Hyväntahtoisten suomentaja Ville Keynäs lähetti Jonathan Littellin romaania käsitelleeseen edelliseen kirjoitukseeni suomentajan kommentin. Koska tilaisuus on harvinainen ja puheenvuoro antoisa, annan Villelle ensimmäisen lomanjälkeisen postauksen paikan.
”Hei. Olen tuon kirjan suomentaja.
Vähän taustatietoa:
Kirjan nimi tarkoittaa antiikin eumenideja, ‘kohtalottaria’. Littell vaati, että kirjan nimi on juuri tuollainen kuin se on, sanantarkka käännös sanasta ‘eumenides’ (tai miten se nyt kreikaksi kirjoitetaankin). Maarit Kaimio ystävällisesti vahvisti suomalaisen muodon ‘Hyväntahtoiset’. Ks. esim: http://fi.wikipedia.org/wiki/Erinykset
Toinen mielenkiintoinen kirjallinen lähde on Lermontovin Aikamme sankari. Aue vierailee [Kaukasuksella] Lermontovin maisemissa ja kohtaus, jossa hän tapaa erään vanhan tuttavansa, on jokseenkin sanantarkka sitaatti Lermontovilta. Myös muita ‘lainauksia’ kirjassa oli, mm. maisemakuvausten kohdalla.
Littell lähetti kaikille kääntäjilleen ‘paimenkirjeen’, jossa hän em. nimikysymyksen lisäksi vaati, että pitkiä lauseita ei saa turhan päiten pätkiä ja kappaleet täytyy jättää sellaisiksi kuin ne alkuteoksessa ovat, ‘germaanisen raskaiksi’ tekstiblokeiksi. Se, että kirja siitä huolimatta on niinkin mukaansatempaava, puhuu sen kirjoittajan ammattitaidon puolesta.
Littell myös vaati, että saksalaiset sotilasarvot tulee jättää saksankielisiksi.
Englanninkielisen käännöksen ilmestymistä viivytti käsittääkseni se, että Littell vaihdatti jossakin vaiheessa kääntäjää koska ei ollut tyytyväinen ensimmäisen kääntäjän työn laatuun.
Ranskalainen sarja on hauska rinnastus senkin takia, että Hyväntahtoisten lukujen nimet on lainattu Bachin
’suiteista’, yritin kovasti löytää sitä yhtä, josta tämän rakenne olisi peräisin (jossa mm. olisi ‘allemandes I et II’). Paul-Éric Blanrue kirjoittaa pian Bienveillantesin ilmestymisen jälkeen julkaistussa kirjassaan Les Malveillantes (Pahantahtoiset), että rakenne olisi Bachin Saksalaisista sarjoista eli partitoista, mutten löytänyt niistäkään suoraa vastinetta. Joku musikologi voisi ehkä valaista asiaa paremmin. Kirjan luvut ovat: Toccata – Allemandes I et II – Courante – Sarabande – Menuet (en rondeaux) – Air – Gigue.”
Lisään omalta osaltani tähän ajatuksen, että nuo tanssipohjaiset osien nimet (moni on romaanin yhteydessä puhunut kuolemantanssista) voisivatkin olla Rameaulta, jolla myös on lyhyt mutta traaginen merkitys romaanissa. Aue tapaa Ukrainassa lahjakkaan pianistin, juutalaispojan, jolle tilaa Berliinistä Rameaun nuotteja. Ne saapuvat liian myöhään.
Totta kyllä, lukujen otsikot sopivat paria ylimääräistä osaa lukuunottamatta esimerkiksi Rameaun ensimmäiseen cembalosarjaan, mutta uskon, ettei tarkalleen lukujen otsikoiden mukaisesti sommiteltua teosta löydy, niin koukuttavaa kuin olisikin päätyä romaanin täsmälliseen musiikilliseen esikuvaan. Se on vähän samaa kuin etsiä wieniläisklassisen ajan sinfoniaa otsikoilla Allegro – Adagio – Menuetto – Allegro …
26. helmikuuta 2009 kello 8.18
Kieltä oppiakseni luin suomennoksia ja alkutekstejä rinnakkain. Sittemmin hain suomennoksista tukea omille tulkinnoilleni. Ennen pitkää teki mieli kysellä, keskustella ja väittää vastaan mutta uusi lukutoverini oli kuuromykkä.
Suomentajien esiinastuminen tälle areenalle on ollut mielenkiintoista luettavaa. Kunnioitukseni heidän luomistyötään kohtaan on kasvanut.
Heitän esille ajatuksen että suomentajat panisivat teokseen näkyviin sähköpostiosoitteen jos palaute on tervetullutta.
3. maaliskuuta 2009 kello 20.00
Hei.
Ajatus on hyvä, mutta siinä on se ongelma että sähköpostiosoitteet eivät ole yhtä pysyviä kuin kirjat.
Olen saanut palautetta kustantajan välityksellä. Se on ohjattu minulle ja olen vastannut siihen.
Palautetta voi antaa ja se on aina tervetullutta. Varsinkin korjaukset ja täsmennykset jos ja kun virheitä löytyy.
Ville Keynäs
3. maaliskuuta 2009 kello 21.50
Siitä tulikin mieleen, Ville, että parhaillekin sattuu: Hyväntahtoisissa oli saksankielinen sota- ja hallintoterminologia kohdallaan, virtuoosin työtä suomentajaltakin. Mutta muistan että jossain kohdassa juotiin Palatinen (Pfalzin, oikeastaan Rheinpfalzin) viiniä, ja Maxin ystävätär pakenee rintaman lähestyessä Berliinistä ”Badeen”, siis länteen Badeniin. Alkuteoksen gallismeja siis…
6. maaliskuuta 2009 kello 6.36
En ole vielä saanut Hyväntahtoisia luettavakseni, mutta
tänä iltana satuin lukemaan Arthur Rimbaudia. Rimbaudilla
on kokoelma Illuminations, jossa on proosaruno (en
tiedä, onko proosaruno oikea termi, mutta parempaakaan
en keksi) Ville. Tässä runossa mainitaan des Erinnyes,
ja jotenkin ajattelen, että runon aihe ja tunnelma ovat
sellaisia, että niillä voisi olla jotain tekemistä Littellin
kirjan kanssa. Rimbaudin kaupunki tosin taitaa olla
Lontoo, mutta ehkäpä tämä ei ole olennaista. Siis
pikkuisen hassu kysymys suomentajalle, osaatko
sanoa, oliko Littellillä Rimbaudin runo mielessä kun
hän nimesi kirjansa? Ehkei tähän voi vastata, mutta
kysynpä kuitenkin, kun kerran törmäsin noihin kohtalottariin.
6. maaliskuuta 2009 kello 17.38
Edellinen kysymykseni oli sellainen keskiyön neron-
leimaus, jonka nerokkuus hupeni aamuun mennessä.
Innostuin hiukan liikaa kun törmäsin kohtalottariin
myös Rimbaudilla. Varmaankin Littell on Rimbaudinsa
lukenut, mutta luettuani runon aamulla uudestaan, en
enää menisi sanomaan, että sillä on jotain tekemistä
Littellin kirjan kanssa.
6. maaliskuuta 2009 kello 18.08
En osaa vastata tuohon. Uskoisin, että Littell on Rimbaudinsa lukenut. Minulla on se käsitys, että Hyväntahtoisissa on hyvinkin paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, joista osaa Littell ei luultavasti haluakaan paljastaa. Hän on jossakin haastattelussa kertonut, että liikkuessaan kriisialueilla hyväntekeväisyyshommissa hänen lempilukemistoaan oli Pleiade-kirjaston kirjat, jotka siis ovat ranskankielisiä klassikoita, äärimmäisen huolellisesti toimitettuja, mahdollisimman tyhjentävillä alaviitteillä varustettuja ja raamattupaperille painettuja. Varsinkin viimeksi mainittua ominaisuutta Littell ylisti, koska sen ansiosta kirjoissa on mahdollisimman paljon luettavaa mahdollisimman pienessä tilassa, mikä on tärkeää kun liikutaan hankalissa olosuhteissa.
Mutta klassikoita hän siis tunnustaa lukeneensa, ja se myös näkyy.
Valitan Badea. Gallismit kertovat osaltaan siitä, miten syvälle ranskalaisuuteen Littel on onnistunut tunkeutumaan.
18. huhtikuuta 2009 kello 17.19
Aue tietenkin käveli metsässä Speerin eikä Eichmannin kanssa.
Antti, minulla oli myös aivan hirveä olo kun luin ensimmäiset pari sataa sivua. En millään olisi halunnut lukea enempää, mutta oli pakko. Ukrainasta kertovan osan luin huonosti, yritin lukea nopeasti, miettimättä lukemaani. Muut osat olen lukenut ajatuksella. Kirjoista keskusteleminen on suuri huvini (internetin vuoksi mahdollista), mutta Hyväntahtoisista suorastaan täytyy keskustella, muuten kaikki pahuus jää ajatuksiin vellomaan, eikä sellaista voi kestää. Jään odottamaan kommenttejasi.
Kirjassa on myös huumoria, usein aika makaaberia. Huvitan itseäni nimileikeillä, jotka välillä menevät aika pahasti metsään.
Tunnen toisen maailmansodan historiaa hyvin huonosti, olen nyt opiskellut sitä internetistä Hyväntahtoisia lukiessani. Monet kirjan henkilöistä, joiden nimet olivat minulle tuntemattomia (olivat unohtuneet, jos joskus heistä olin lukenut) kuten Blobel, Frank ja Kochin pariskunta, ovat tunnettuja sotarikollisia ja Nuremburgin oikeudenkäynneissä tuomittuja. Synkempään seuraan Aue ei olisi
voinut joutua. Littellillä on ollut melkoinen urakka sovittaa niin monia todellisia henkilöitä kirjaansa.