ketään ehdokkaista, en varsinkaan Marko Kilpeä, johon tulin viitanneeksi. Kilven dekkari on väkivaltaisuudessaan vaikuttava suomalaisen todellisuuden kuvaus, dekkarinakin kohtalaisen vetävä (vaikka sitä lajia monikin kirjoittaa Suomessa hallitummin ja tyylikkäämmin — enkä tällä tarkoita mitään kikkailua). Kilpi on kirjoittanut melkoisen moraliteetin, mutta sen tehoa hieman syö saarnaava sävy. Kirjalliseen mestaruuteen Kilvellä on vielä matkaa. Ainakin minua häiritsi kerrontatapa, joka oli uusinta uutta ihailemani Teuvo Pakkalan aikaan, eikä lainkaan huonoa vieläkään — mutta jotenkin tekee itseään lukijalle liiaksi tykö. Silti haluan korostaa, että Kadotetut puhuu asiaa, jota kukaan ei saisi sivuuttaa.
Finlandia-raati on ehkä ajatellutkin asiaa enemmän kuin kirjallisia ansioita.
16. marraskuuta 2009 kello 20.46
Kiitokset vastauksesta. Sanomasi perusteella aion lukea uunin – vaikka sitten pätkän kerrallaan. Kerron vaikka sitten joskus, että miltä sen lukeminen maistui.
16. marraskuuta 2009 kello 21.57
Rupesin Kadotettujen jälkeen lukemaan Uunia. Päätin ensin lukea sata sivua kerrallaan (sivuja on tasan 400), mutta en osannutkaan lopettaa, vaikka tuntuu melkein absurdilta, miten muurauksen kuvaus, tuumaustauot ja päivälevot voivatkin niin pitää vallassaan (enkä edes ole sillä lailla toimen ihminen, että jo a priori olisin samaistunut kertojaan). Ehkä syynä onkin se aivan ennen kokematon harmonia, joka teoksessa syntyy tekemisen ja päämäärän, arjen toistoisuuden ja pohjoispohjalaisen minimalistisen puheenparren, työn raskauden ja elämän pienten ilojen ja hetkessä elämisen kauneuden kohdatessa.
Helppoa vastaanottaa, työlästä analysoida, kuin Bachin kontrapunkti. Hyviä lukuhetkiä, Uuni ja muut lukijat.
17. marraskuuta 2009 kello 9.54
Nimenomaan se Uunin kuvaaman entisaikaisen terveellisen, luonnonläheisen elämänmuodon rauha ja harmonia miellytti minua, oli kuin olisi lukenut Suomen amisheistä, joiden elämä on ehdottomassa järjestyksessä, kaikki tehdään kunnolla itse alusta alkaen toinen toistansa auttaen, toisia kunnioittaen ja arvostaen, pieniä lapsiakin. Elämä on yksinkertaista ja helppoa, kun sen osaa. ”Ensin laastia, sitten tiili, isä opetti, muista tämä.” Ja sillä ohjeella tulikin rakennetuksi kokonainen talo ja sen jälkeen paljon muuta. ”Onko papalla meille hommia?” kysyvät käymässä olevat innokkaat lapsenlapsenlapset. On papalla, pienimmät keräävät roskia, isoimmat ojentavat tiilejä. Vaimo pakastaa 12 laatikollista mansikoita. Leivän tuoksu täyttää tuvan tuon tuostakin, ja uuttakin uunia päästään kokeilemaan. On mistä ottaa, orret täynnä, kun perillisiä tupsahtaa kylään suurine asuntoautoineen. Harvinaista herkkua lukea tällaisesta nykyaikana.
Tämän kaiken lisänä sitten vuodenaikojen vaihtelut, pienet huomiot luonnosta ja mietteet, hunteeraukset kaiken katoavaisuudesta tai pysyvyydestä tiilejä aseteltaessa, kannon nokassa istuessa tai päivälevolla, huumorinkin häivähdykset. Jollain kumman tavalla Hyry kiskaisee mukaan ajatteluunsa, ja lukija tuntee saaneensa jotain arvokasta.
”Kun ajattelee sitä liikettä, kun ottaa tiilen käteen, laastia toisella kädellä tuohon ja asettaa tiilen, siihen painaa, oikeaan kohtaan, tämä kaikki jää eikä niitä liikkeitä enää ole, mutta tiili on tuossa paikoillaan. Tuo kaikki, liikkeitten verkko, mikä on totta kun uuni muurataan, on laaja ja mutkikas, mutta katoaa eikä ole enää olemassa, uuni on, minun käytössäni, sitä saa rapsuttaa ja putsata tiilien pintoja paremman näköisiksi. Maailman luomisessa nämä aineet on luotu, ne asettelemme me kohdalleen, jollekin kohdalle, niin kuin hiekka-aavikko, jossa tuuli tekee kinoksia, ja kuin tuulessa kinostuva lumi.”
”Hän oli kävelyllä metsätiellä. Aurinko lämmitti. Hän istui kannolle. Veden lorina kuului selän takaa ojasta. Kävelisinkö vai istuisinko kannolle, hän mietti. Siinä on ihmiselle kysymys. Vai muuraisinko uunia. Kun silloin tällöin muuraa, niin kohta se siinä on.”
Niin, ollako vai ei olla?
17. marraskuuta 2009 kello 10.34
… eikö olla, piti olla.
Kyllä vuoden lista näyttää nimenomaan sopivalta, en millään voi uskoa, että siinä olisivat vuoden kuusi parasta kirjaa, mutta onhan sekin hyvä, että joitakin uusia nimiä pääsee esiin ja saa potkua myyntiinsä, siitähän kai on paljolti kysymys. Esim. Fredrik Lång kieltäytyi v. 2003 Finlandia-ehdokkuudesta nimenomaan siksi, ettei halunnut suostua kustantajien välisen myyntikilpailun välikappaleeksi. No, hänellä kai sitten on varaa siihen.
Hyry ja Hotakainen kuuluvat ilman muuta kuuden parhaan joukkoon, mutta minun mielestäni myös Carlson ja Krohn. Fagerholm ja Mazzarella ehkä lisäksi, vaikka en varsinainen Fagerholm-fani olekaan, pidin kyllä hänen kirjastaan mutta en innostumiseen saakka. Etukäteen arvelin, että Mazzarellan Topelius olisi tylsä, mutta ei ole. Olen aloittanut sen, ja M.M. pääsee hyvin 80-vuotiaan kirjailijan ja koko 1800-luvun ajatusmaailmaan. Kirjaa lukee oikein mielellään, ja siitä oppiikin yhtä ja toista. Kirjeisiin ja muihin lähteisiin perustuvat asiat on merkitty tähdellä, ja se on ihan hyvä, ei se häiritse. Topelius miettii esimerkiksi saamiaan titteleitä eikä ymmärrä ollenkaan, miksi hän on ”statsråd”, eihän hän ole millekään valtiolle neuvoja antanut. Tässä kirjassa ei ole maneerimaisesti liikaa anekdootteja kuten toisinaan Mazzarellalla.
18. marraskuuta 2009 kello 12.36
Sain juuri luettua Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän, joka raadin mielestä edustaa eurooppalaisuutta vuoden suomalaisessa romaanikirjallisuudessa. Miksipä ei, jos joku määrittelisi ”eurooppalaisuuden”. Romaani tapahtuu Ranskassa ja siinä luetaan Flaubertia; toisaalta siinäkin harjoitetaan raainta mahdollista ihmiskauppaa ja väkivaltaa, ja itse tarina on taitavaa ironiaa käyttäen ripustettu massojen banaalia typeryyttä ja raakuutta ilmentävän rikosjuonen ja Flaubertin älyllisen ja esteettisen elitismin varaan. Kyllä, kaikki tämä on tietysti Eurooppaa. Niin on kirjapainotaitokin — kas kun raati ei keksinyt kiittää valintojaan gutenbergilaisiksi.
Mutta Melender on ehdokkuutensa ansainnut, ilman sarvia ja hampaita. Ranskalainen ystävä on oivallinen romaani, varsinkin jos rakastaa kirjallisuutta ja kirjallisia viittauksia, eikä kavahda julmuuden kuvauksia. Sen lukeminen ei ehkä mullista maailmankuvaa, mutta muistuttaa ainakin mieleen, että todellisuutta ei saa vesihanasta — maailmanuutisten tasaisen ja kemiallisesti puhdistetun uutisvirran ohella on olemassa toinen, syvempi, sameampi, hitaampi ja vaarallisempi. Sitä täytyy ammentaa kirjallisuudesta.
Melenderin romaania lukiessa tuli muuten tarkistettua, että Rouva Bovaryn uusi suomennos (Anna-Maija Viitanen, 2005) ja Flaubertin kirjeenvaihto George Sandin kanssa (Rakas vanha trubaduuri, suom. ja toim. Eila Kostamo, 2007) ovat vielä saatavilla. Bouvardista ja Pécuchetista (suom. Antti Nylén, 2003) en ole varma, mutta hienoa että sekin on 2000-luvulla saatu suomeksi. Tämähän on todellinen Flaubertin vuosikymmen.