Blogit

TALLINNA. Olen pitkään tiennyt, että kulttuurin harrastaminen (tekemisestä puhumattakaan) käy fysiikalle. Viikonloppuna sen todisti suurtapahtuma, johon oli pakko päästä 40 vuoden tauon jälkeen uudelleen.

Vuoden 1969 Tallinnan laulujuhlat erosivat tämänvuotisista muun muassa siinä, että matka keskikaupungilta Kadriorgin taakse laulukentälle oli sitten neuvostoaikojen muuttunut tavattoman paljon pitemmäksi, vaikka itse reitti oli muistaakseni pysynyt samana. Myös ohjelmaa oli ilmeisesti aiempaa paljon enemmän. Viimeksi muistan kuunnelleeni sen kumpanakin päivänä alusta loppuun kentällä ja lavan reuna-alueilla kävellen.

Niille, jotka odottavat tästä muistelusta kirjallista kohokohtaa tai edes kytkentää, minulla ei ole tarjota kuin aasinsilta: vuonna 1969 tutustuin Suomen kirjallisuuden virontajaan, nyt jo edesmenneeseen Endel Malleneen, jonka puoleen naiivisti käännyin, kun en millään löytänyt lähes puolen miljoonan asukkaan kaupungista — neuvostotasavallan pääkaupungista sentään! — puhelinta, jolla olisin voinut sanella raporttini laulujuhlan ensimmäisen päivän tapahtumista lehdelleni Helsinkiin (olin haaveillut näkeväni ensimmäisen ulkomaanjuttuni alussa sanat ”lehtemme lähettämältä kirjeenvaihtajalta”). En tajunnut miten paljon Mallene pani peliin soitellessaan viranomaisille suomalaisen toimittajan puolesta — jolle Eesti Raadion toimittaja sitten seuraavana päivänä paljasti, että kaupungin molemmat (!) Suomeen vievät puhelinlinjat oli suljettu yleiseltä liikenteeltä ja varattu ystävällismielisen Yleisradion laulujuhlalähetyksiä varten.

Endel Mallenen kautta tutustuin aamukävelyllä vanhassakaupungissa kahteen silmälasipäiseen pitkänhuiskeaan kirjailijaan, joita en muistikuvissani enää erota toisistaan. Toinen oli Jaan Kross, toinen Lennart Meri, ja jompikumpi ilmaisi ironisesti ilonsa ja hämmästyksensä siitä, että erään sunnuntaiaamuna avoinna olleen maitokaupan ovensuussa annosteltiin suuresta tonkasta desilitran mitalla laseihin makeantulista gruusialaista Kindzmarauli-viiniä. Sitä oli praasniekan kunniaksi tuotu Tallinnaan. Olisin saattanut tavata Mallenen naapurissa Nõmmella asuneen Friedebert Tuglasinkin, mutta aika ei enää antanut myöten.

Paljon on laulujuhlilla tosiaan muuttunut, ja voisi olla helpompi muistella mikä on pysynyt ennallaan.

Ennallaan on ennen kaikkea ainutlaatuinen juhlatunnelma. Sen ulkoiset muodot ovat tietenkin muuttuneet, punaliput vaihtuneet sinimustavalkoisiin, iskulauseet ja poliittisten johtajien kuvat mainoslakanoiksi. Neuvostoliiton hymniä ja neuvostohenkistä laulua Laaja on mun kaunis synnyinmaani ei enää esitetä, eikä juhlapuheissa muistuteta lähestyvästä Leninin satavuotispäivästä. Ei näy ikimuistoista punaista Druzba (ystävyys) -banderollia, jota tarttolainen ylioppilaskuoro Prahan miehityksen jälkitunnelmissa pilkkasi viittomalla lukemaan sen tekstin takaperin: abzurd! Tämänvuotisten laulujuhlien grillatun lihan ja makkaroiden määrällä olisi 1969 ruokittu koko Neuvostoliitto.

Vuoden 1969 laulujuhla toi mieleen Brechtin runon, jossa verrattiin rajun virran väkivaltaisuutta virtaa kahlitsevan uoman väkivaltaisuuteen: juhla sai muotonsa neuvostoviranomaisten yrityksestä kanavoida virolaisten kuohuva kansallistunne ideologisesti perusteltuun ”yleisliittolaiseen” normiin.

Vuonna 2009 juhlakulkue muistuttaa virolaista sambakarnevaalia. Jos tunnelmaa yrittää kuvailla, saa luultavasti osakseen sääliviä katseita. Kysymyksessä on epämuodikas cocktail kansallistunnetta, kuorolaulun harrastusta, saksalaistyylisten ylioppilaskorporaatioiden perinnäistapoja, historian tulkintaa ja yhteisöllisyyttä, jollaista tuskin muualla tapaa. Mutta niin sykähdyttävää, käyttääkseni trendivapaata sanaa.

Toisin kun voisi väittää, tunnelma ei ole erityisen poissulkevaa. Myös nyt mukana oli myös vironvenäläisiä kuoroja — ja nyt sillä on aivan toinen merkitys kuin 1969. Kun kiertelin lavan takana haistelemassa saslikinkäryä, kuulin yllättävänkin paljon myös venäjää.

”Jos kaikkialla maailmassa olisi tällaisia juhlia, ei sotia luultavasti olisi”, maalaili seattlelainen eläkeläispariskunta, joka oli tullut neljättä kertaa laulujuhlille. Niistä on tullut Viron matkailuvaltti. Monilla muillakaan paikalla olleilla ulkomaalaisilla ei ollut sukulaisuussiteitä Viroon.

Edessäni istuneella kanadalaisperheellä ilmeisesti oli. Kun 25000 -päinen kuoro juhlatulen sytyttyä lauloi Viron kansallislaulun (joka, kuten tiedämme jne…) ja parisataatuhatinen yleisö nousi seisaalleen, perheen vaaleatukkainen patriarkka lauloi mukana. Vävy siemaisi olutta.

Samaa: kansallispukujen uskomaton määrä, laulujuhlakulkue, bussien ja raitiovaunujen tungos ja se, että ahdingon keskelläkin joku ryhmä virittää yhteislaulun. Erilaista: pienet kansallispukuiset tytöt puhuvat kännykkään Palace-hotellin edessä. Huokaan kun muistan miten juuri samaisessa, silloin ulkomaalaisilta suljetun, rähjäisen ja mahorkalta haisevan hotellin aulassa yritin turhaan selittää haluavani soittaa Suomeen. Viesti ei mennyt perille. Ei viesti eikä yritys.

Tosiaan, hotellien määrä on kasvanut monikymmenkertaiseksi. Vuoden 1969 Tallinnassa oli yksi ainoa ulkomaalaisille sallittu hotelli (Tallinn), ja lisäksi muutama kymmenen matkailijaa yöpyi laivassa (Tallinn). Viru-hotellia ei vielä ollut; ja oikeastaan pitänee muistella nostalgialla Tallinnan vuosisataista siluettia, josta kohosivat vain keskiaikaiset kirkontornit ja Toompean Pikk Hermann. Hotellien ja pankkipalatsien torahampaita ei vanhankaupungin yllä ja laidoilla vielä näkynyt.

Samaa: juhlatulen sytyttämisen koskettava seremonia lauantaina. Sunnuntain konsertin loppuhuipennus, Gustav Ernesaksin kansallisrunoilija Lydia Koidulan runoon säveltämä Mu isamaa on minu arm, musiikillisesti hienostuneempi ja vaikuttavampi kuin Paciuksen pompöösi yhteinen kansallishymnimme.

Vuonna 1969 Ernesaksin laulun esittäminen alkoi ikään kuin hämmennyksen merkeissä — ja vasta tänä vuonna luin, että laulun esittäminen oli vähin äänin yritetty estää liian kansallishenkisenä. Lavalle ryhmittynyt suurkuoro ei kuitenkaan ollut ymmärtävinään kieltoa ja aloitti laulun ilman kuoronjohtajaa, kunnes jotkut kuorolaiset ryntäsivät katsomoon hakemaan Ernesaksia ja kantoivat hänet kultatuolissa korokkeelle. Se oli laulava vallankumous kaksikymmentä vuotta ennen aikaansa.

Aihe: 60-luku, Jaan Kross, Kaupungit, Musiikki ja kirjallisuus, Viro, Yleinen | 5 kommenttia »