Alkavalla viikolla julkistetaan ensimmäiset Finlandia-ehdokkaat: tiistaina Finlandia Juniorin ja torstaina Tieto-Finlandian kandidaatit. Jälkimmäisistä minulla on sanottavaakin.
Sain juuri ahmaistuksi Mirkka Lappalaisen Susimessun. Se voisi hyvin olla yksi kuudesta ehdokkaasta, vaikka merkittävää historiakirjallisuutta on tänä(kin) vuonna julkaistu runsaasti. Myös elämäkertojen taso tuntuu poikkeukselliselta. Ja sen verran ehdin töissä selata jo kerran Tieto-Finlandialla palkitun Markku Löytösen huikeaa kokonaisesitystä suomalaisista tutkimusmatkoista, että on helppo veikata sillekin ehdokkuutta.
Susimessu on jännittävä kuin seikkailukertomus — hieman kuin Topeliuksen Välskärin kertomusten nykyaikaisen tehokkaasti ja vailla 1800-luvun historiankirjoituksen myyttisiä krumeluureja kerrottu prologi. Topeliushan pohdiskeli suuren romaanisarjansa — tai jatkokertomuksensa — mittaan kuninkaan, aateliston ja talonpoikaiston vallanjakoa asettamalla kaksi samasta pohjalaistalosta peräisin olevaa sukua, talonpoikaiset Perttilät ja aateloidut Bertelskiöldit vastavoimiksi, jotka historian kulku lopuksi sovittaa.
Lappalainen tarkastelee Ruotsin 1590-luvun sisällissotaa eli Juhana III:n ja Katarina Jagellonican pojan Sigismundin — Ruotsin ja Puolan kuninkaan — ja hänen setänsä Kaarle-herttuan valtataistelua, jonka yhtä osaa kutsutaan nuijasodaksi. Nuoren historiantutkijan näkökulma tuo nyt tämän kansallisen murhenäytelmän maailmanpoliittiseen kontekstiin: pelilaudalla eivät ole vain suomalaiset talonpoikaisjohtajat ja johtajuuden irvikuvaa edustava Klaus Fleming, vaan yhtä hyvin Ruotsin ylemmän aatelin laskelmat, Puolan sotilasmahti ja sen kadehditut aatelisvapaudet, Turkin sulttaani, Venäjän alkava sekasorto, paavi ja hänen ovela lähettiläänsä, sekä Espanjan kuningas Filip II, joka vimmatusti haluaisi tehdä Alankomaista, Englannista ja siinä sivussa Ruotsistakin jälleen katolisen. Ruotsille kuuluvia Viroa ja Suomea oltiin jo liittämässä Puolaan — tänä vuonna viettäisimme irtioton 410-vuotismuistoa. Kirjan konna ja sankari on ilman muuta herttua Kaarle, Kustaa Vaasan nuorin poika, josta sitten tuli kuningas Kaarle IX. Hän osoittautui juonittelussa, päättäväisyydessä ja pelottavan kontrolloidussa julmuudessa sotilaallisesti ja poliittisesti ylivertaisia vastustajiaan etevämmäksi ja sinnikkäämmäksi.
Kiintoisaa nähdä, miten esiraati suhtautuu tämänvuotiseen elämäkertakirjallisuuteen. Pekka Tarkan Joel Lehtosen elämäkerran ensimmäinen osa on merkittävän kirjailijan merkittävä elämäkerta — joka on jälleen kerran helppo sivuuttaa sillä perusteella, ettei koko teos ole vielä valmis (näinhän kävi Tarkan Saarikoski-elämäkerran, joka ei päässyt edes ehdokkaaksi).
Panu Rajalan ja Vesa Karosen Yrjö Jylhän elämäkerran ehdin myös jo lukea ja innostua sen raikkaasta otteesta erikoislaatuiseen ja ristiriitaiseen kohteeseensa, jonka uran kohokohdaksi ja taitepisteeksi tuli hieno talvisodan runokokoelma. Panu Rajala on Tarkan tavoin ollut esiraatien kummallisesti aliarvostama — hänen viimevuotinen suuri Waltari-elämäkertansa ei yltänyt ehdokkaaksi.
Miten käynee John Simonin kirjoittamalle Pekka Herlinin elämäkerralle? Kelpuutetaanko se ehdolle, kun kirjoittaja on amerikkalainen? Tieto-Finlandian jako-ohjeissa sanotaan että ”palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle tieto- tai oppikirjalle”. Siis suomalaiselle, ei kirjaimellisesti suomalaisen kirjoitamalle. Teos on kirjoitettu suomalaiselle tilaajalle ja alkuteos on ilmestynyt suomeksi. Sen ansiokuudesta on helppo vakuuttua lukemalla itse kirja — ei iltapäivälehtien poimintoja — ja ehdokkuus olisi erityisen kutkuttava, koska voittajan nimeää tänä vuonna Pekka Herliniä jonkin verran nuorempi suurliikemies (ottamatta tällä kertaa kantaa Kirjasäätiön motiiveihin palkintodiktaattoreja valitessaan).
Haluan vielä mainita oman suosikkini, mustan hevosen: se on Agneta Rahikaisen toimittama, vain ruotsiksi ilmestynyt elämäkerrallinen dokumenttiteos viime vuonna 100 vuotta täyttäneestä runoilija Henry Parlandista. Runoista, kirjeistä, tekstiluonnoksista ja valokuvista koostuva isokokoinen kaunis teos on hieno kunnianosoitus 22-vuotiaana Kaunasissa tulirokkoon kuolleelle kirjalliselle uudistajalle, Suomen kirjallisuuden ihmelapselle.
2. marraskuuta 2009 kello 16.54
Kohuelämäkerroista näytti kirjastoissamme olevan jo puolentusinaa tilausta, joten saavat suosiolla jäädä odottamaan, Jylhää ei vielä ole hankittukaan. Parland – kirjaa minäkin kannattaisin tällä lukemisella.
2. marraskuuta 2009 kello 19.53
Onhan sitten vielä Henrik Meinanderin Suomi 1944, tuon vuoden tunneilmastosta. Sen sanotaan olevan hyvä, kannattanee lukea.
2. marraskuuta 2009 kello 21.56
Tosiaan, Meinanderia selasin innokkaasrti kirjamessuilla; selvästi kirja minun makuuni, mutta Siltalan tiskillä päädyin kuitenkin Susimessuun. Täytyy vihjata joulupukille. Hauskaa, että sama kustantaja julkaisi myös Anthony Beevorin kirjan vuoden 1944 Pariisista.
Jos ”kohuelämäkerroista” pitäisi valita, valitsisin Herlinin ennen Haavikkoa.
Jos tieto-finlandistien ennustaminen on vaikeaa, ensi viikolla pitäisi veikata kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita. Veikkaan että mukana on ainakin kaksi, ellei kolme aikaisempaa Finlandia-voittajaa.
3. marraskuuta 2009 kello 9.00
Kyllä, Krohn, Hotakainen ja Carlson tulevat ensimmäisinä mieleen. Fredrik Långinkin minä laittaisin mukaan, mutta hänhän on jo kerran kieltäytynyt ehdokkuudesta, v. 2003, oli sentään ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoon 2006, jos muistan oikein nämä vuodet.
3. marraskuuta 2009 kello 17.29
Haa, kerrankin olen lukenut jotain jota Hannu ei ole ehtinyt! Henrik Meinanderin Suomi 1944 on loistavasti kirjoitettu, laaja-alainen ja näkemyksellinen tietokirja siitä, mitä täällä ja Euroopassa tapahtui 1944. Sitä lukee ahmien ja ihaillen.
3. marraskuuta 2009 kello 18.46
Nopea veikkaukseni Finlandia-ehdokkaiksi: Carlson, Parkkinen, Westö, Mäkelä, Järvelä, Vainonen. Toivelista voisi olla: Krohn, Järvelä, Vainonen, Filppula, Hotakainen, Turunen.
Ei Westökän toki huono valinta olisi. Filppula ja Turunen olisivat mukavan yllättäviä. On tämä aina niin hauskaa veikkaus- ja odotteluaikaa.
3. marraskuuta 2009 kello 18.50
Ja varsinaisesta aiheesta, eli Tieto-Finlandian ehdokkaista: Kuinkas Juha Siltala, jonka kirja itselläni on kyllä vasta odottamassa?
Esseillä ei lienee nykyisin mahdollista saada minkäänlaista Finladiaa, jos ei kyseessä ole hyvin selkeät ”tietoesseet”? Eli vuoden paras kirja, Risto Ahdin Tie, köyhyys, ilo jää palkinnotta.
3. marraskuuta 2009 kello 18.55
”Kerrankin”… Minähän luen yleensä kirjat vasta kun kaikki muut ovat lukeneet ne — ja unohtaneet. Sillä lailla saa helposti laajalti lukeneen ihmisen maineen. Että mistä se tuollaisenkin tiesi lukea?
Mutta kiitos kommentista, Maija. Meinander täytyy siis ilman muuta lukea, pääsi se sitten ehdokkaaksi tai ei.