Vielä vähän Imre Kertészistä. Sain juuri Saksasta tilaamani Dossier K.:n, jota ”omaelämäkerrallisina” pidettyjen romaanien kirjailija kutsuu ainoaksi omaelämäkerrakseen. Kiiruhdin heti lukemaan kirjan lopussa listatut elämäkerralliset tiedot. Kiinnostavaa!
Dossier K. (alkuteos K. dosszié, 2006) pohjautuu Nobelin kirjallisuuspalkinnon (2002) jälkeen tehtyyn studia generalia -tyyppiseen monituntiseen kirjailijahaastatteluun. Kun Kertész sai litteroidun tekstin eteensä, hän ryhtyikin itse muokkaamaan siitä kirjaa. ”Ensimmäinen kirjani, jonka olen kirjoittanut pikemminkin ulkopuolisesta toimeksiannosta kuin sisäisestä pakosta”, kirjailija määrittelee esipuheessaan.
Ehätän ennen arvoisaa kollegaani Timo Hämäläistä huomauttamaan, että Dossier K. on saatavana myös ruotsiksi, mikä ei olekaan yllätys.
Kertész on säilyttänyt kysymys-vastaus-rakenteen, mutta jättää lukijalle epäselväksi, kuinka tarkkaan noudattelee haastattelijan, Zoltán Hafnerin alkuperäisiä kysymyksiä. Joissakin tapauksissa on aivan selvää, että rajattuun kysymykseen — autenttiseen tai mukailtuun — vastaaminen antaa kirjailijalle mahdollisuuden lähestyä elämänsä faktoja eri suunnasta kuin elämäkertaan pohjautuvaa fiktiota kirjoittaessaan.
Haastattelijan todetessa miten lukemattomat muut [tuhoamisleireille viedyt] lapset kuolivat, Kertész lisää: ”Ei ole helppoa olla poikkeus.” Samoin sanoi muutama vuosi sitten haastattelemani kirjailija György Konrád. Hän oli vuonna Unkarin holokaustin synkkänä vuonna 1944 kotikaupunkinsa Berettyóújfalun juutalaisen peruskoulun 11-vuotias oppilas, mutta perhe siirtyi Itä-Unkarista sukulaisten luo Budapestiin. ”Jokainen koulutovereistani tapettiin kaasukammioissa. Olen ainoa, joka säilyi hengissä.”
Budapestin Csepelin teollisuusalueen bussista yhdessä 14-vuotiaan Kertészin kanssa pidätetyistä juutalaispojista kaikki muut kuolivat. Kertészin mukaan hänen äitinsä kuulutti näitä kuuttatoista kohtalotoveria ja heidän omaisiaan kahteen otteeseen lehti-ilmoituksilla, sodan jälkeen mutta myös jo kesällä 1944 saksalaisten miehittämässä Budapestissa. Kumpaankaan ei tullut yhtään vastausta. Pojan kadottua äiti marssi keltainen tähti rinnassaan sotaministeriöön kysymään tämän kohtalosta ja sai (harhaanjohtavan) tiedon että lapset on toimitettu Transilvaniaan metsätöihin.
Tähän asti ehdin tänään lukea, jatko kutkuttelee jo.
Kirjan lopun parin sivun elämäkertatiedot kiinnostavat erityisesti siksi, että kirjailija on teoksissaan tarkoituksellisesti muunnellut elämänvaiheitaan. Esimerkiksi romaanissa Kaddish syntymättömälle lapselle Kertész kirjoittaa alter egonsa Kövesin eronneesta vaimosta, joka taas on aivan erilainen kuin Tappiossa kuvattu vaimo. Kaleeripäiväkirjassa ei muistaakseni esiinny vaimoa ollenkaan, vaikka kirjailija ”päiväkirjansa” tapahtuma-aikana jäi leskeksi ja meni uusiin naimisiin.
Joka tapauksessa eräät Tappion elämäkerralliset vihjeet osoittautuvat kutakuinkin tosiksi: Kertész työskenteli sodan jälkeen päivälehdessä, joutui erotetuksi, kun lehti muuttui puolueen äänenkannattajaksi. Siirtyi tehdastyöläiseksi, poimittiin sorvin äärestä ministeriön lehdistöosastolle, mutta joutui vuoden 1951 lopulla asepalvelukseen.
1953 lähtien vapaa kirjailija, joka elätti itsensä kirjoittamalla bulevardikomedioita ja operettilibrettoja, sittemmin saksankielisen kirjallisuuden kääntäjänä. Tapasi tulevan vaimonsa Albina Vasin. Avioliitto päättyi tämän kuolemaan 1995. Nykyisen vaimonsa, 1956 Yhdysvaltoihin muuttaneen Magda Ambrus-Sassin Kertész tapasi 1996.
Lisää yksityiskohtia, kunhan ehdin lukea Dossier K.:n! Mitä Kertesz teki vuonna 1956? Ainakin päätti jäädä Unkariin.
26. helmikuuta 2009 kello 11.35
ehätän silti laittamaan pienen huomautuksen. yksi vastaus mösjöön kirjoituksensa lopussa tekemään kysymykseen on miltei kaikissa kertészin kirjoissa, mutta viime syksynä ruotsiksi ilmestynyt 84-sivuinen den engelska flaggan (weyler) keskittyy paljon siihen suoraan. se (az angol lobogó) on ilmestynyt myös saksaksi.
26. helmikuuta 2009 kello 12.03
Niin kyllä, Timo, mutta tarkoitin nyt, että odotan kiinnostuneena mitä K. kertoo kansannoususta ja itsestään omaelämäkerrassaan. Kunhan siis pääsen niin pitkälle.
26. helmikuuta 2009 kello 21.27
Mielenkiintoinen kirjoitus! Lukiessani Kohtalottomuutta ja
Kaddishia päätin olla tekemättä mitään johtopäätöksiä
Kerteszin elämästä, koska kirjailijat aina muuntelevat
asioita. Kohtalottomuuden mestarillisesti kirjoitettua
bussikohtausta en olisi uskaltanut pitää omaelämä-
kerrallisena.
Selitetäänköhän Dossier K:ssa sitä, miksi Kertesz päätti
jäädä Unkariin 1956? Varmaankin oli esim. perheeseen
liittyviä syitä, mutta miten tärkeä osa oli sillä, että ero
unkarin kielestä olisi saattanut ollut kirjailijalle äärimmäisen
vaikea? Katuiko Kertesz koskaan päätöstään?
Saattaa olla, että romantisoin kirjailijan suhdetta kieleen.
Silti, 1900-luvun suurten venäläisten runoilijoitten traagiset
kohtalot saavat minut aina uudestaan ihmettelemään tuota
suhdetta. Tsvetaevakin palasi Venäjälle 1939, mutta ehkä
hänellä ei ollut vaihtoehtoja, kun ei Länsi-Eurooppakaan
ollut turvallinen paikka tuohon aikaan.
Minäkin edistyn; wikipedian mukaan Kerteszin kirja
A Nyomkereso on ilmestynyt englanniksi nimellä
The Pathseeker. Yritän saada kirjaston tilaamaan sen
minulle.
27. helmikuuta 2009 kello 1.18
En ole vielä saanut vastausta Dossierista. Tappiossahan Kövesille tarjoutuu mahdollisuus paeta Unkarista, mutta hän kieltäytyy, koska ei halua jättää kieltä, jolla kirjoittaa romaaniaan. Myöhemminhän Kertész hankki työskentelyasunnon Berliinistä, mutta ajat olivat silloin toiset, eikä lähteminen enää tarkoittanut lopullista maanpakoa.