Kesälomaan on kolme viikkoa ja mielen valtaa levottomuus. Pitäisi suunnitella mitä ottaa maalle mukaan kesälukemiseksi. Tiedän, tiedän, suunnitelmat eivät ole ennenkään pitäneet ja lopulta vain dekkaripino makuuhuoneen nurkassa alenee.
Tänä kesänä lupaan pyhästi (sormet ristissä) lukea klassikoista ainakin Poltetun Njállin saagan — helppo luvata, kun kirja on kohta puolivälissä — sekä Herodotoksen Historiateoksen. Kaksi tuoretta Shakespeare-suomennosta odottaa myös vuoroaan, sekä Ville Keynäksen uusi Rabelais-suomennos. Kirjakassi käy painavaksi!
Yksi kesän teemoista on Venetsia ja Trieste (Claudio Magrisin lisäksi Italo Svevon Zenon tunnustukset täytyy lukea uudelleen!), koska sinne — ja lisäksi Slovenian puolelle Istrian rannikolle — järjestyi yllättäen matka kesken mökkilöhöilyä. Slovenian kirjallisuutta täytyykin vähän etsiskellä.
Avaamatta, vapaata aikaa odottamassa (kuten asiayhteyteen kuuluukin) on talvella kuolleen virolaisen kirjailijan Aili Helmen, eli Hilja Rüütlin muistelmatrilogia Kuradil ei ole varju, eli Pirulla ei ole varjoa Neuvostoliittoon kyyditetyn virolaisen sairaanhoitajan vankileirikokemuksista (vai pitäisikö Venäjän lainmukaisen historiankirjoituksen linjaa myötäillen puhua vapaaehtoiseen työpalveluun neuvostoisänmaan neitseellisille arktisille alueille valtion kustannuksella lähetetyn terveydenhoitotoimihenkilön rikastavista kokemuksista).
Kirjailija ei kirjan valmistuessa täysin luottanut positiiviseen vastaanottoon Neuvosto-Virossa ja toimitti sen suomalaisen ystävättärensä avulla emigranttikustantamolle Ruotsiin. Teos ilmestyi yhtenä niteenä toukokuussa Virossa Eesti Päevalehden kirjasarjassa, eikä sitä varmasti koskaan suomenneta.
Muuten: on paradoksaalisen haikeaa ajatella, että alkamassa on viimeinen kesäloma. Ensi kesänä on muuten vain vapaata, vapaata, vapaata kuin Peppi Pitkätossulla, joka purnasi, ettei koskaan saa joulu-, kesä ja hiihtolomaa.
26. toukokuuta 2009 kello 20.11
Mielenkiintoisia valintoja sinulla. Tuo Herodotos kiinnostaisi minuakin paljon, muista puhumattakaan. Pitänee tutustua jahka vähän hellitän tuon kolmannen romaanin kirjoitustahdista…
Italo Svevon teos on varmaan loukko sellaiselle joka yrittää päästä tupakasta eroon…
)
26. toukokuuta 2009 kello 20.39
Minulla on Rabelais ollut pitkään jossain mielen pohjalla ja lähikirjasto näyttää tilanneen sellaisen kuin Pantagruelin kolmas kirja. Sekö on se uusi suomennos? Pitäisi varmaan kuitenkin aloittaa jollain muulla kuin kolmannella? Minulla on sellainen mielikuva, että kokonainen Gargantua & Pantagruel on kamalan pitkä. Tuskin kuitenkaan pitempi kuin Don Quijote, jonka luin toissakesänä, muistaakseni. Claudio Magrisin Mikrokosmoksia minullakin on tuolla odottamassa, mutta voi olla, että se joutuu odottelemaan pitempäänkin toista lukemista.
26. toukokuuta 2009 kello 21.01
Eija G: Rabelaisia on nyt suomennettu kolme osaa, se uusin onkin sattuvasti Kolmas kirja. Suuren Gargantuan hirmuinen elämä suomennettiin muistaakseni 40-luvulla ja ilmestyi kaiken lisäksi Dorén kuvittamana, joskin halvalla pula-ajan paperilla. Pantagruel suomennettiin joskus 90-luvulla (korjatkaa jos olen väärässä, raitiovaunussa on paha tarkistaa). Kumpaankaan käännökseen en ole kauhean tyytyväinen, mutta älköön se estäkö tutustumasta. Mainio oheislukemisto on tietysti Mihail Bahtinin nerokas Rabelais-tutkielma, joka sijoittaa kirjailijan keskiajan naurukulttuurin ja karnevaalin taustaa vasten.
26. toukokuuta 2009 kello 21.36
Kenen kustantama se uusin Rabelais-käännös on?
27. toukokuuta 2009 kello 1.20
Viimeinen kesäloma. Olen siirtolainen ja asun Kanadassa. Kirjoitin kirjan jonka julkaisi BoD. Sitä ei ole kukaan vielä arvostellut. Toivoisin, että sinä Hannu Marttila ottaisit sen kesäkämpälle luettavaksi ja laittaisit minulle mielipiteesi, että kannattaako minun koittaa toista kirjaa. Kirjani nimi on: ”Vuosia hopeakylkisten kalastuksessa” Kertoen Kanadan länsirannikon uistinkalastuksesta ja kalastajista. Toivon sinulle kaunista ja rauhallista kesälomaa.
27. toukokuuta 2009 kello 8.41
Nyt tarkistin: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ilmestyi 1947, suomentaja Erkki Ahti (Gummerus). Pantagruel Dipsodien kuningas, suom. Erkki Salo 1989 (Kustannuskiila Oy). Pantagruelin kolmas kirja, suom. Ville Keynäs 2009 (WSOY). Mainitsemani Mihail Bahtinin François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru on Paula Niemisen ja Tapani Laineen suomentama ja sen julkaisi 1995 Taifuuni; pokkarilaitos (Like) ilmestyi 2002.
27. toukokuuta 2009 kello 9.01
Hannu Kivi: valitettavasti täytyy sanoa, ettei aikani (tai rehellisesti sanoen tarmoni) riitä kesälomallakaan kirjalliseen konsultointiin. Kysymykseesi voin silti vastata: kirjoita se toinen kirja, kun siltä tuntuu. Siihen on monta hyvää syytä, esimerkiksi se, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja edellisen kirjan mahdolliset heikkoudet paljastuvat uutta kirjoittaessa. Aihepiirihän on sellainen, että sille löytyy Suomessa aina lukijoita ja myös asiantuntevaa palautetta.
Netistä kannattaisi myös etsiä kirjoittajapiirejä, jotka arvioivat jäsentensä tekstejä. Toivotan menestystä!
27. toukokuuta 2009 kello 10.48
Kassin painosta päätellen sinulla on pitkä kesäloma tai olet huomattavasti nopeampi lukija kuin Paavo Väyrynen. Hyvää lomaa!
27. toukokuuta 2009 kello 12.17
Kiitos Hannu! (Menee kirjakauppaan)
Olisi tietysti hienoa jos tuon koko Rabelaisin saisi kokonaan uutena käännöksenä. Koko teos on kooltaan sitä luokkaa että sitä varten saa varata ison kasan sipsejä ja kolaa…
27. toukokuuta 2009 kello 13.49
Parasta varata niitä gargantuamainen kasa, Jommi.
27. toukokuuta 2009 kello 15.42
Joo, ehdottomasti. Oppi-isäni Kunderahan on todella rautainen Rabelais-fani ja hänen suosituksestaan itsekin niihin päädyin. Tosin täysin ajantasaistetut käännökset olisivat rautaa.
Harmi että kaupallisuus määrää niin paljon saatavilla olevaa käännöskirjallisuutta. Maailmankirjallinen antimme olisi paljon rikkaampi, jos kustantajien ei tarvitsisi ajatella kaupallisiä näkökulmia. Eipä käy kustantajia kateeksi. Kirjojen myynti on ihan henkimaailman hommaa. Mm. Kunderan ensimmäiset teokset menivät hyvin kaupaksi, myöhemmät todella tahmaisesti. Mulla on ollut vuosikausia Petetyt testamentit sängyn vierellä ja pidän sitä ehdottomasti yhtenä parhasta 90-luvun esseekokoelmista ja siksi palaan siihen yhä uudestaan. Minulle on täysi arvoitus, miksi sangen usein kirjat joilla on suurin ajatusarvo, ovat sangen usein vähiten myytyjä? Jotenkin teoksissa, joilla on suuri jälleenlukuarvo, on aivan omaa hohtoaan. Rivien välistä ja itse riviltäkin voi uusilla lukukerroilla löytää ihan uusia jännitteitä ja asioita jotka pitävät lukemisen antoisana kerta toisensa jälkeen. Arvostan myös aina ensisijaisesti kirjailijan henkistä kehysastetta, ja siksi esimerkiksi luen Kari Uusikylän teoksia, vaikka hän ei tietenkään tarkasti ottaen ole romaanikirjailija. Uusikylän kasvatustieteellinen näkemyksellisyys ja gargantuamainen sivistystaso tekee vaikutuksen, ei mahda mitään
Ps. Hannu. Jos sinulla on olemassa ns. sadan parhaan kirjan henk. koht lista, enemmän kuin mielelläni ottaisin sen vastaan.