Viimeiset kirjat laatikkoon, divariin menevät muovikasseihin ja kirjahyllyssä ja kirjojen välissä jostain syystä ajelehtivat lukuisat kirjanmerkit paperinkeräykseen. Hyllyt on purettu ja pinottu remontin tieltä. Sunnuntai on päättymäisillään. Huomenna pääsen takaisin maalle, jossa uudet kirjapinot — lukemattomat — jo odottavat. Ja korituoli jalavan alla.
Nuo kirjanmerkit askarruttavat. Monessa tapauksessa ne ovat vain jääneet jonnekin kirjan loppupuolelle, kun kirja on luettu ja pantu takaisin hyllyyn. Mutta kuinkahan usein ne kertovat, että kirja on jäänyt kesken. Lievää häpeää tuntien muistelen Albert Camusin Putoamisen aika viiltävää luonnehdintaa ihmisestä, jonka hylly on täynnä kesken jätettyjä kirjoja, jos oikein muistan. Varmuuden vuoksi korostan, että Camus ei ole minulta koskaan jäänyt kesken, ja Sivullisen luin taas kerran tuskin kuukausi sitten.
Olen joskus miettinyt kriitikon ammatin paradoksia: lukea pitäisi paljon ja monipuolisesti työn ulkopuolellakin, mutta armoton liukuhihna syöttää kaiken aikaa uutta — ja ensisijaista — luettavaa. Arvioitavan kirjan lukeminen vie koosta ja vaikeusasteesta riippuen hyvinkin viikon, joskus enemmän. Silloin moni muu aloitettu kirja jää sivuun, ja kirjanmerkki todistamaan taas yhdestä kesken jääneestä kirjasta.
Oikein vaikuttava lukuelämys saa usein aikaan monen päivän karenssin: kun yrittää aloittaa uutta kirjaa, se ei maistu, kun edellisen kirjan pitkä jälkimaku yhä viipyy mielenpäässä. Sellainen vaihe on nytkin loman ensimmäisen lukuelämyksen jälkeen. Lahden kirjailijakokouksessa vierailleen A. S. Byattin jykevä romaani Riivaus. on saanut kaiken muun maistumaan paperilta. Riivaukseen tartuin 72-vuotiaan kirjailijan karisman innoittamana (satuin istumaan hetken hänen vieressään päivällispöydässä) ja koska toinen pöytäkumppani Jarmo Papinniemi romaania painokkaasti suositteli.
Romaani määrää lukutahdin. Riivaus on toisaalta jännittävä, tosiaankin riivaava tarina, jossa kahden kuvitteellisen viktoriaanisen runoilijan ulkomaailmalta salattu suhde vähin erin tulee näkyväksi ja saa rinnalleen kahden nykyajassa (1980-luvun jälkipuoliskolla) elävän kirjallisuudentutkijan suhteen. Romaanissa on Ruiz Zafónin tai Pérez-Reverten kirjajännärien kaltaista jälleenlöydettyjen kirjojen ja kirjeiden lumoa ja paljon oppineita keskusteluja 1980-luvun lacanilaisen ja feministisen kirjallisuudentutkimuksen hengessä. Byattin ovela taka-ajatus on rinnastaa viktoriaanisen ajan tabut ja dekonstruktion valtakauden seksualisoitunut kieli, ja osoittaa, että kielen ylärakenteen alla vaistot jylläävät tai ovat jylläämättä aikakaudesta riippumatta.
Paksujen kirjojen suomentaminen on joskus uskottu kahdelle kääntäjälle. Tulos joko onnistuu tai jää epäsuhtaiseksi. Riivauksen kahdesta suomentajasta Marja Alopaeus käänsi luotettavasti ja elävästi proosan, Keatsin suomentaja Leevi Lehto suorastaan loisteliaasti runot, joita romaanissa riittää. Byatt on luonut ei vain yhden vaan kaksi kuvitteellista runotuotantoa, ja vie tarinaa eteenpäin sivujen ja lukujen mittaisilla runoelmien katkelmilla. Kun tarina muuten vie aika huipakkaa mukanaan, kannattaa hiljentää ja nauttia taitavan kirjailijan melkein aidoista 1800-luvun romanttisista säkeistä. Riivaus on kaiken suuren kirjallisuuden tavoin myös kunnianosoitus parhaalle kirjalliselle perinteelle.
29. kesäkuuta 2009 kello 9.35
Riivaus oli ihastuttava kirja, suuri lukuelämys! Jännittävä kirja kirjallisuudesta, kirjallisuuden tutkimisesta ja kirjoittamisesta. Ihan uskomaton suoritus kaikkine niine 1800-luvun tyyliin kirjoitettuine runoineen, päiväkirjoineen ja kirjeineen, mutta täytyy tunnustaa, että stoori vei minut niin mukanaan, että runot tuli luettua pintapuolisesti. Silloin ajattelinkin palata niihin vielä. Kunhan tässä ehtii… Kaiken muun lisäksi Riivauksessa oli myös huumoria tai ainakin ironiaa, joka kohdistui amerikkalaistutkijaan. Seuraavan toteamuksen olen kirjannut muistiin Byattilta: ”Ajatelkaa tätä – kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toisensa seurassa.” Byattin seurassa kyllä viihtyi!
Putoamisen ja Sivullisen minäkin luin uudelleen pari vuotta sitten. Camus on niitä kirjailijoita, joihin palaa aina uudelleen kuten myös mm. monet venäläiset ja Mann. Nyt olen lukenut Tolstoin novelleja, joista aikaisemmin tunsin vain hienon Hadzi Muratin, ja monet niistä ovat yllättävän tuoreita.
29. kesäkuuta 2009 kello 10.38
On ihanaa jos pystyy innostumaan jostakin kirjasta. Vaikka tuosta A.S. Byattin. Marttila toteaa blogissaan, että tämän teoksen jälkeen kaikki muu maistuu paperilta. Minulle kävi päin vastoin: ystävän suosituksesta aloittamani Possession jäi hyllylle lojumaan viikkokausiksi, kunnes luovutin ja palautin kirjan vähin äänin kirjastoon. Juoni veti aluksi mukaansa, mutta sitten minusta veto vain hyytyi ja puutui ja menetin kiinnostukseni täysin. Homma alkoi maistua pahvilta/kengänpohjalta/munakennolta tms. Enkä tainnut edes jaksaa niihin blogissa mainittuihin lacanilaisiin ja feministisiin diskursseihin asti.
30. kesäkuuta 2009 kello 17.19
Byattin Riivaus on tosiaankin merkillinen kirja, sillä jos olisin saanut siitä vain kustantajan ylimalkaiset (tai ylimakeat) tiedot, en olisi voinut kuvitella hullaantuvani siihen. Niin minä kuitenkin hullaannuin. Lukupiiriläisten kesken kiirinyt tieto, luultavasti peräisin Eija G:ltä, onnistui valitsemaan oikeat sanat.
Nautin Riivauksesta niin täysin siemauksin kuin ikinä mistään voi. Minua miellytti sen antama ristiriitainen vaikutelma, kun se oli päältä hehkeän romanttinen ja runsas, mutta samalla sisältä älykäs ja paljon muuta.
Ja sitten jäin vain harmittelemaan, miksi Byattilta ei ole suomennettu muita kirjoja. Mikä on rinnakkaistunne tuolle mainitsemallesi ”jälkimaulle”: mikään muu ei maistu miltään.
1. heinäkuuta 2009 kello 12.33
Joskus nuoruudessani minulla oli ystävä, joka ei ymmärtänyt himoani kirjallisuuden klassikkoihin, kaikki sellainen kirjallisuus oli hänestä pölyistä ja ikävää. Siksi minulle tuli Riivausta aloitellessani mieleen tämä ystävä: hän ei olisi voinut ymmärtää, että kirjjallisuudentutkimuksesta voisi kirjoittaa näin mehevää ja hauskaa ja jännittävääkin kirjaa. – Ja myös satiiri tässä kirjassa oli minusta niin nautinnollista.
Riitta, minulle on usein käynyt niin, että jos jotakin kirjaa nimenomaan suitsutetaan (”sun on pakko lukee tää!”), jokin vaisto minussa asettuu vastahankaan ja kirjan lukeminen on vaikeampaa kuin tervanjuonti. Nykyään kuuntelen vain muutamaa entistä työkaveria ja tämän palstan kirjoittajia. Lisäksi ainakin minulle lukemisessa on tärkeää omaehtoisuus – itsessä täytyy olla ikäänkuin valmius kullekin kirjalle/kirjallisuudenlajille.
3. heinäkuuta 2009 kello 15.29
Kiitos Violeta kommentistasi.
Taisi siinä sellainenkin tekijä olla mukana. Suitsutettu teos, johon ei itse niin tunnekaan menevänsä mukaan. Hauskaa muuten oli myös nyt jälkikäteen huomata Eija G:n kommentista ja kiiltomato.netin arvostelusta, että moni kunnon lukijakin on päätynyt hyppimään välikerunot kursorisesti yli. (Mullekin kävi niin, enkä kehdannut tunnustaa.)
Ja kyllä, myös ajankohta saattoi olla väärä. Joskushan joku kirja oikeasti vaatii sopivan ajankohdan. Näin ainakin koin, kun Lukupiirin puolella (muistaakseni) oli puhetta Calvinon Koko kosmokomiikka -teoksesta ja sattumoisin sain sen kirjastosta lainaksi. Meni pari kolme viikkoa enkä päässyt alkuun ollenkaan. Aloitin sattumanvaraisesti sieltä täältä, ja aina se vain tuntui tylsältä ja tekonokkelalta. Mutta sitten yhtenä päivänä, hups. Joku niistä tarinoista lähti vetämään, ja niin vähitellen luin suurimman osan koko kirjasta, kovin tyytyväisenä.
24. heinäkuuta 2009 kello 20.17
Kiitos hyvästä kirjavinkistä. Minua vain jäi askarruttamaan eräs seikka. Kirjassa oli parikin aviottoman äidin arkkityyppiä, mutta kuka mahtoi olla herra ja rouva Ashin palvelijattaren lapsen isä? Bertha vain katosi, mutta arvoitus ei ratkennut.
25. heinäkuuta 2009 kello 1.30
Luin tänä kesänä Riivauksen ja väliin uuvutti, väliin vain huimasi. Runojen kanssa uuvutusta tunsi ehkä eniten, kun ne tosiaan ”haittasivat” eteenpäin menoa. Huikea konstruktio joka tapauksessa. Itseäni häiritsi aika paljon se, etten tunne maailman/ englanninkirjallisuutta lähes lainkaan. Paljon viittauksia ja viestejä, mutta oma tietämättömyys esti osan tajuamisen. Hieno lukuelämys minulle joka tapauksessa.
Ja kyllä, suhtaudun enemmän kuin skeptisesti lausahduksiin; pakko lukea, maailman paras, ei voi ohittaa – tuli sitten medialta tai kaverilta.