Mitä minä sanoin? Unohtakaa se.
Tieto-Finlandia -palkinnon esiraati yllätti jälleen. Vai voiko puhua yllätyksestä, kun kilpailusääntöjen mukaan kelpuutettavia tietokirjoja ilmestyy vuosittain viisituhatta, ja jos varovasti olettaisi, että niistä edes yksi prosentti on niin korkeatasoisia, että ansaitsisi paikan kuuden finalistin joukossa, niin …
Paras voittakoon, urheilukilpailuissa on tapana sanoa. Kirjojen, edes tietokirjojen paremmuutta ei oikein voi mitata, vain arvioida ja arvottaa subjektiivisesti.
Ensisilmäys tämänvuotisiin ehdokaskirjoihin lupaa ainakin tyylipisteitä. Kirjat ovat rohkeasti ja komeasti kuvitettuja ja hienostuneesti taitettuja. Olisikohan tuhruisten harmaanmustien postimerkkikuvien aika digitaalisten kuva- ja taitto-ohjelmien myötä jäänyt … hm, historiaan. Älköönkä kukaan tarjotko tunkkakirjojen historiaa ainakaan Tieto-Finlandiaan.
5. marraskuuta 2009 kello 12.26
En malta olla lisäämättä WSOY:n ensi kevään kirjoja esittelevistä Kirjasanomista juuri löytämääni Paavo Haavikko -sitaattia:
”Huono kirja kilpailee huonon kirjan kanssa. Kaikki huonot kirjat kilpailevat kaikkien huonojen kirjojen kanssa. Ne kilpailevat toisensa hengiltä.
Hyvä kirja ei kilpaile. Se voittaa.”
5. marraskuuta 2009 kello 12.55
…mutta outoa että pelkkää historiaa. Eikö muilta aloilta tullut tänä vuonna mitään merkittävää?
5. marraskuuta 2009 kello 13.02
Historia on minusta aina ollut kivaa, mutta kieltämättä joskus tuntuu että sen ylenmääräinen kunnioittaminen on vähän liikaakin iskostunut suomalaisen älymystön mielenmaisemaan. Vähän kevytmielisyyttä kehiin!
5. marraskuuta 2009 kello 20.33
Kannatan Hannun ”vähän kevytmielisyyttä kehiin”.
Valitsijat voisivat etsiä asennetta lukemalla ääneen Kurt Vonnegutia, Haruki Murakamia ja Hal Sirowitzia ja sitten kahlata valtavassa pinossa etsimässä iloa ja virneitä.
Kamoon, ei tämä maailmaa voi jatkuvia hautajasia olla!
Lamaan ja sikaflunssaan pitäisi löytää iloa.
Toki parhaan pitää voittaa. On siinäkin iloa, toivottavasti.