Ei ole yllätys, että niin moni kirjailija tunnustaa rakkautensa kirjoihin, ei vain kirjallisuuteen. Olisi kiinnostavaa pohtia näiden sanojen merkityseroa, vähän niin kuin, Dostojevskin tavoin, ihmiskunnan ja ihmisen eroa . Voiko rakastaa kirjallisuutta, mutta suhtautua välinpitämättömästi kirjoihin?
Kirjallisuudella ei ole kasvoja, mutta kirjallapa on. Kansi.
Vuodenvaihteessa suomeksi (suom. Tuula Kojo) ilmestyneessä essee- ja artikkelikokoelmassaan Muita värejä Orhan Pamuk kirjoittaa puolentoista sivun rakkaudentunnustuksen kirjojen kansille. Otan vapauden lainata nuo Yhdeksän huomiota kirjankansista tähän.
”1. Jos kirjailija ei romaania kirjoittaessaan haaveile kirjansa kannesta etukäteen, hän on kyllä kypsynyt ja suorittanut emotionaaliset opintonsa, mutta menettänyt viattomuuden, joka aikoinaan teki hänestä kirjailijan.
2. Kaikki suuret lukukokemukset ja -nautinnot sekoittuvat aikanaan muistoissamme kyseisten kirjojen kansiin.
3. Tarvitsemme kipeästi lisää lukijoita, jotka ostavat kirjan kannen perusteella, ja samoin arvostelijoita, jotka eivät halveksi tällaisia ihmisiä varten kirjoitettuja kirjoja.
4. Sankarin kasvonpiirteiden tarkka kuvaaminen romaanin kannessa on törkeä loukkaus sekä lukijan että kirjailijan mielikuvitusta kohtaan.
5. Jos taiteilija tekee Punainen ja musta -nimiseen kirjaan punamustan kannen, Sininen talo -nimisen romaanin kanteen sinisen talon ja Linnaan linnankuvan, hänestä saa vaikutelman, ettei hän kunnioita tekstiä ja on tuskin edes lukenut koko kirjaa.
6. Kun törmää vuosia sitten lukemansa kirjan kanteen, se muuttuu symboliksi, joka palauttaa heti mieleen kirjan maailman ja siirtymisen tuohon maailmaan kauan sitten jossain sohvannurkassa.
7. Kirjankannet toimivat kanavana kirjan maailman ja arkimaailmamme välillä.
8. Kirjakaupasta ei tee elävää, rikasta ja kiehtovaa kirjojen vaan niiden kansien kirjo.
9. Kirjojen nimet toimivat päässämme samalla tavalla kuin ihmisten nimet: ne auttavat meitä erottamaan kirjan miljoonien kaltaistensa joukosta. Kirjankannet taas ovat kuin ihmiskasvot: ne joko palauttavat vahvasti mieleemme ammoin kokemamme onnen tai antavat lupauksen meille täysin vieraasta onnelasta. Siksi me katsomme kirjankansia yhtä kiihkeästi kuin ihmiskasvoja. ”
Hyvät lukijat! Muistelkaapa Orhan Pamukin huomioiden pohjalta unohtumattomimpia kirjankansia. Nyt ei etsitä vuoden, vuosikymmenen tai vuosisadan kauneinta kirjaa, vaan kantta joka palauttaa mieleen lukukokemuksen tai houkuttelee lukemaan.
Tai sitten kirjoja, joiden kansi torjuu tai tympäisee, niin että se oikeastaan on lukemisen kynnys. Tunnustan, etten esimerkiksi ole koskaan pitänyt Björn Landströmin Waltari-kansista — totta tosiaan, nehän rikkovat Pamukin neljättä kohtaa vastaan.
Unohtumattomimpia kansia taas olivat viisi-kuusikymmenluvun suomennettujen Maigretien mustavalkoiset valokuvakannet. Oli sitten vain sattumaa, että myöhemmin muutamassa niissä Maigretin mallina oli Otavassa työskennellyt isäni, iältään ja ruumiinrakenteeltaan uskottava, vaikkei polttanutkaan piippua.
3. kesäkuuta 2009 kello 20.33
Ihan mielenkiintoinen kysymys. Jompi kumpi, Saul Bellow vai oliko se William Golding, kirjoitti aikoinaan ajatuksen, että Hänen elämänsä olisi luultavasti ollut vähän helpompi jos hänen kasvonpiirteensä olisivat olleet toiset. Olisi hauska tietää, päteekö kirjaan ja sen kanteen sama sääntö?
Divari on ainakin minusta totuudenmukaisempi paikka kirjoille kuin kirjakauppa, koska kirjakaupassa tulee aika kyylättyä kansia vaikka välttämättä ostopäätöstä ei sen perusteella tekisikään, kun taas divareissa kirjat ovat aika usein kansipaperittomia… ;o)
4. kesäkuuta 2009 kello 10.10
Arkisempi näkökulma kansiin. Ehjä ja siisti kansipaperi kuten tietysti koko kirjakin on hyvä hinnanlisä divarissa. Sekä myydessä että ostaessa. Aina nerokkaat kustantajat harrastavat kansien kehittämistä vuosien saatossa; kansipaperi toistuu varsinaisena kantena tai kansi on yhtä kuin kansipaperi. Kuvineen, kirjapuffeineen ym. ym.
4. kesäkuuta 2009 kello 13.43
Jos rakastaa kirjallisuutta, ei voi suhtautua välinpitämättömästi kirjoihinkaan, niitä on esimerkiksi äärimmäisen vaikea heittää paperinkeräykseen, ilman kansia, vaikka olisi kyse lasten vanhoista koulukirjoista, joita kertyy pinokaupalla.
Minä muistan hyvin huonosti kirjojen kansia, paitsi lastenkirjoja, joita on lukenut usein. Varsinkin Tove Janssonin kirjat, joissa on korkeatasoinen kuvitus ja kansi, ovat jääneet mieleen. Jos kannessa on korkeatasoinen maalaus, sen muistaa, kuten Vermeerin sini-keltahuivisen tytön Tracy Chevalierin kirjassa Tyttö ja korvakoru tai Schjerfbeckin asetelman Rakel Liehun Helene-kirjan kannessa. Virginia Woolfin kaunis profiili koristaa Nigel Nicolsonin elämäkertaa, sitä ei voi unohtaa ja se jopa houkutteli ostamaan kirjan. Uusin Peltirumpu oli minusta hyvin kaunis päältäpäin, katselin monta kertaa sen tummaa vihreää, se jää mieleen, ja samoin muistan Tsypkinin romaanin Kesä Baden-Badenissa, jossa on jotain vanhanaikaista. Nämä kirjat ovat olleet hyviä sisältäkin, jotkut jopa suuria lukuelämyksiä, kuten Tsypkin. Elämäkerran teosanalyysi tosin oli puutteellinen, mutta pidin minä siitäkin, kun kohde oli niin mielenkiintoinen.
Lapsuudesta muistan kyllä ihanien Pekka Töpöhäntä-kirjojen kansikuvia, vai olisivatko omien lasten kirjoja, ja sitten muistan nahkaselkäisen, puupiirroksin koristetun Helkavirsiä vuodelta 1932, jonka sain 12-vuotiaana raittiuskilpakirjoituksista, joita en voittanut. Se varsinainen palkintokirja oli paljon vaatimattomampi ja luulenkin, että tämä minun saamani lohdutuspalkinto oli suoraan opettajan kirjahyllystä.
Ehdottomasti kieltäydyn ostamasta kirjaa, jossa on hyvin romanttinen kansikuva, esim. kohtaus jostain elokuvasta. En ota käteenikään.
4. kesäkuuta 2009 kello 16.10
Joskus voi olla vaikea valita haluaako kirjan säilyttää hyllyssä kansipaperinsa kera vai kauniissa sidosasussaan, esimerkiksi jos haluaa säilyttää kirjasarjat yhtenäisessä asussa. Opin isältäni, todelliselta bibliofiililtä, että paperikannen voi säästää myös leikkaamalla sen huolellisesti kirjan sivujen kokoon ja liimaamalla sen vasemmasta reunastaan esilehden ja nimiölehden väliin (niiden välistä liimausta kannattaa ensin oikein varovasti pingottaa avonaisemmaksi). Joissakin kaunokirjallisuuden arvosarjoissa tämä oli tehty valmiiksi kirjansitomossa, ainakin nahkaselkäisiin laitoksiin.
Klassinen esimerkki kansipaperien säilyttämisen puolesta on Mika Waltarin romaani Johannes Angelos. Sen ensipainoksen (1952) kansipaperin sisäpuolelle on painettu Waltarin kirje lukijalle. Myöhemmissä painoksissa sitä ei Eero Vartion ansiokkaan bibliografian mukaan ole.
4. kesäkuuta 2009 kello 20.01
Heh. Tuli mieleen: Itse kun kirjoitin esikoiseni en ollenkaan ajatellut kantta, tietenkään. Monetpa oli kustantajien mietelmät kässäristä, toinen arvosti ja korosti tätä ominaisuutta, toinen harasi sitä vastaan ja perusteli toisin jne. Oli vaikea päättää, ketä kuunnella tekemättä taiteellista itsemurhaa.
Lopulta kun sain (varsin kirjailijaystävällisen) pienen kustantamon, tuli aika miettiä kantta. Kysyttiin halusinko itse (olen kuvataiteilija ja kuvanveistäjä) tehdä sen. Sattumalta eräs kubistinen työni sattui väreiltään osumaan kohdilleen päähenkilö Thomasin väreihin, joten valitsin piruuttani sen. Eipä varmasti lukija tajua mistä on kyse kun kannen näkee ellei tätä lue ensin… ;o)
7. kesäkuuta 2009 kello 11.27
Kannella on merkitystä myös silloin, kun mietitään, kenelle kirja on suunnattu. Lastenkirjallisuudessa ja etenkin nuorille suunnatuissa kirjoissa näkee valitettavan usein aika kehnoja kansia: kuka nuori oikeasti tarttuisi kirjaan. Tai sitten sekä tytöille että pojille sopivan kirjan kansi on tärvätty pinkillä värillä, joka karkoittaa kaikki kaksilahkeiset lukijat.
Minä silittelen kansia. Paperin tuntu on tärkeä. Samoin asettelu. Jos voi valita, minkä painoksen ottaa, kansi vaikuttaa asiaan. On kirjoja, joiden kansi saa jättämään kirjan hyllyyn, ja kansia jotka kehottavat tarttumaan yhä uudestaan. MIksi usein on sellainen tuntuma, että ruotsinkielisissä painoksissa kannet ovat laadukkaampia?
9. kesäkuuta 2009 kello 17.34
Minä silittelin viimeksi Caj Westerbergin kääntämää Tomas Tranströmer – antologiaa. Oli sitten muuten varmaan paras runokokoelma jonka olen pitkään aikaan lukenut. Etenkin nuoruuden runoissa oli sellaista potkua että ai-jai…
9. kesäkuuta 2009 kello 17.52
Täytyy tunnustaa, että eilen Tallinnassa käydessäni sorruin heräteostokseen, osaksi juuri juuri kannen vuoksi. Kyseessä oli juhlavan mustakantinen kirja, joka nimensäkin puolesta lupaa synkkää draamaa: Faatum. Eesti tee hävingule 1939-1940. Sen runkona on Viron korkeimpiin virkamiehiin kuuluneen valtiovaraintarkastajan Karl Soonpään päiväkirja kyseisiltä vuosilta. Niitä täydentää Soonpään elämäkerta.
Tiedän keräilijöitä, jotka ovat koukussa 1920-luvun kirjankansiin. Pienemmät mutta kunnianhimoiset kustantajat saattoivat jopa värittää käsin mustavalkoisina (siis halvalla) painettuja kansia. Näin kävi muun muassa Edith Södergranin ensimmäiselle suomennosvalikoimalle, jonka kanteen Tulenkantajien rivijäsenet värittivät punaisen liekin (jos nyt oikein muistan 35 vuotta sitten viimeksi näkemäni kirjan). Huvittava yksityiskohta oli, että Yliopiston kirjaston vapaakappale, joka lain mukaan lähetettiin suoraan kirjapainosta, oli tietysti värittämätön. Kirjasto sai oikean väritetyn kappaleen vasta 1973. Tiedän kyllä mistä.
9. kesäkuuta 2009 kello 23.09
Olipas lohdullista saada omalla kirjankansikiintymykselleen kunnollinen korkean tason, siis Orhan Pamukin siunaus. Kykenin allekirjoittamaan kaikki Pamukin listaamat ominaisuudet – tosin olisin silti maltillisesti sitä mieltä, että kirjakaupan tekee kirjakaupaksi nimenomaan kirjan sisältöjen, ei kansien kirjo.
Tunnistan usein kirjat nimenomaan kansien perusteella. Kirjaa etsiessäni kykenen useimmiten kuvailemaan kannen värityksen ja käytetyn fontin kirjan ja kirjailijan nimen – siis marginaalisten seikkojen – loistaessa poissaolollaan. Muistan lainanneeni Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa -romskun nimenomaan vanhanaikaisen kauniin kannen perusteella.
Yliopistolta kirjoja roudaavana saan harmillisen usein huomata, että opiskelijakirjasto on kähveltänyt kansipaperit. Niinpä minun täytyi aivan asiasta tehden raahautua kaupunginkirjastoon nähdäkseni Moskatin suvun kansi – ja sekös vain houkuttikin yhä enemmän Singerin kimppuun.
Omat kansisuosikkini tulevat kuitenkin Tulenkantajilta ja 50-luvun modernisteilta. Silloin vielä (ja toivottavasti taas pian) ymmärrettiin käyttää ihan oikeita taiteilijoita kansia suunnittelemaan.
Haavikon Talvipalatsi on lempilukemistani muistakin kuin kansisyistä muttei kaunis kansi kokemukselle haittaakaan tee.
Sitten on tietenkin niitä kirjoja, joiden kannet pettävät. Oma versioni Marja-Liisa Vartion ”Hänen olivat linnut” -romaanista kantaa häpeiltävän huonoja kääreitä – niin kuin muukin hyllyyni päätynyt Vartio. Vartiota ei siis aina ole kansiin katsominen.
10. kesäkuuta 2009 kello 9.21
Erittäin kaunis kansi no mm. Robinsonin Pentinpeijaiset -kirjassa. Kehuin jo aikaisemmin ja kirjailija itse kertoi vasta myöhemmin tajunneensa todella kuinka kauniit ne ovatkaan. Sopivat myös kirjaan kaikinpuolin. Ehdottomasti kannet vaikuttavat (ainakin joillakin) kirjojen ostamiseen, ehkä ei niinkään lukemiseen!
10. kesäkuuta 2009 kello 12.52
Viime vuosilta palautan mieleeni yhden — eipäs kuin kaksi! — kauneimmista kansista, Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän ja Kadotetun puutarhan kahden vuoden takaisen pokkarilaitoksen.
10. kesäkuuta 2009 kello 23.46
Kansikuvat ovat minullekin tärkeitä, mutta olenpa kehittänyt itselleni toisenkin ”fetissin” kirjojen ulkoasuun liittyen: jos romaani on lankasidottu, eli siis ihan oikeilla langoilla kokoon nyöritty, niin sen lukeminen ja sivujen kääntely tuntuu huomattavasti hohdokkaammalta.
Lankasidoksia löytyy vain kovakantisista teoksista, ja niistäkin valitettavan moni on liimasidottu. Jälkimmäinen tapa on tietysti halvempaa ja painoteknisesti nopeampaa, mutta ei jotenkin mielestäni kunnioita kirjanpainamisen perinteitä.
Voipa sidostavalla olla merkitystä ostopäätöstäkin tehdessä. Kirjahyllyyn on mukavampi hankkia ”oikein” tehtyjä kirjoja.