Noloa tunnustaa, että kaksi vuotta sitten Lahden kirjailijakokouksessa tapasin György Dragománin, enkä tiennyt kuinka huikean romaanin hän oli kirjoittanut.
Viime syksynä suomeksi ilmestynyt 36-vuotiaan unkarilaisen kirjailijan Valkoinen kuningas kertoo Ceausescun viimeisten vuosien Romaniasta. Tai sitten ei: Dragomán on häivyttänyt liian täsmälliset yksityiskohdat, siirrellyt vähän historian painolastia ja luonut harvinaisen yleispätevän romaanin maailmasta, jonka suhteita ohjaavat väkivalta ja pahuus.
Miten tässä näin kävikin. Olenko kohta pahuuden riivaama? Joulusta lähtien on tullut luettua ensin pitkän kaavan mukaan Kertésziä, sitten Jonathan Littellin Hyväntahtoisia, viimeksi Günter Grassin Peltirummun uusi, Oili Suomisen suomennos ja nyt Valkoinen kuningas. Pääsiäislomalla päätän lukea keveää ja harmitonta, eli pelkästään dekkareita — ja kuunnella Matteuspassiota.
Palaan Dragomániin kohta paperilehden puolella (”kohta” tarkoittaa juuri nyt sitä, että koneeni toisessa ikkunassa on muhimassa ja toivon mukaan valmistumassa romaanin arvostelu).
En kuitenkaan malta olla paljastamatta Valkoisesta kuninkaasta löytämääni tekstienvälistä viittausta alakouluaikojeni mielikirjaan, Ferenc Molnárin yli satavuotiaaseen nuortenkirjaklassikkoon Koulupoikia. Siinä kaksi hyvin järjestäytynyttä poikajoukkoa taistelee vanhan ajan herrasmiessääntöjen mukaisesti leikkikenttänään käyttämänsä rakentamattoman tontin hallinnasta Budapestin Pál-kadulla. Säännöt esimerkiksi määräävät, että jos vastustajan hartiat on painissa saatu maahan, hän ei jatka, vaan siirtyy katsomon puolelle. Kun joukon heikoin, köyhä Nemecek (suomennoksessa Török), sankarillisessa vakoilutehtävässään vilustuu ja saa keuhkokuumeen, vastapuolikin saapuu kunnianosoitukselle hänen kuolinvuoteelleen. Ylevää!
Myös Valkoisessa kuninkaassa taistellaan, mutta aseet ovat nyt todellisempia ja tuho sen mukaista. Joku pojista muistelee ennen voimassa ollutta painisääntöä, sitten puukot ja naulapyssyt ja tervasoihdut taas puhuvat. Kertojan ja vastapuolen pelottavan johtajan kohtaaminen metsästäjien tähystystornissa on sekin suora viittaus Koulupoikiin, mutta vastustajan kunnioittaminen ja myötätunto– Suuren illuusion tapaan — on jäänyt kahden maailmansodan ja aivan liian monen saatanallisen joukkomurhan taakse.
8. huhtikuuta 2009 kello 13.00
Hyvä Hannu!
Lueskelen blogiasi aina silloin tällöin, en kuitenkaan kovin uskollisesti. Kirjoitat tosi mielenkiintoisista teoksista ja aiheista muutenkin. Ei ole tullut kommentoitua aiemmin. Ehkä vain siitä syystä, etten ole lukenut kirjoja, joista olet kirjoitellut.
Tuli mieleeni kysäistä onko sinulla joku erityinen syy miksi luet paljon unkarilaisten kirjailijoiden tuotantoa. Ehkä sen olet jo täällä kertonutkin, mutta en ole sitä huomannut.
Toinen kysymys: mitä dekkareita pääsiäislomalle mukaasi lähtee?
Kivaa ja rentouttavaa pääsiäistä sinulle ja kaikille täällä vieraileville!
9. huhtikuuta 2009 kello 10.11
Päivyt: taitaa olla enemmän sattumaa, että unkarilaisia kirjailijoita on viime aikoina ollut blogissani niin paljon esillä. Kertésziä ”jouduin” lukemaan lähinnä erään keskustelutilaisuuden vuoksi, Dragomán oli työtehtävä, rästiksi jäänyt viime syksyltä ja nyt suomentaja Outi Hassin Agricola-palkinnon vuoksi ajankohtainen. On kyllä totta, että Unkarilla riittää juuri nytkin loistavia kirjailijoita ja moni kiinnostava ja omaperäinen tekijä saa siksi jonottaa suomennosvuoroaan kustantajien porstuassa.
Keski-ja Itä-Euroopan kirjallisuus (ja elokuva) ovat kiinnostaneet minua kouluajoista lähtien, johtuisikohan siitä, että olin pitkän saksan lukija.
Tulin yhtenä päivänä miettineeksi, miten vähän (ainakin ikävuosiin nähden) toisaalta olen matkustanut noissa maissa, Unkarissa vain kolmesti, Puolassa neljästi, entisessä Jugoslaviassa ja Serbiassa (joiden merkittävää kirjallisuutta saisi suomentaa enemmän) kahdesti, Romaniassa kerran. Tšekissä sentään reilut toistakymmentä kertaa, mutta vain harvoin Prahan ulkopuolella. Saksasankielisissä maissa eniten ja pisimpään, koska kirjallista elämääni edeltäneessä musiikkielämässäni opiskelin siellä musiikkikursseilla.
Kunnon turistin tavoin pidän Italiasta ja osaan kieltäkin, mutta en ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta innostunut italialaisesta kirjallisuudesta. Siitä puuttuu usein se katutason itseironia ja suhde realiteetteihin, josta pidän itäisemmän Euroopan kirjallisuudessa (no, onneksi vielä on moninaisuutta, eikä Felliniä ja Fota olisi, jos italialaiset suhtautuisivat juurevasti realiteetteihin).
Lieneekö siis niin, että kirjallisuus on aina matka sinänsä ja hyvä kirja korvaa keskinkertaisen lomamatkan?
Pääsiäisen dekkarivalinnoista en osaa kertoa vielä mitään; olen kerännyt maalle muutaman vaihtoehdon, ja kun ruokakassit on purettu ja lapsi ja koira ruokittu kaadan lasillisen pääsiäisolutta ja tartun sopivantuntuiseen dekkariin. Siitähän tässä on kyse kaiken aikataulutetun lukemisen jälkeen. Ainakaan en lue Stieg Larssonia (koska olen jo lukenut), kuten useimmat muut tuntuvat tekevän.
9. huhtikuuta 2009 kello 13.18
Kiitos vastauksestasi!
Omat Itä-Eurooppaan suuntautuneet reissuni nuoruudessa olivat omaa luokkaansa. Varsinkin Unkarilla on erityinen paikka sydämessä. Kuitenkin esim. unkarilaisia kirjailijoita on tullut turhan vähän luettua. Asia pitää korjata jossain vaiheessa.
Ja kyllä, hyvä kirja on minustakin parempi kuin keskinkertainen matka!
Nautinnollista pääsiäistä!