Kirjallisuutta ilman painomustetta (ja vähän painomusteellakin)

| Julkaistu 10. 3. 2009 18:23

Terveisiä — hm — kirjallisuuden tuolta puolelta, vai miten sen oikein samoisi. Menneellä viikolla olin merkillisen paljon tekemisissä kirjallisuuden adaptaatioiden kanssa: teatteria, oopperaa, televisiosarjaa, sarjakuvaa, klassikkonäytelmän klassinen elokuvaversio ja merkittävän romaanin pian ilmestyvä uusi suomennos — sähköisenä kirjana.

1) Keskiviikkona Kom-teatterissa Arto Salmisen Kalavaleen näyttämösovituksen ensi-ilta.

Tosi-tv:n heijastamaa maailmaa rienaava Kalavale suorastaan tyrkyttää materiaalia näyttämölle ja filmille, mutta Arto Salmisen kielessä on julman, rankan ja raa’an särmän rinnalla kirkkaita havaitsemisen ja oivalluksen hetkiä. Niissä on eräänlaista esteettistä pyhyyttä, jonka välittäminen näyttämöllä ei välttämättä onnistu tai ole tarkoituksenmukaista.

2) Alison Bechdelin haastattelu ja hänen Hautuukotinsa arvio innostivat hankkimaan amerikkalaisen kirjailijan ja sarjakuvataiteilijan romaanin. Hautuukoti on tyttären kirja isästään, joten aika ymmärrettävästi sain sen luettavaksi vasta pienellä viipeellä.

Puhun “romaanista”, koska “sarjakuvaromaani” kuulostaa minun ikäisestäni lukijasta jotenkin väheksyvältä. Katson kuuluvani televisiosukupolvea edeltäneeseen sarjakuvasukupolveen, niihin, jotka olivat oppineet lukemaan, kun Aku Ankan näytenumero joulukuussa 1951 ilmestyi (olen tähän päivään saakka uskonut, että lehti jaettiin joka kotiin, nyt luin Wikipediasta, että keräilyharvinaisuutena pidettyä näytenumeroa myytiin 34 017 kappaletta).

Kotimaiset varhaissarjakuvat Pekka Puupää, Antti Puuhaara, Kalle Viksari, Junnu, Pölhöläinen ja Pöhköläinen , Rymy-Eetu, Kieku ja Kaiku sekä suositut käännössarjakuvat kuten Kippari Kalle, Kissalan pojat ja Vihtori ja Klaara -albumit olivat sitä ennen tulleet tutuiksi. Olipa onni, ettei niitä silloin pidetty taiteena, olisivat ehkä jääneet lukematta. Sarjakuvataiteeseen tutustuin oikeastaan vasta 1980-luvulla Pariisin Fnac-kirjakauppojen uskomattomilla sarjakuvaosastoilla, joilla olen viettänyt varmaan viikkoja elämästäni.

Hautuukoti tarjoaa kiistatta romaanin elämyksen, tai siis sarjakuvan ja romaanin harmonisen yhteiselämyksen, joka antaa tilaa myös ristiriidoille. Voisin silti yhtä hyvin puhua esseeromaanista (se taas kuulostaa niin paljon korkeatasoisemmalta). Bechdel tutkii muistin heräämistä kuin Proust ikään, ja sitoo vanhempiensa vähitellen avautuvaan tarinaan joukon muita kirjailijoita Camusista Oscar Wildeen ja Joyceen (isä oli kirjallisuuden opettaja ja vanhempiensa liikeyrityksen perijänä myös hautausurakoitsija, äiti amatööriteatterien näyttelijä). Hautuukodin nimi on monimielinen: sen yhtenä näyttämönä on isovanhempien talo hautaustoimistoineen, mutta myös oma kotitalo isän keräämine antiikkihuonekaluineen ja ehdottoman hienostuneella maulla valittuine esineineen ja verhoineen on eräänlainen hauta, joka kätkee lapsilta ja ulkomaailmalta isän toistuvat suhteet nuoriin poikiin. Isän biseksuaalisuus ja tyttären lesbous on romaanissa monin ilmentymin esiin sukeltava johtoaihe. Kirjan varsinainen “aihe” tai “juoni” se ei sittenkään ole. Vaan ikään kuin arvoituksin ja merkityksin ladattu, epätavallisuudessaan lumoava säie muuten niin tutussa (eikä silti vähemmän lumoavassa) isä-tytär-tarinassa.

3) Lauantaina Kaapelitehtaalla Lulu.

Se oli oikeastaan kaksi elämystä (ja se siinä ehkä puute olikin): Alban Bergin Lulu ja Leea Klemolan Lulu. Molemmat perustuivat Frank Wedekindin näytelmiin — siis saman saksalaisen ekspressionistikirjailijan, jonka kuuluisin näytelmä on äskettäin saanut kansainvälisen brändäyksen Helsingissäkin esitettävänä teinimusikaalina Spring Awakening.

Olen seurannut melkein ekstaasissa Leea Klemolan näytelmiä ja ohjauksia, viimeksi Kohti kylmempää vuosi sitten Tampereen teatterissa. En lähtenyt Kaapelitehtaaltakaan pettyneenä. Sakari Oramon johtama Radion sinfoniaorkesteri ja Kokkolan oopperan solistit, ennen kaikkea itse Lulu, Anu Komsi tekivät Alban Bergin oopperasta uskoakseni kansainvälisen luokan elämyksen, vaikka ei 26-vuotiaan Tamara Lundin “tähdittämä” edellinen suomalainen produktio Kansallisoopperassa huhtikuussa 1968 sekään mikään pettymys ollut (no, muisti kaunistelee, totesin, kun luin Seppo Heikinheimon melko musertavan, mutta perustellun arvion esityksestä, jossa monikaan asia ei ollut kohdallaan).

Kansallisoopperan Lulu laulettiin muistaakseni suomeksi. Se oli kuusikymmenluvulla maan tapa, nyt moista alkuperäispartituurin runtelua pidettäisiin skandaalina.

Entä jos sittenkin: skandaalin uhallakin kysyn, eikö Klemolan tulkinta Darwinin juhlavuoden karvaisesta Lulusta olisi sittenkin kannattanut laulaa suomeksi. Nyt Klemolan suomenkielistä librettoa myytiin esityksen adellä erikseen, ei edes ohjelmavihon välissä, ooppera taas laulettiin saksaksi, eikä alkuperäiseen librettoon ollut tehty — sikäli kuin pystyin seuraamaan — kaikkia suomennoksen muutoksia (muutaman Affe-sanan sieltä kyllä erotin). Musiikin ja musiikkiteatterin eriparisuutta olisi voinut helpottaa jo suomennoksen heijastaminen Kaapelitehtaan “näyttämöä” reunustavilla valkokankaille.

4) Hidastempoista, sanoivat kanssakatsojani Teeman lauantai-iltojen tämänkertaisesta klassikkosarjasta Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Erinäisistä syistä olen päässyt vasta toiseen jaksoon, mutta tallessa ovat uusimmatkin osat. Ja pysyvät — tein huonot kaupat, kun ostin tallentavan digiboksin, josta tallenteita ei saa millään ilveellä kopioitua ulkoiselle kovalevylle, dvd-levylle tai muistitikulle. Tallenna, katso ja pyyhi, muistutus kaiken katoavuudesta. Bittejä ei saa hautaan. Vai saako, edes muistitikun tai pari?

Hidastempoisuus on hyve, tajusin, kun katsoin sunnuntaina Laurence Olivierin niinikään hidastempoisen Hamlet-sovituksen. Vauhdikas dramaturgia sopii hyvin lievittämään katsojan kärsimyksiä, kun adaptoitavana on tyhjänpäiväinen ja pitkäpiimäinen teos. Mutkat suoriksi ja suorat baanoiksi! Mutta miksi ihmeessä Raskolnikovin tai Hamletin tajunnan syöverit pitäisi oikoa ja silittää ja nuijia helposti purtavaksi, tai Kalevala runoilla “nykysuomeksi”. Olisiko Teemalla rohkeutta esittää uudelleen Jouko Turkan Seitsemän veljestä,. Se olisi kannanotto, ellei muuta niin pinnallisuutta vastaan!

5) Tähän palaan: sain eilen sähköpostiini Günter Grassin Peltirummun uuden suomennoksen. Viisikymmentä vuotta sitten ilmestyneen alkuteoksen käänsi ensin Aarno Peromies, nyt Grassin luottokääntäjä Oili Suominen.

Kirja tulee painosta lähipäivinä, ja kustantajalla on ollut tapana lähettää tarvittaessa kirjan vedokset hajoavana paperinippuna ennakkoon kriitikolle. Nyt teksti tuli pdf-dokumenttina — kuin räätälöity sähköiseen lukulaitteeseen!

Eikun lukemaan. Mutta Otava, hei: lähetättehän varmasti myös kirjan kun se ilmestyy.

3 vastausta artikkeliin “Kirjallisuutta ilman painomustetta (ja vähän painomusteellakin)”

  1. Marja kirjoittaa:

    Yhdyn toivomukseen, että Teema esittäisi Turkan Seitsemän veljestä. Aikaa on kulunut sen näkemisestä, mutta jotakin on jäänyt muistiin niin vaikuttavana, että haluaisin testata, onko lumo yhä tallella.
    Ehkä vahvimmin mieleen jäänyt on teoksen alku, joka esittää ainutkertaisella tavalla, mitä isän ja äidin kuolemat pojille merkitsevät. Nerokkaasti tarina jatkuu vastakkaisilla, elämänvoimaa esittävillä kuvilla. Pimeässä isää hamuillut ja hämmentyen puukkoon puuttunut lapsen käsi kurottuu nyt munaan, uppoaa kirkkaana pulppuavaan puron veteen, vuolee puuta.
    Toinen kohtaus, jonka himoitsisin nähdä, on Timon ilmaisema oppimisen ilo, kun sanat alkavat aueta kirjan lehdiltä.
    Mitä kaikkea muuta siitä saisikaan – myös opposition kovaan ääneen?

  2. hdcanis kirjoittaa:

    Seitsemän veljestä olisi kyllä tosiaan aika laittaa uudelle kierrokselle, katsoa josko se nyt otettaisiin vastaan sulavammin…

    Fun Homen luin minäkin jokin aika sitten, ja olihan se hyvä (mutta pitkäaikaisena Dykes to Watch Out Forin fanittajana en Bechdeliltä huonoa odottanutkaan). Merkillinen kirja kuitenkin, yhtälailla muistin pohdintaa ja sitä kuinka Alison käsittelee perhettään helpommin fiktiohahmoina kuin todellisina henkiloinä kuin sitä varsinaista elämänkokemusta (ja seksuaalisuus on tosiaan vain sivujuonne, yhtenä elementtinä joka yhtaikaa yhdistää ja erottaa isää ja tytärtä).

    Sivuhuomiona: Akkarin ensimmäistä numeroa ei jaettu ilmaiseksi joka kotiin, mutta myohempi numero (oliko 11c/1952?) jaettiin.

  3. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Nyt (26.4.) katsoessani Lulun televisiotaltiointia Teemalta nostan huomattavasti tulkinnan arvosanaa. Tekstin ja musiikin liitto toimii kuin unelma. Tästä Lulusta tulee vielä kansainvälinen skandaali ja väistämätön klassikko!

Kommentoi