Romaaneissa pitäisi olla parasta ennen -päiväys, Timpan eli sarjakuvataiteilija Timo Mäkelän vanhempi herra miettii sunnuntain Hesarin Minun elämäni -sarjassa.
Filosofis-nostalgisen sarjakuvahenkilön mielestä Topeliuksen ja Runebergin tekstit ovat muuttuneet lähes sietämättömiksi, Leinon proosa on jo ihan mahdotonta lukea. 20-luvun modernin ajan ihannointi tuntuu jo vähän huvittavalta ja kahden seuraavan vuosikymmenen romaanien paatos suorastaan nololta. Tuntuuko tutulta?
Aleksis Kivi sentään sai armon, mutta hänhän olikin alhaisen rahvaan kuvaajana aikanaan yltiömodernisti.
Tunnustan, että silloin tällöin ajatukseni ovat kulkeneet samoilla linjoilla, mutta Timpan (ehkä kieli poskessa) esittämä kärjistys tuntuu vähän liian rajulta.
Mitä vikaa oikeastaan on vanhahtavuudessa? Topeliuksen Välskärin kertomukset saivat — tietenkin — edelleen jäädä hyllyyni kesän suuressa raivauksessa. Tiedä vaikka jos lukisin sen vielä kerran uudelleen, ensi tutustuminen taisi olla kahdeksanvuotiaana, jolloin se hidastempoisenakin tuntui vauhdikkaalta ja mahtavalta seikkailukirjalta.
Leinon proosa odottaa löytäjiään. SKS:n hienossa pokkarisarjassa on julkaistu hänen Orja- ja Routavuosi- sarjansa kumpikin yksissä kansissa. Sarjan muutkin teokset Jotunista Haanpäähän kumoavat väitteet sotaa edeltäneen kirjallisuuden lukukelvottomuudesta. Oma suosikkini on aina yhtä järisyttävä Joel Lehtosen Sorron lapset ja Punainen mies, puhumattakaan Putkinotko-sarjasta, Rakastuneesta rammasta ja Lintukoto-koosteesta. Olen kyllä kertonut, että varsinaisen Putkinotkon lukemiseen tarvittiin erinäisiä vuosia ja useita aloituskertoja — kyllä, romaanin kieli ja ryysyköyhälistön elämäntyyli tuntui ohittaneen viimeisen myyntipäivän jo isoisien aikaan. Mutta kokemus oli riemastuttava ja palkitseva.
Jotkut kaksikymmenluvun modernistit olivat tietysti uusista leluista innostuneita lapsia (kukapa ei olisi), mutta heidän joukossaan oli myös niitä, joita kielen ja taiteen uudet tekniikat kiinnostivat nykyajan aineellisia symboleja enemmän. Viime vuoden suuria lukuelämyksiä oli esimerkiksi Waltarin ikätoverin Henry Parlandin ainoa säilynyt romaani Rikki (Sönder).
Paatos tuntuu usein nololta, etenkin tahaton, mutta se voi olla myös vaikuttava ja imevä tyylikeino. Ajatelkaapa paatoksen käyttäjistä suurinta. No, en tarkoita Jeesusta, vaan Shakespearea.
Ja muuten: jos Runebergista on jäänyt mieleen tekstin sietämättömyys, kannattaa lainata kirjastosta tai vaikka ostaa omalla rahalla omaksi (niin kuin minä tein) kirjailijan koottujen teosten kaunis oranssinvärinen pokkarilaitos, ruotsiksi. Siinä sitä on eleganttia, suorastaan modernia ja niin ihailtavan helppokulkuista säettä.
19. lokakuuta 2009 kello 17.52
Pidän vanhoista kirjoista. Myönnän, että Runebergin ja Topeliuksen lukeminen on minulle hiukan työlästä, enkä ole lukenut kumpaakaan moneen vuoteen. Putkinotko sen sijaan on ehdottomasti yksi hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja, sitä en pidä millään lailla vanhentuneena.
Don Quijotessa ja kiinalaisessa klassikossa, jonka englantilainen nimi on Romance of the Three Kingdoms, hiukan häiritsi valtava henkilömäärä. Henkilöt tulivat ja menivät, eivätkä enää palanneet kertomukseen. Nykyään kirjailijoita varmaan pyydettäisiin tiivistämään. Madame la Fayetten Cleves’n prinsessaa luen mielelläni, vaikka kirja kieltämättä on aika vanhanaikainen.
Shakespearen paatos ei haittaa lainkaan. Yksi suosikeistani on kuitenkin Antonius ja Kleopatra, paatosta on vähemmän ja huumoria enemmän kuin tragedioissa yleensä.
Oikeastaan olen sitä mieltä, että hyvät kirjat eivät vanhene koskaan. Ennemmin tai myöhemmin annan uuden mahdollisuuden myös Runebergille ja Topeliukselle.
21. lokakuuta 2009 kello 5.15
Risto Ahtihan nykysuomensi Runebergia. Suhtaudun siihen myönteisesti (sekä)…
Luin muutama vuosi sitten Topeliuksen lyhytproosaa. Se oli kaunista ja mielenkiintoista. Mukamas löysin joukosta ihka selviä proosarunoja (oliko Topelius maailman ensimmäinen proosarunokirjailija? Vrt. Bertrandin Gaspard de la Nuit 1842, Baudelaire Le Spleen de Paris jne.).
Aleksis Kiveä ja Maria Jotunia luen meilelläni, enkä muuttaisi mitään.
Samoin Teuvo Pakkalan lapsinovellit ovat edelleenkin ihka taitavaa ja käypää suomen kieltä ja psykologiaa. Hänet pitäisi nostaa taas ansaitsemaansa arvoon.
Suomenruotsalaiset ns. 1. modernistimme ovat järkiään timanttia: Diktonius, Parland, Södergran, Björling, myähemmin von Schoultz.
Paikoin emmiskelen ajatusta toisten tekstien päivittämisestä: ne kuvaavat omaa aikaansa arkaismeineeen kaikkineen.
Vaikka (kylläkin) Tampereen Teatterin Ossi Räikälle nykysuomensin suorasanaiseksi Henrik Ibsenin Peer Gyntin vuonna 1980. Samalla ihailin Otto Mannisen hukeaa riiimittelyä. Pentti Saarikoski julkaisi oman nykysuomennoksensa v. 1982.
21. lokakuuta 2009 kello 9.07
Kosti: onneksi Teuvo Pakkalaa ei tarvitse ”nostaa” arvoon (totta kai tiedän että kyseessä on vain sanontatapa), hän on siellä pysyvästi. Pakkalan lapsinovellit (muun muassa) ovat hienointa, kestävintä ja luettavinta suomalaista kirjallisuutta. Olen lukenut niitä monet kerrat omille lapsilleni. Olisiko niin, ettei niitä koulussa enää ole sukupolveen tai pariin luettu — kun lapseni käytti kouluaineessa mahtisanaa ”stiiknafuulia”, äidinkielenopettaja ei tiennyt mistä oli kysymys.
21. lokakuuta 2009 kello 9.33
Mahtisana ”Stiiknafuulia” -novelli on mestariteos!
Kouluissa pitäisi lukea Pakkalaa. Pakkala innostaisi lapsia monella tapaa. Ja Pakkalan huumori ja jekutkin ovat hyväntahtoista kanssakäymistä.
Hannu, lapsesi osaltaan vei Pakkalan sanomaa eteenpäin! Kunpa lapsesi kaltaisia olisi enemmän.
21. lokakuuta 2009 kello 11.17
Monet vanhat kirjat ovat minulle rakkaita, kotimaisista erityisesti Seitsemän veljestä, Alastalon salissa, Kun on tunteet (koska ihastuin tähän Jotunin kokoelmaan nuorena) ja Putkinotko. Fänrik Ståhls sägner luen joskus sopivassa yhteydessä anoppini vanhasta kirjasta, ja omassa lukupiirissämme vertasimme kerran niitä alkuperäisiä Juhani Lindholmin suomennokseen. Se on totta, kuten Hannu sanoit, että Runebergin teksti on helppoa ja selkeää, ytimekästä, soljuvaa. Mutta hyvä, erinomainen, rytmikäs ilman loppusointuja on Lindholmin suomennoskin! Haanpäätä olen lukenut enemmälti vasta viime aikoina, silloin tällöin, kun ostin kirjaston poistomyynnistä hänen kootut teoksensa. Upeaa suomen kieltä, omaperäisiä verbejä!
Nuorena kuolleen Henry Parlandin Sönder oli tosiaan hieno lukukokemus. Tänä syksynä on ilmestynyt myös Svenska litteratursällskapetin julkaisema, Agneta Rahikaisen toimittama En bok om Henry Parland, paljon kuvia, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja muutama runokin. Hyvin mielenkiintoinen. Gunnar Björling, joka oli johdattanut Parlandin modernismin pariin, sanoo kirjeissään, että hänellä on oppimista Henryltä, joka on pitemmällä ilmaisunsa tiivistämisessä, hän saa enemmän kuin antaa. Kirjan innostamana luin taas Hamlet sade det vackrare, ja kyllä ne ovat hyviä runoja. Joistakin tulee mieleen Pentti Saarikoski, joka oli lörpöttelevämpi, mutta loppuhuipennuksissa, käännöksissä on joskus jotain samaa.
”Jag är utlänning, vart jag än kommer,” monikielinen Parland kirjoitti ystävälleen Kaunasista, jonne hänet oli lähetetty enon silmälläpidon alaiseksi liiallisen juhlimisen vuoksi.
”Denna stora tomhet
som höll i mig
och sedan släppte taget
jag föll
ramlade
nästan slog ihjäl mig
mot någonting som kallas verklighet”
Shakespeare ei vanhene koskaan, minä pidin Don Quijotestakin, sen monimuotoisuudesta ja huumorista, Strindbergiä olen lukenut moneen kertaan. Selma Lagerlöfiäkin huomasin arvostavani, kun häntä luin vuosi, pari sitten. Myös Minna Canthilla on lukemisen arvoisia tekstejä. Rabelais`stakin nautin, mutta huomasin nyt Hamstereita lukiessani, että Huovinenkin pääsee aikamoiseen hurmioon talven ruokavarastoja kuvitellessaan!
21. lokakuuta 2009 kello 13.23
Kyllä, klassikoita kannattaa pitää esillä, kannattaa ”löytää” heitä ja mainostaa heitä! Minut valtaa toisinaan varsinainen sielunhätä vanhan kirjallisuuden puolesta ja pelko siitä, että julkisuus unohtaa klassikot. Se on kuin asuisi ja eläisi vain yhden korttelin alueella, huomaamatta että ympärillä ja saavutettavissa on kokonainen ihmeellinen maailma.
Olen havainnut itsessäni merkillisen puutteen, kun luen varsinkin joitakin 1800-luvun kirjailijoita. Kun luin Stendhalin Punaista ja mustaa ja Parman kartusiaaniluostaria ja Flaubertin Sydämen oppivuosia (jotka olen lukenut nuorena ja pitänyt kovasti), minua ärsyttivät kamalasti niiden päähenkilönuoret enkä voinut ymmärtää heitä. He tahtoivat menestystä, mainetta, kunniaa, mutta heillä ei ollut mitään ”missiota” joka olisi oikeuttanut pyrkyryyden. He eivät olleet erityisen lahjakkaita millään taiteen alueilla eivätkä he olleet halukkaita syventämään taitojaan, olivatpahan vain melko älykkäitä nuoria. Mielestäni he vertautuivat niihin tämänpäivän nuoriin, jotka haluavat julkisuuteen vain julkisuuden takia.
Mutta kun olin lukenut nuo kirjat, osasin kyllä arvostaa niitä kokonaisuuksina, ajankuvina, niiden kieltä, kuvausten herkullisuutta ja muuta sellaista.
Ja kyllä se Putkinotko minullekin tuotti vaikeuksia, kun se Juutas oli niin älyttömän laiska. Mutta merkillisesti se kääntyi jossakin vaiheessa niin, että Juutaksen laiskuus aiheutti huvittuneen hellyyden ailahduksia.
Shakespeare on varsinainen aarreaitta. Kafka on merkillinen nero.
Kunpa ehtisi lukea enemmän. Shakespearen ja Kafkan jälkeen mieleni halajaa suurten venäläisten pariin, Goetheen, Thomas Manniin, kotimaisiin: Canthiin, Joel Lehtoseen. Maailma on liian upea ja täysi.
21. lokakuuta 2009 kello 15.22
Olenhan minäkin stiiknafuulian lukenut, niin kauan aikaa sitten, että en edes kiinnittänyt huomiota kirjailijan nimeen. Siis Teuvo Pakkalaa, oppia ikä kaikki!
Kosti, Jotunista ja Kivestä olen kanssasi ihan samaa mieltä.
Violeta, Flaubert on ihana, siis ihanan ironinen. Nautin Sydämen oppivuosien ja Madame Bovaryn jokaisesta sanasta. Esim. Sydämen oppivuosien kaksintaistelusta ja siihen valmistautumisesta kertova pätkä sai minut nauramaan ääneen. Flaubert ei varmaankaan halunnut kirjoittaa liian lahjakkaista ihmisistä, vaan keskinkertaisen lahjakkaista,
joiden pyrkimyksiin on helpompi suhtautua ironisesti,
hahmoista tulikin sitten harvinaisen eläviä.
21. lokakuuta 2009 kello 16.23
Tässähän mennään kovin hymistelyn puolelle, kun kaikki nyökyttelevät klassikoiden hienoudesta ja kukaan ei tarjoa mitään vastaan…
No, sekalaisia kaameita klassikoita on tullut vastaan mutta en tiedä onko se ikä, vai olisinko inhonnut niitä jo kirjoitushetkellä. Mutta kokeilijat tapaavat luonnollisesti kärsiä pahiten ikääntymisestä, se että jotain tehdään ensimmäistä kertaa ei olekaan niin hienoa siinä vaiheessa kun sama on tehty jo sata kertaa.
Muuten sitten…ajattomuus on toki hieno asia, mutta myönnän minua viehättävän sen ajallisuudenkin, erityisesti tarpeeksi kaukaisen ja sellaisen joissa viitekehys johon kirja on alunperin sidottu on nykylukijalta (siis minulta) kadonnut. Lopputulos on parhaimmillaan todella hämmästyttävää. Osittain tästä syystä suosikki-Shakespeareihini kuuluu Titus Andronicus jossa ei voi olla mitenkään varma että onko se synkkä tragedia vai hillitön farssi. Saati sitten Danten Inferno tai keskiaikaiset ritariromanssit…
Mutta tuolla lukutavalla kiinnostavin aines löytyy yleensä enemmän populaarikulttuurin puolelta kuin niistä suurista ajattomista klassikoista…
21. lokakuuta 2009 kello 16.23
Eija G. sanoi: ”Mutta hyvä, erinomainen, rytmikäs ilman loppusointuja on Lindholmin suomennoskin!”
Sen verran huomautan, että Lindholmin Vänrikki-suomennoksissa on myös (rytmikkäät) loppusoinnut siellä missä alkuperäisessäkin.
Hannulle (heittäydyn omin luvin tuttavalliseksi) vieno kysymys, että mitenkä sen uusien Shakespeare-käännösten arvosteluprojektin on käynyt. Ymmärrän kyllä, että luettavaa ja arvioitavaa riittää enemmän kuin tarpeeksi…
21. lokakuuta 2009 kello 16.28
Uhhuh, osuit arkaan kohtaan. Vino pino Shakespearea odottaa maalla lukemista tai lukemisen jälkeistä käsittelyä, mutta taidanpa joutua (vaikka etuoikeushan se on) lukemaan muutaman suomennoksen uudelleenkin, kun yksityiskohdat ovat unohtuneet.
Koska joku tarkkamuistinen kuitenkin huomauttaa, muutamalle muullekin hyvin aikomuksin kuulutetulle projektille on käynyt samoin. Kiire (lue: saamattomuus).
21. lokakuuta 2009 kello 17.10
Kiitos, Kirja-ahma korjauksestasi, ajattelinkin vähän kirjoittaessani, että olikos sillä Lindholmilla loppusoinnut, niin luontevaa kieltä ne käännökset olivat, – eikä minulla ole sitä kirjaa itselläni.
Onhan niitä nimiä vielä vaikka kuinka ja rakkaita kirjoja, George Eliot ja Middlemarch, Flaubert toki, Balzac, Proust (vai onko liian ”nuori” tähän yhteyteen?), saksalaiset, venäläiset tietenkin, Ibsen, Hamsun, ainakin Nälkä, Kierkegaard. Helvetti oli hieno ja valotti Danten aikaa, Paratiisi vähän hymistelevä. Paljon on vielä lukemattakin, mutta jostain syystä käteeni ei ole osunut tylsää klassikkoa. Olen kyllä vähän valikoinutkin.
21. lokakuuta 2009 kello 17.35
Muutamia klassikoita uudelleen lukiessa on kyllä tullut vastaan se, mistä Timppa (Mäkelä) sarjakuvassaan puhui. Olisiko sitä tullut iän myötä kärsimättömämmäksi; perinpohjaisia kuvailuja ja jaarituksia ei aina jaksaisi lukea. Sotaa ja rauhaa tuskin enää neljättä kertaa aion lukea (vaikka esimerkiksi Dostojevski on myöhemmällä iällä maistunut aina vain paremmin ja odotan kiihkeästi Idiootin ja Karamazovien uutta suomennosta). Toisaalta olen sitten tullut löytäneeksi Tolstoin suurenmoiset lyhyemmät kertomukset alennusmyynnistä 1970-luvun alussa äkkäämistäni Valituista kertomuksista.
Ehkä kaikki muuttuu eläkkeellä, kunhan tottuu kiireettömään elämään (niinhän jotkut väittävät). Kymmenen vuoden takaisella pitkällä sairauslomalla en pystynyt olemaan varttia pitempään jalkeilla, mutta luin ensin uudelleen Tolstoit ja Dostojevskit, sitten (viroksi) Jaan Krossin silloin vielä suomentamattoman Uppiniskaisuuden kronikan ja vieläpä Tammsaaren viisiosaisen Totuuden ja oikeuden.
22. lokakuuta 2009 kello 12.37
Utelias, tiesinhän että se oli ironiaa, mutta se ärsytti… Minulla taitaa olla nykyisin vajavaisuutta ironian käsittämisessä, tai ainakin tietynlaisen ironian. Ehkä minun ei kannata huolestua, ehkä se on vain jonkinlainen taidetajun tilapäinen flunssa tai jotain…
22. lokakuuta 2009 kello 22.23
Kosti ja Hannu! Iloksenne voin kertoa, että Teuvo Pakkalan tekstit porskuttelevat koulumaailmassa edelleen, ainakin Oulun seudulla, jossa tapahtumapaikat voi aika tarkasti kartallekin sijoittaa. Ja mikä se muuten on tuo myytti, ettei koulu sitä eikä tätä? Jos luetaan klassikkoja, jo joku kyselee, että eikö ajankohtaista seurata ollenkaan… Mutta Pakkalan novellit ansaitsevat kyllä paikkansa: Stiiknafuulia on loistava ja Latun Liisa ylipäätään hahmona mainio. Muutkin Pakkalan lapsihenkilöt osoittavat varsin tarkkaa silmää ja kynää kirjailijalta. Taituri tosiaan varsinkin ajassa, jolloin lapsuutta ei vielä oikeastaan ollut sellaisena kuin nyt sen näemme.
Kovasti pidän itse myös realismista: Canth, Aho, Järnefelt… Modernisteista Kianto, Sillanpää, Waltari. Parlandilta en ole lukenut mitään – pitääpäs laittaa listalle…
Moni klassikko odottelee. Sadan vuoden yksinäisyyteen en taida päästä koskaan… Niin lukuisia kertoja olen aloittanut ja nyt jo jättänyt kirjan lepäämään ihan niin pitkäksi aikaa, että kun kirjaan tartun, sen myös luen.
Moni klassikko odottaa oikeata hetkeä. Joskus sitä ei ehkä tule koskaan, mutta taipuvaisempi olisin kuitenkin siihen suuntaan, että sieltä se tulee kun on tullakseen.
23. lokakuuta 2009 kello 13.42
Eija G mainitsikin suosikkeinaan pari sellaista jotka jätin kesken kun ei kiinnostanut, eli Proustin ja Balzacin (tosin jälkimmäiselle saatan jossain vaiheessa antaa toisen mahdollisuuden). Decamerone oli minusta lähinnä triviaali ja Faulknerin As I Lay Dying ylettömän ärsyttävä.
Ja jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä ritariromantiikan (joka siis ryhmänä on arvostamani) tunnetuin teos on Maloryn Morte d’Arthur joka on ihan vain tylsä ja huono kirja, harjoittaen yletöntä kiinnostusta sitä kohtaan kuka ritari voitti kenetkin missä turnajaisissa. Kuin usean sadan vuoden takaisen sanomalehden urheilusivuja lukisi.
Mutta joo, noista heti julkaisun jälkeen olisin ehkä suhtautunut paremmin siihen Decameroneen, muista tuskin olisin pitänyt sen enempää tuoreinakaan.
24. lokakuuta 2009 kello 0.24
Teen Proustista asiaa: menkää hyvät ihmiset ja kirjallisuuden ystävät katsomaan, jos suinkin voitte, Q-teatteriin Tunturikadulle Jälleenlöydettyä aikaa. Se on parhaita näkemiäni romaanikirjallisuuden näyttämösovituksia. Sama työryhmä toteutti viime vuonna Günter Grassin Peltirummun, nyt tulos on vielä onnistuneempi.
Proustin romaanin viimeinen osa sisältää sekä käänteen että paluun aiempien osien tunnelmiin ja henkilöihin ja lopulta paluun alkuun. Ohjaaja Fiikka Forsman ja Q-teatteri toteuttavat Jälleenlöydetyn ajan uninäytelmänä — välillä ollaan vanhenevan, yhä sairaammaksi ja erakoituneemmaksi käyvän (nelikymppisen) Proustin pään sisällä, välillä hurjalla otteella muistojen pyörteessä (esimerkiksi Taisto Oksanen useissa rooleissa madame Verdurinista nuoria miehiä hyväksikäyttävään paroni Charlusiin).
Jos on lukenut yhdenkin osan Proustia esitys tuottaa aivan erityistä nautintoa, kun se loppua kohden yhä tiivistyy, poimii esiin jo Combraysta tuttuja motiiveja — puutarhaportin kellonsoiton, Swannien ja Guermantesien piirit, isoäidin, Marcelin lapsuuden ja nukahtamisvaikeudet ja lopuksi vanhan kotiapulaisen ojentaman kupillisen lehmuksenkukkateetä. Kadonnut aika on jälleen löydetty.
Romaanisovitukset eivät useinkaan ole teatteri- ja elokuvakriitikoiden suosiossa. Kirjallisuusihmisenä suhtaudun itse niihin suopeammin — minusta niiden ei kuulukaan olla pelkästään teatteria tai elokuvaa (vaikka ymmärrän sellaisenkin vaatimuksen oikeutuksen), vaan myös oma taiteenlajinsa, joka käy dialogia alkuperäisen kirjallisen muodon kanssa.
Jonkin Peltirummun, Tristram Shandyn, Odysseuksen dramatisointi tai filmatisointi, Proustista puhumattakaan, on tuomittu eräänlaiseen välitilaan, jossa kukaan ei ole täysin tyytyväinen. Kirjallisuus tuntee menettäneensä, teatteri ei ole saanut tarpeeksi. Mutta Jälleenlöydetyn ajan sovittaja Seppo Parkkinen, Fiikka Forsman ja Q-teatterin ensemble täyttävät tämän välitilan innostavalla ja nautittavalla tavalla. Kunpa kirjallisuuden ja teatterin ystävät ymmärtäisivät täyttää katsomon — torstaina siellä oli turhan monta tyhjää paikkaa.
24. lokakuuta 2009 kello 5.30
Q -teatteri on ollut minunkin suosikkejani ihan ”Skavabölen poikien” ja Suomenlinnan ”Mestarin ja Margharitan” (Saatana saapuu Moskovaan) -näytelmien ajoista alkaen.
Mikä intohimo, mikä heittäytyminen!
Hienoa, että Teuvo Pakkalaa pidetään esillä Oulussa. Onhan Helsingissäkin Teuvo Pakkalankatu – muistaakseni.