Ei mikään über alles

| Julkaistu 26. 10. 2009 16:10

Suomalaisen kirjallisuuden keskeisenä saksantajana tunnettu Stefan Moster kysyi kirjamessuilla kuinka suuri on saksankielisen kirjallisuuden osuus suomeksi 1900-luvulla käännetystä kirjallisuudesta.

Arvasin pahasti metsään. Laskeskelin, että vuosisadan alkukymmeninä ja jossain määrin vielä kuusikymmenluvulle saakka Saksa ja saksalainen kirjallisuus olivat niin vahvoja kulttuurivaikuttajia Suomessa, että osuuden täytyy olla 25 prosentin luokkaa, jopa enemmän.

Hah, oikea vastaus, jos nyt suunnilleen muistan, on viiden prosentin luokkaa. Englannin kieli on jyrännyt jo viime vuosisadan ja jyrää tällä vuosisadalla yhä musertavammin.

Luin viime viikolla, että enää alle kymmenen prosenttia suomalaisista vanhemmista valitsee lapsilleen A-kieleksi (pitkä kieli) muun kuin englannin. Siihen kymmeneen prosenttiin sisältyvät sitten sellaiset marginaaliset kielet kuin saksa, ranska, espanja ja venäjä, jopa kiina, jota muistaakseni luetaan jossain koulussa. Harvinainen kieli ei siis tarkoita sen puhujien määrää maailmassa, vaan Suomessa, joka näin kaivaa omaa kuoppaansa syvemmäksi, että putkinäkö entisestään kaventuisi.

On kai syytä muistuttaa, että niissä kouluissa, jossa tuollainen poikkeuksellinen pitkän kielen valinta on mahdollista, oppilaat aloittavat englannin opiskelun seuraavana vuonna, ja saavat näin merkittävän kielipääoman, josta ajattelevien vanhempien luulisi olevan innostuneita. Mutta ehkä he pelkäävätkin lasten omituisen valinnan johtavan syrjäytymiseen. Olen toinen, luen saksaa! On ajateltava lapsen tulevaisuutta: sovinnaisten ja poroporvarillisten aikuispissisten maailmassa kaikenlainen toiseus, kuten saksan tai venäjän taito, herättäisi yhtä kiusallista huomiota kuin lakatut kynnet liituraidan kera (jos muistatte Johanna Korhosen mainion kolumnin syyskuun alusta).

Helsingin Saksalaisen kirjaston järjestämässä kirjamessukeskustelussa sunnuntaina meitä oli Mosterin lisäksi kaksi saksalaisen kirjallisuuden lukijaa. Kari Hotakainen oli tuonut mukanaan Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin, kirjallisen raamattunsa, jonka tunnusti lukeneensa viime viikolla yhdeksännen kerran. Olen samaa mieltä Hotakaisen kanssa 80-vuotiaan romaanin merkityksestä ja nautittavuudesta (ja lisään vielä suosituksen katsoa Rainer Werner Fassbinderin siitä ohjaamaa televisioelokuvaa sunnuntaisin jouluun asti Teemalta).

Kävi kateeksi, kun en voinut osoittaa näin ylivertaista kirjallista vaikuttajaa (Döblinin suomennos ilmestyi 1979, jolloin olin lukijana jo taantunut aikuiseksi). Minun olisi pitänyt tuoda mukanani iso pino kuusikymmenluvulla ilmestyneitä Otavan Moderneja kirjailijoita -sarjan saksalaisia nykykirjailijoita: Grassin Danzigin trilogia, Böllin Biljardia puoli kymmeneltä, Max Frischin Homo Faber ja Olkoon nimeni Gantenbein (niitä tiedän Jari Tervon arvostavan korkealle).

Teini-ikäisen kulttuuriradikalismissani muistaakseni uskoin, että kirjallisten muotojen tulevaisuutena on samanlainen mullistus kuin kuvataiteessa ja konserttimusiikissa jo tapahtunut. Varsinkin Grassin Peltirumpu vahvisti minua tässä uskossa, kunnes sitten törmäsin Beckettin Millaista on -teokseen. Se pani miettimään: haluanko siis kaiken kirjallisen ilmaisun kulkevan tähän suuntaan?

Oli silti sattumaa, että löysin samoihin aikoihin myös 1800-luvun saksalaisen romantiikan hienosta kertomusvalikoimasta Saksalaisia kertomuksia. Hyppelin seuraavat vuodet sujuvasti kahden vuosisadan väliä, toisinaan pistäydyin kauempanakin — Grimmelshausenin 30-vuotisen sodan romaani Seikkailukas Simplicissimus innoitti niin Grassia kuin kylmän sodan agenttia George Smileyäkin. Ponnistelin Kafkaa saksaksi ja luinkin Wolfgang Borchertin traagista sodanjälkeistä ekspressionismia alkukielellä (ja sain erinomaisen äidinkielenopettajani, sodan käyneen miehen, hikeentymään pasifistis-anarkistisella aineellani).

Ja kaikki tämä siksi, että satuin kuulumaan siihen kahden kolmasosan vähemmistöön, joka kymmenluokkaisen Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun kolmasluokkalaisena syksyllä 1957 valitsi pitkän saksan.

25 vastausta artikkeliin “Ei mikään über alles”

  1. hdcanis kirjoittaa:

    Noh, omalta kohdaltani pitkän kielen valintaan oli koplattu se että pysynkö sillä ala-asteella jossa olin jo pari vuotta ollut ja joka oli n. 5 km päässä (jos luen englantia) vai vaihdanko toiselle ala-asteelle 15 km päähän (jos luen ruotsia) tai vielä kauemmas (jos luen muita kieliä). Ja minä olen sentään kasvanut pääkaupunkiseudulla, tilanne on muualla varmasti vielä huonompi…

    No, saksalaista kulttuuria olen arvostanut enemmän elokuvan ja musiikin piirissä (ja on ne oluetkin hyviä), kirjallisuus on jäänyt vähemmälle Böll-fanituksestani huolimatta (ja mm. sarjakuvassa Saksa on muuten kuin käännöstoiminnassa aika merkityksetön).

  2. Eija G kirjoittaa:

    Ei sinulle tainnut käydä ihan yhtä huonosti ainekirjoituksessa kuin Harri Tapperille, jonka opettaja myös hikeentyi, kun poika ei kuvannutkaan pieteetillä Suomen sodan sankareita, ohjeiden mukaan, vaan kertoi, että miehet olivat pitkäpartaisia, likaisia ja täisiä. Arvosana -4! Nyt hän sitten yli kahdeksankymppisenä sai vapaasti kertoa ilkikurisen näkemyksensä kirjassaan Keisari ja kääpiöt.

    Max Frischin hieno Ihminen ilmestyy holoseeniin on kai aika uusi käännös? Täytyy tunnustaa, että Berlin Alexanderplatzista jäi viimeinen neljännes lukematta alkukielellä joskus kauan sitten, tuli jotain muuta väliin ja oli niin paljon töitä. Oli niin ikävä painoskin, paksu pokkari. Filmistäkään en ole ihan kaikkia osia nähnyt, upea se kyllä on.

    Onhan niitä sitten hyviä uusia tai uudehkoja käännöksiä, Siegried Lenz, Martin Walser, Thomas Bernhard, Bernhard Schlink, Grassin viimeiset ja tietysti sitten nämä Jelinek ja Müller ja mitä muita nimiä niitä nyt onkaan? Ei tule yhtäkkiä mieleen.

    Siihen kymmeneen prosenttiin A-kielenä sisältynee myös ruotsi? Saksaa minäkin luin pitkänä kielenä ja vielä yliopistossakin cum laudeen saakka, mutta onneksi ymmärsin lopettaa siihen. Läheinen, tunneperäinen kieli joka tapauksessa minulle, mutta en ole aikoihin viitsinyt lukea kirjoja saksaksi. Jotain Bölliä kyllä, – ja Goethen runoja.

  3. Sanna Aro kirjoittaa:

    Kiitos Hannu mielenkiintoisesta ja ennen kaikkea tärkeästä puheenvuorosta! Suomeksi käännetään harmillisen vähän saksankielistä kirjallisuutta ja koska suurin osa ei osaa lukea saksalaista kirjallisuutta alkukielellä, jäävät he paljosta paitsi.

    Mitä tulee saksan opiskeluun kouluissa, ei tilanne kenties ole niin huono kuin miltä vaikuttaa. Saksaa ei ole pakko ottaa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi. Moni koulu tarjoaa nykyään nk. A2 -kieltä, i.e. neljännellä luokalla on mahdollisuus valita toinen vieras kieli (usein englannin rinnalle), päämääränä yhtä laaja oppimäärä kuin A1 -kielessäkin. Saksaa eivät kaikki koulut tarjoa ja niissäkin, joissa tarjotaan, ei aina ole tarpeeksi halukkaita (min. 14 oppilasta/ikäluokka). Oma poikani pääsi kuitenkin tänä syksynä aloittamaan A2-saksan ja uskon sen olevan olennainen panostus tulevaisuudelle.

  4. Hannu Marttila kirjoittaa:

    hdcanis: Voi olla ettei Saksa ole sarjakuvan kultamaa, mutta on se ainakin antanut niihin aihetta — enkä nyt tarkoita Korkeajännityssarjojen saksalaishahmoja (“Aaargh — Donnerwetter — Schweinehund”) vaan esimerkiksi Jason Lutesin Berliini-trilogiaa, joska kaksi osaa on jo suomennettu.

    Täytynee sanoa saksalaisesta sarjakuvasta, kuten Aulis Sallinen kerran Zürichissä lausahti sveitsiläisestä musiikista: paljon sitä ei tunneta, mutta onhan sentään Rossinin Wilhelm Tell -alkusoitto.

  5. hdcanis kirjoittaa:

    Sallisen kommentti hymyilyttää…ja Saksaan sijoittuu Lutesin ohella suureksi osaksi myös yksi sarjakuva-alan moderneista klassikoista, Art Spiegelmanin Maus.
    Mutta oma tekeminen on vähäisempää ja sen kummemmin kansallistunteisesti pröystäilemättä voin sanoa vaikkapa suomalaisen sarjakuvan olevan paljon vahvemmassa asemassa…

    Myöhempien aikojen saksanopiskeluun motivoi myös joitain alan harrastajia maan vahva lautapelikulttuuri, että voi niitä sääntöjä ja korttien yms. tekstejä lukea. Tällä alalla Saksa on ehdottomasti maailman kärkimaita, jos ei kärkimaa.

    Niinjoo, kirjallisuus. Oma lukemiseni rajoittuu hyvin pitkälle joihinkin isoihin klassikoihin, Bölliin, Brechtiin ja Kafkaan. Pitäisi kai tehdä asialle jotain.

  6. Eleth kirjoittaa:

    Sanna Aro, en tiedä, miten kielet peruskoulussa tällä hetkillä luokitellaan, mutta viimeistään lukiovaiheessa A1- ja A2-kielien ryhmät yhdistetään yhdeksi pitkäksi kieleksi. Oppimäärä kielien välillä on sama peruskoulussakin, A2-kielten lukijat vain opiskelevat vuoden tai kaksi nopeammin. Siksi luulen, että pitkän kielen lukijaksi lasketaan sekä A1- että A2-kielen lukijat.

    Itse olen lukenut peruskoulussa A1-kielenä ruotsia ja A2-kielenä saksaa, englannin aloitin 7. luokalla ja luin loppuperuskoulun A2-kielenä. Arvatkaapa vain, mitä kieltä osaan parhaiten ja mitkä ovat jääneet käytännössä kouluopintojen varaan. Siksi olenkin erittäin iloinen siitä, että olen lukenut pitkän saksan ja ruotsin, ei niitä nykymaailmassa muutoin olisi oppinutkaan. Toisin on englannin laita, siltä ei oikein voi välttyä vaikka haluaisikin, joten pelkästään sen opiskeleminen on minusta jotenkin sääli.

  7. Maahanmuuttaja kirjoittaa:

    Venäjästä puheen ollen: Grassin, Böllin ja Frischin mainittuja teoksia luin venäjäksi silloisessa Neuvostoliitossa tuoreeltaan käännettyinä. Ei se rautainen esirippu niin vedepitävä ollutkaan (Inostrannaja Literatura -kirjallisuuslehti piti siitä huolen). Saksa oli kuitenkin ehdottomasti “paha” kieli, koska…
    Nyt täällä Suomessa asuessani huomaan, että venäjä on ehdottomasti “paha” kieli, vaikka venäjän taitajia tarvitaan jatkuvasti varsinkin itäisessä Suomessa ihan taloudellisista syistä. Silti venäjää huonosti puhuva suomalainen saa edelleenkin helpommin töitä, kuin venäjää äidinkielenään puhuva.

  8. Niemi kirjoittaa:

    Häkellyttävän pieni luku tuo 5, tuleehan saksasta vaikka mitä, koko ajan.

    Minä en voinut saksaa valita. Olisin ottanut. Mutta lukiossa varmaan astun Saksan maailmaan, saa nähdä, mutta varmaankin. On hävettävää, että esim. minä en voinut ottaa koulussani saksaa, vain ruotsin, siis kielivalintojen puute! Ei tämä maamme pärjää globaalissa maailmassa /pelkällä/ ruotsilla, jos ruotsilla ollenkaan.

  9. Kosti kirjoittaa:

    Kuulun siihen vähemmistöön, joka on lukenut pitkän latinan ja ruotsin sekä lyhyen englannin ja lyhyen saksan. On se monasti harmittanut.
    Samoja saksalaisia olen lukenut suomeksi kuin te alkukielellä. Mannit taisivat puuttua teiltä. Siegfried Lenz on yksi suosikkejani Grassin, Döblinin,Böllin, Brechtin, Borchertin ohella. Nyt tutustun Schlinkiin. Ja kyllä Goethe ja Schillerkin aikoinaan innostivat. Ja runoilija Hans Magnus Enzensberger. No, Kafka ja Paul Celan kirjoittivat saksaksi vaikkeivat olletkaan saksalaisia.

  10. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Thomas (ja Heinrich) Mann, samoin kuin Brecht tulivatkin kuvaan oikeastaan vasta kouluaikojen jälkeen.

    Niiden aikojen merkittävistä vaikuttajista mainitsisin vielä Günter Wallraffin, jonka ensimmäiset “reportaasit julkisivun takaa” ilmestyivät suomeksi 1973. Ne olivat kirjallisesti hiottuja, mutta juju oli sittenkin siinä, miten reportteri noina osallistumisen ja sitoutumisen aikoina asettui erilaisiin rooleihin ja tämän peitehenkilöllisyyden turvin paljasti kuohuttavia epäkohtia aluksi Länsi-Saksan, sittemmin myös sotilasjuntan hallitseman Kreikan ja sotilasvallan ja demokratian välillä tasapainoilevan Portugalin oloista.

    Onnistuin tapaamaan Wallraffin Frankfurtin kirjamessuilla 1976 ja kävin sitten haastattelemassa häntä hänen juuri poliittisen tuhopolton kohteeksi joutuneessa asunnossaan Kölnissä.

    Sittemmin Wallraff nousi maailmankuuluisuuteen tekeytymällä saksalaisen skandaalilehden Bild-Zeitungin toimittajaksi ja muutamaa vuotta myöhemmin turkkilaiseksi maahanmuuttajaksi “Aliksi”. Kun arvioin Wallraffin Pohjalla-kirjan HS:ssa otsikoin jutun: “Ali-ihmisen via dolorosa” (nykyään näin snobbailevaa otsikkoa ei tosin kelpuutettaisi; sen tilalla olisi todennäköisesti jotain sellaista kuin “Nyt puhuu päähänpotkittu ulkomaalainen”).

    Muistan kirjasta erityisesti kohdan, jossa piilolasein naamioitunut Wallraf tapaa äitinsä — ja kuulee tältä omana itsenään myöhemmin, että häntä kävi tapaamassa joku epäilyttävä turkkilainen, jolla oli ilkeät silmät. Se kumosi Muumimamman totuuden. Hänhän tunnisti nimenomaan silmistä rumaksi hirviöksi taikurin hatussa muuttuneen Muumipeikon, jota muut kammoksuivat.

  11. Utelias kirjoittaa:

    Kosti, minä olisin niin halunnut opiskella latinaa lukiossa! Olin kuitenkin vuoden verran liian vanha, vuotta nuoremmat oppilaat voivat lukiossani valita lyhyen latinan. Opiskelin sitten koulussa saksaa. Hauskaa sekin oli, vaikka kielipääni ei ole kummoinen, sanat eivät jää päähän.

    Luin muuten lapsena 70-luvulla paljon saksalaisia lasten- ja nuortenkirjoja, ilmeisesti 50-luvulla kirjoitettuja. Niitä oli silloin vielä paljon kirjastoissa. Luetaankohan niitä enää? Kirjojen ja kirjailijoitten nimiä en enää muista, mutta kirjoja oli kahdenlaisia. Toiset käsittelivät lasten traumoja ja sopeutumista sodanjälkeiseen yhteiskuntaan. Toisissa oli sankaritar viimeisellä luokalla koulussa, ongelmana se, pitäisikö koulun jälkeen mennä töihin vai opiskelemaan. Ongelma poikkeuksetta ratkesi kun tyttö tapasi ihmeellisen pojan ja ymmärsi, että tahtoikin naimisiin.

    Muistan Wallraffin hyvin, olen lukenut hänestä, mutta en yhtään hänen kirjaansa.

  12. Jane kirjoittaa:

    Mietin tässä pitkään, miksi juuri saksa olisi se kieli, jota pitäisi (?) lukea \\\”pitkänä kielenä\\\” koulussa? Miksei ennemmin vaikka espanja? Jos miettii vaikkapa vain kirjallisuutta, niin eikö espanja toisi eteen vielä suuremman maailman kuin saksa? Miksi pitäis rajoittua yhteen (kahteen) maahan, espanjalla aukeasi lähes koko Latinalainen Amerikka?

    En itse harmittele yhtään, että olen lukenut englannin pitkänä kielenä, sillä tarvitsen sitä työssä jatkuvasti. Saksaa en ole tarvinnut kuin siellä käydessäni, ja siihen on muutaman vuoden (3. vieras kieli, lasken ruotsinkin vieraaksi kieleksi) opiskelulla saavutettu kielitaito riittänyt.

    Maahanmuuttaja, olet oikeassa siinä, että venäjä on aikankin ollut \\\”paha kieli\\\”. Ainakin itse muistan (70- & 80-luvulla koulua käydessäni) että venäjän lukijoita kummeksuttiin. Eräästäkin tytöstä muistan, kuinka jotkut luiskuttelivat \\\”niin, mutta sen isä onkin kommunisti\\\”. Minähän en edes ymmärtänyt, etä mikä on kommunisti, mutta selvästi jotain \\\”pahaa\\\” se oli.
    Uskon kyllä -ehkä sinisilmäisesti- että asenne on muuttunut. Itse tankkaan ylpeänä toista vuotta venäjää. Espanjaakin tekisi mieli jatkaa… Vaan on tämä kielenopiskelu näin keski-iässä työlästä!

    Sanonpa tässä senkin mielipiteeni, vaikka saan vihat niskoilleni, että on harmillista, että lasten on kouluissa pakko lukea ruotsia. Olkoonkin se meidän toinen kotimainen kieli, niin vieraskieli se ainakin minulle oli. Ja vei \\\”paikan\\\” vaikkapa venäjän, ranskan tai espanjan opiskelulta.

    No, olen täällä turistina höpisemässä minkäkin kielen muka \\\”tärkeydestä\\\”, saksalaisesta kirjallisuudesta en tunne muuta kuin Kafkan, Böllin ja Mannin. So, Mund abgeschlossen! : )

  13. Jane kirjoittaa:

    pakko tulla korjaamaan; der

  14. Eija G kirjoittaa:

    Minulle saksalainen kirjallisuus on saksankielistä, tuli sitten mistä maasta tahansa, mutta teidän messukeskustelussanne aihepiiri oli kai rajattu Saksaan ja Hannulla vielä nuoruudessa luettuun. Minä en koululaisena lukenut muistaakseni mitään saksalaista ja opintojen alussakin piti lähteä 1700-luvulta (Kleist ym.), tylsästi, tai oikeastaan Lutherista, mutta hänellä olikin meheviä tekstejä, mittelhochdeutschilla. Goethe vähän innosti ja sitten Böll oli suuri harppaus uuteen tyyliin. Joskus nelikymppisenä vasta löysin Thomas Mannin, joka menikin heti kärkeen, ja kosmopoliitti Canettin muistelmat olivat suuri nautinto.
    Uusista käännöksistä luin viime vuonna myös sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin Haaverin, joka on psykologinen pieni kirjanen syyllisyydestä, hyvin terävä ja taitavasti suunniteltu kertomus. Se on kuitenkin ilmestynyt jo 1956.
    Kyllä kai uuttakin saksankielistä kirjallisuutta olisi käännettäväksi, mutta nykylukija on tottunut amerikkalaiseen tyyliin, eivätkä kustantajat uskalla ottaa riskejä.

  15. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Eija G: messukeskustelu käytiin saksankielisestä, ei Saksan kirjallisuudesta. Minulle ainakin merkittäviä vaikuttajia ovat olleet sveitsiläiset, kuten Frisch, Dürrenmatt, Bichsel ja legendaarinen ja salaperäinen dekkarikirjailija Friedrich Glauser, jolta on käännetty vain yksi romaani (Mielipuolen valtakunta), ja itävaltalaiset, joita riittää Schnitzleristä ja Kafkasta, Musilista ja Joseph Rothista (Radetzky-marssi, Kapina) Canettiin (jonka “isänmaa oli saksan kieli”) Ingeborg Bachmanniin, Handkeen, Thomas Bernhardiin ja Elfriede Jelinekiin. Eiköhän tässä ole syitä lukea saksankielistä kirjallisuutta — ja suomentaa sitä.
    Muitakin kieliä haluaisin vielä oppia, aiemmin opettelemiani paremmin, uusiakin lisää. Ei se välttämättä ole iästä kiinni, päätin viisikymmenvuotislahjaksi itselleni opetella viroa, ja auttavasti sekin on sujunut, jopa haastatteluissa.

  16. SS kirjoittaa:

    Niemelle: Jos viisi prosenttia käännettyä kirjallisuutta saksan kielestä tuntuu pieneltä luvulta, miltä tuntuu kolme prosenttia? Se nimittäin oli Stefan Mosterin mainitsema luku käydyssä keskustelussa.

  17. Kosti kirjoittaa:

    Kaikilla kielillä on ansionsa.
    Niin huonosti kuin latinaa (aluksi hyvin ja ahkerasti ja sitten laiskasti) luinkin, on siitä ollut paljon apua. Kun olin Romaniassa, luin romaniankielisen kulttuurilehden runoja kuin vettä vaan (sanat lähellä latinaa). Samoin espanja, portugali, italia, ranska, englanti – miten tutunomaisia sanoja näenkään edessäni. Otetaan vaikkapa sana “rauha”, lat. pax: paix, peace, pax, pas jne.
    Espanjaa minä haluaisin opiskella, ranskaa. Sekä aika monta muuta kieltä.
    Mutta kun tämä suomen kielikin on niin rikas ja rakas.
    Olen aloittanut melko monen kielen opiskelun, mutta kesken ovat jääneet. Yliopistossa tosin jouduin suorittamaan viron alkeis- ja jatkokurssin. Ei suju. Kuuntelen sujuvasti.

  18. Eija G kirjoittaa:

    Jane, miten se elämä kenenkin kohdalla menee, minulle on kuitenkin ollut eniten iloa ja hyötyä ruotsista, sekä työssä, ihmiskontakteina että kirjallisuuden lukemisessa, ja aika paljon myös englannista. Nyt olen huomannut, että jos jotain kirjaa ei vielä ole suomennettu, se on melko varmasti kirjastossa ruotsiksi. Saksaan käytin nuorena jonkin verran energiaa mutta en ole juuri “tarvinnut” sitä työssäni, jaa, kylläpäs kerran hakiessani paikkaa täältä pikku kaupungista, jonne piti muuttaa miehen työn vuoksi. Iloa siitäkin on kyllä ollut, eikä kai mikään opiskelu mene “hukkaan”. Nyt on hieno tunneperäinen kokemus katsoa vaikka hyvää saksalaista elokuvaa, kun niitä vain näkisi useammin.

    Uuden kielen opiskelussa kannattaisi keskittyä yhteen ja tehdä se kunnolla, mutta minä olen räpeltänyt useita. Näin pienellä paikkakunnalla Kansalaisopiston ryhmät eivät jatku tarpeeksi pitkälle vaan alkavat aina alusta. Viro jäi kesken, kun hyvä virolainen opettaja muutti pois, venäjä polkee paikallaan (eikä miniä jaksa puhua hitaasti), nuoruudessa suoritettua perusranskaa olen nyt vähän kertaillut ja se onkin hauskaa, kun on rehevä, Pariisissa 31 vuotta asunut opettaja, espanjan keskustelussa saan pinnistellä ymmärtääkseni ja subjunktiivin imperfektimuotoja muistellessani. Opettaja on kuitenkin hyvä, meksikolainen. En minä tällä kielitaidolla kuitenkaan pysty enkä jaksa mitään kirjallisuutta lukea. Lorcan näytelmää aloitin, mutta kesken se on. Hauskaa harrastusta kuitenkin ja aivovoimistelua ja ryhmissä tapaa iloisia ihmisiä.

    Kuinka unohdinkaan Bichselin! Bachmann on odottanut (liian) kauan hyllyssä ja Kafka pitäisi kaivaa unohduksesta kuten Violeta. Glauserista ja Rothista en ole kuullutkaan, Musiliin tarvittaisiin jokin ylimääräinen energiapistos. Handke on kyllä tuttu. Riittäähän näitä, onneksi, kaikilla kielillä.

  19. Violeta kirjoittaa:

    Minäkin luin pitkän saksan, mutta hyvin vähän olen sitä taitoa lukemisessani hyödyntänyt. Itsekin teen kuten Eija G, toisin sanoen jos olen ihan innoissani johonkin kirjailijaan jota ei ole suomeksi, kaivan esiin ruotsinnoksen.
    Olen usein omassa sielussani kiittänyt erästä suomalaista kirjailijaa, joka piti kotipaikkakunnan kirjastossa kirjallisuuskerhoa, kun olin lukiolainen ja jo silloin aivan mahdottoman innostunut kirjallisuudesta. Se oli Jouko Tyyri. Hän sai minut lukemaan jo tuolloin 50-60-lukujen vaihteessa Bölliä, Grassia, Max Frischiä (Homo Faber oli elämys, sen haluan lukea uudelleen, siitä puhutaan kovin harvoin) ja Dürrenmattia joka muuten oli kirjoittanut dekkareita, vai muistanko väärin? Goetheen olin tutustunut jo koulussa, mutta olisin siinä vaiheessa varmaankin muuten hypännyt uudet saksankieliset kirjailijat yli ja siirtynyt täysin jenkkeihin ja muihin englanninkielisiin. Tyyri oli sillä tavalla ennakkoluuloton joka teki minulle hyvää, hän suorastaan järkytti minua puhumalla “epäisänmaallisesti” Koskenniemestä ym. Hän avasi silmiä ja tutustutti uuteen sodanjälkeiseen kirjallisuuteen, mutta luimme toki muutakin kuin saksalaisia.
    Minusta olisi mukavaa lukea kirjallisuutta muillakin kielillä, mutta kun suomeksikin on ihan liian paljon ihan liian kiinnostavaa kirjallisuutta, niin en koskaan ehdi.
    Eija, projektini Kafkan parissa jatkuu yhä, luen vuoroin Shakespearea ja Kafkaa (olen aika hidas lukija) ja ihan hyvin tuntuvat toisiinsa sopeutuvan…

  20. Hannu Marttila kirjoittaa:

    SS: Oliko se tosiaan kolme prosenttia? Kolme tai viisi, saksalaisen kirjallisuuden prosenttiosuus hämmentää, kun ajattelee 1900-lukua kokonaisuutena. Saksa oli tieteen ja kulttuurin supervalta vuoteen 1933. Ja kuten sanottu pitkälle sen jälkeenkin pitkän saksan lukeminen (ja vastaavasti saksalaisen kirjallisuuden seuraaminen) oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tosin paljon nykyistä pienempi osa ikäluokista opiskeli ylipäänsä mitään kieliä.

    Kielivalinnoista olen omaksunut sellaisen väittämän, että lyhyellä saksalla ei oikeastaan ehdi oppia kieliopillisesti järjestelmällistä kieltä juuri alkua pitemmälle, kun taas pitkä saksa ja lyhyt englanti antavat kumpaankin kieleen riittävät valmiudet. Jostain syystä Suomessa viranomaisilla ja monilla vanhemmilla on paha kielitrauma: vieraiden kielten määrää annostellaan pipetillä, etteivät ressukat vain joutuisi rasittamaan pienoisia kielipäitään mittaansa enempää. Kielikylpyopetus on jo niin kohtuutonta ponnistelua, että eräskin helsinkiläinen kunnallispoliitikko onnistui melkein tuhoamaan etelähelsinkiläisen ala-asteen kukoistavan ruotsin kielikylpyopetuksen. Se kuulemma vain tuotti etua eliitille…

  21. Jane kirjoittaa:

    Opinpa eilen isästäni yhden uuden asian; hän on lukenut ensimmäisenä vieraana kielenä saksaa! : ) Jännää, miten ei ole koskaan aiemmin tullut edes puheeksi. Itse otin sen ohjelmaani vain siksi, että tätini asui silloin (ja koko aikuisikänsä) Saksassa, joten se oli lähes \\\’pakollinen\\\’ valinta se.

    Eija G, totta, näinhän se on, että mistä kielestä kenellekin olisi työssään ja muutenkin lopulta eniten iloa. Valitettavan vakuuttunut kuitenkin olen siitä, että engalantia tässä maailmassa aika lailla eniten tarvitsee (internet ym.), en siis sen ylivaltaa ihmettele. Itse harmittelen tällä hetkellä eniten tuon venäjänkieleni surkeaa hallintaa.

    Ja ruotsista vastenmielisen tekee monille ihan varmasti se, että se ON \\\’pakollinen\\\’ ja varmasti myös esim. Itä-Suomessa se, että se siellä suunnalla niin tarpeettomalta tuntuu. Porvoosta kotisin olevana ja siellä kouluni käyden sen vielä jotenkin ymmärsi, kuulihan ruotsia jatkuvasti kaupungilla. Mutta enpä ole tuolla Mikkeli, Kuopio, Joensuu akselilla tainnut koskaan ruotisa kuulla puhuttavan.

    Kunkahan montaa eri kieltä maailamassa mahdetaan puhua/kirjoittaa? Jos saksankielistä kirjallisuutta on käännöskirjallisuudestamme n. 3%, niin paljonko jää muille? Olisi mielenkiintoista tietää paljonko käännetään ranskankielistä, espanajankileistä, venäjänkielistä, kiinankielistä, arabiankielistä saati norjankielistä, ruotsinkielistä, tanskankielistä, vironkielistä, flaaminkielistä, italiankielistä, portugalinkielistä, japaninkielistä… kirjallisuutta? Että onko tuo saksan 3% sittenkään niin vähän?

  22. hdcanis kirjoittaa:

    …niin, onko tuossa luvussa sitten laskettu mukaan vain kaunokirjallisuus vai myös tietokirjallisuus?
    Huomattavia filosofeja kuitenkin on useampi, ja luonnontieteissä saksa on menettänyt asemiaan mutta on erityisesti joillain aloilla yhä selvästi mukana (juuri jokin aika sitten yhdellä kurssilla tuli selailtua saksankielistä oppikirjaa). Joskin jälkimmäisissä taitaa olla se vika että niitä ei ole kovin paljoa käännetty, niitä käytetään alkukielisinä kun termistö on sen verran universaalia että tekstistä saa irti huonommallakin kielitaidolla.

    Noissa kielikylpyjutuissa tuntuu olevan kovin merkillistä soutaushuopausta, kun vuoronperään tuntuu tulevan näitä “jokainen lapsi kielikylpyyn, mieluiten useampaan” vetoja joita seuraa sitten vastaliike. Ei ymmärrä.

  23. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Onhan se tietysti niin, että saksankielisten osuus maailman väkiluvusta on noin 1,5 prosenttia. Jos käännöksiä eri kielistä julkaistaisiin oikeudenmukaisessa suhteessa, kirjallinen kartta näyttäisikin aika kiinnostavalta. Englanninkielistä kirjallisuutta julkaistaisiin edelleen melko paljon (vaikka “kielisyydeksi” katsottaisiinkin vain äidinkieli) — mutta tuskin sentään kolmea neljäsosaa kaikesta käännöskirjallisuudesta!.

  24. SS kirjoittaa:

    Hannu, kyllä se oli kolme prosenttia.

    Netissä poukkoillessani huomasin FILIn sivuilla olevan Joel Haahtelan ja Hannele Mikaela Taivassalon blogit matkoistaan Literaturhaus Müncheniin ja Literaturhaus Rostockiin sekä Frankfurtin kirjamessuille. Taivassalon blogikirjoituksia en tosin onnistunut löytämään.

    FILIn sivuilta löytyy myös linkki saksalaisten kirjailijoiden Thomas Langin ja Ariane Grundiesin saksankielisiin blogikirjoituksiin viime kesäiseltä Suomen matkaltaan.

  25. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Juu, Thomas Langia haastattelinkin Messilän kirjailijakokouksen avajaisissa. Kirjailijaa ei kai pitäisi moittia siitä, että blogipäiväkirja oli minusta vähän liian fiktiivinen…

Kommentoi