Luoja, mikä romaani! Ranskaksi Saksasta kirjoittavan amerikkalaisen Jonathan Littellin yli 800-sivuisen Hyväntahtoisten lukemisessa meni hyvän aikaa, mutta se oli hyvin käytettyä aikaa. Kirjailija on mennyt sivistyneen, kunnianhimoisen, inhimillisesti tuntevan, kansallissosialismiin lujasti uskovan ja karmeimpiakin käskyjä tinkimättä tottelevan SS-upseerin pään sisälle, täysin uskottavasti. Tuntuu mahdottomalta, että kirjoittaja on syntynyt yli kaksi vuosikymmentä sodan jälkeen.
Sanoinko pään sisälle? Siinäpä se, Littell ei uskottele tietävänsä kaikkea romaaninsa minäkertojan aivoituksista, koska kertojakaan ei niitä ilmeisesti itsekään tiedä. Kertomukseen jää outoja ja karmeita aukkoja, joihin edes syyllisyydentuntoa ansiokkaasti edustava rikospoliisipari ei pääse tunkeutumaan.
Romaanin loppusivuilla kertojan irrationaalisuus kasvaa sitä mukaa kuin murskautuneen ja silpoutuneen Berliinin houreinen tuho syvenee — Hitlerin viimeisenä syntymäpäivänä rauniokasoja koristavat Goebbelsin julisteet: KIITÄMME KAIKESTA FÜHRERIÄ! –, ja kertojan SS-ura huipentuu sellaiseen kansalissosialismin ikonin puoliksi vaistomaiseen häpäisyyn, että lukijan on vasten tahtoaan myönnyttävä romaanin alussa paljastettuun eräänlaiseen loppuratkaisuun. Kertoja on siis päässyt pakoon ja elelee sodan jälkeen peitehenkilöllisyyden turvin pohjoisranskalaisen pitsitehtaan johtajana oikeuden tavoittamattomissa. Toisaalta lukija voi ajatella, että hänellä on käsissään Maximilian Auen tunnustus, ne muistelmat, jotka hän kirjoitti Ranskassa kenenkään aavistamatta hänen todellista henkilöhistoriaansa. Aikoiko hän ilmiantaa itsensä? Tehdä itsemurhan?
Loisteiaasti kirjoitettu ja taustoitettu kertomus vie Auen aina jotenkin tapahtumien polttopisteeseen — Ukrainasta ja Kiovan Babi Jarin joukkomurhapaikalta Kaukasiaan, Stalingradin motista Auschwitzin ja muiden keskitysleirien työvoiman tarkastajaksi, Unkariin Eichmannin juutalaistoimistoon, Berliinin suurpommituksiin, venäläisten hävittämään Pommeriin ja Hitlerin bunkkeriin huhtikuun lopussa 1945. Littell osaa yhdistää tiukan faktan ja groteskin laajakangaskuvauksen, kuumehoureet ja oppineet keskustelut. Moni huonompi amerikkalainen kirjailija sortuu jo arkista dekkaria kyhätessään pöyristyttävään verimässäilyyn. Littell kuvaa pöyristyttävyyksiä niin, että lukija ei hetkeksikään unohda, että ne ovat kohdistuneet todellisiin ihmisiin, ja että todelliset tekijät tuntevat todellista kauhua ja häpeää (tai niiden korviketunteita) niitä tehdessään.
Littelliä lukiessa ajattelin useaan otteeseen viime aikoina käsittelemääni Imre Kertésziä. Hyväntahtoiset on eräällä tavalla Kohtalottomuuden peilikuva. Toinen kertoo terrorin toteuttajan, toinen sen uhrin tarinan (ja täytyy muistaa, että Kertész koki holokaustin omakohtaisesti, Littell vain lähdetietojen ja poikkeuksellisen vahvan eläytymisen kautta). Maximilian Aue ja György Köves ovat saman koneiston osia, kumpikin tekee (pääasiassa) sitä mitä heidän oletetaankin tekevän.
Silti kumpikaan kirjailija ei yritä mystifioida teollisen kansanmurhan mahdollistanutta järjestelmää. Littellin kuvaukset Saksan varusteluteollisuuden edustajien ja fanaattisten rotyhygieenikkojen väittelyistä ovat, muuttujat muuttaen, kuin globaalin suuryrityksen ja niitä palvelevan yhteiskunnan strategiamalleja laman vyöryessä päälle: hävitetäänkö osa työkykyisistä, jotta uskottavuus osakemarkkinoilla säilyisi, vai yritetäänkö päin vastoin valjastaa viimeisetkin työvoimareservit nostamaan järjestelmää suosta.
Romaanin loppupuolella, puna-armeijan jo lähestyessä ja Kolmannen valtakunnan tuhoutuessa Aue käy kuviteltua keskustelua sisarensa ja tämän miehen kanssa:
”Tappaessamme juutalaisia me halusimme tappaa — – juutalaisen itsessämme, sen, mikä meissä muistuttaa sitä kuvaa, joka meillä on juutalaisista. Halusimme tapaa sisällämme asuvan paksun porvarin, joka laskee pennosiaan, juoksee kunnian perässä ja haaveilee vallasta, sellaisesta vallasta, jonka näemme Napoleon III:n tai jonkin pankkiirin hahmossa, me haluamme tappaa porvariston ahtaan ja turvallisen moraalin, tappaa säästäväisyyden, tottelevaisuuden ja Knechtin nöyryyden, haluamme tappaa kaikki kunnon saksalaiset hyveet. Koska emme ole milloinkaan ymmärtäneet, että nuo ominaisuudet, jotka liitimme juutalaisiin, kutsuen niitä kataluudeksi, velttoudeksi, kitsaudeksi, vallanhimoksi ja häijyydeksi, ovat perisaksalaisia ominaisuuksia, ja jos niitä löytyy juutalaisilta, se johtuu siitä, että he jäljittelevät meitä orjallisesti katsoessaan meissä tiivistyvän kaiken sen, mikä porvaristossa on hyvää ja kaunista.”
Vaikka Littell Kertészin tavoin tietoisesti välttää holokaustin ”havainnollistamista” metaforiksi, Hyväntahtoiset nojaa eräin osin myös kaunokirjallisiin pohjateksteihin. Max Auen ja hänen kaksoissisarensa insestinen suhde rinnastuu Sofokleen Elektraan (sen muuten pitäisi ilmestyä suomeksi tänä vuonna). Ja eräänlaisena pohjatekstinä Saksan tuhoutuessa kulkee — ironiaa tai ei — Flaubertin Sydämen oppivuodet (ranskaksi L’Éducation sentimentale), jota Max lukee painajaismaisella evakkoretkellä venäläisten linjojen takaa Berliiniin. Tunteellinen kasvatus, niinpä.
Romaani on omistettu koruttomasti ”Kuolleille”.
18. helmikuuta 2009 kello 18.36
Laitoinpa tämän kirjan äkkiä varaukseen, oli niin hyvä esittely.
Ilmeisesti Littell on päässyt onnistuneesti Maximilian Auen pään sisälle niin kuin vain hyvä kirjailija voi. Auesta ajattelen, että mitäpä pieni ihminen ison koneiston osana oikein olisi voinut tehdä toisin. Tehdä työnsä, siinä kaikki. Tai sitten tulla itse tapetuksi. Kauheat vaihtoehdot molemmat.
Nuorempana luin kiinnostuneena vuosikaupalla hyvin paljon kirjoja tästä aihepiiristä. Anne Frankin päiväkirja antoi siihen oivan sysäyksen.
Ehkäpä jaksan taas paneutua näihin raskaisiin aiheisiin, minulla on vielä Fatelesskin katsomatta, vaikka siinä on Morriconen musiikkikin!
20. helmikuuta 2009 kello 5.19
Kiinnitin huomiota Littelliin kun hän sai Prix Goncourtin, nimi
kun ei kuulostanut aivan ranskalaiselta. Kielitaitoni ei riitä siihen,
että lukisin Hyväntahtoiset alkukielellä, joten olen sitkeästi
odottanut englanninkielistä käännöstä (asun USA:ssa),
sen pitäisi ilmestyä tämän vuoden maaliskuussa. Mielenkiin-
toista, että kirja käännettiin suomeksi nopeammin kuin eng-lanniksi, vaikka englanti on niin suuri kieli, että kääntäjiä
luulisi riittävän joka lähtöön.
Samaa asiaa olen ihmetellyt muutenkin. Luin Kertesziltä kaikki kirjat, jotka yliopistoni sangen hyvässä kirjastossa ovat saatavilla englanniksi. Kaleeripäiväkirjoja täällä ei ole. Jos ne on käännetty
englanniksi, niin nimen täytyy olla aivan erilainen. Oletan, että
käännöstä ei vielä ole tehty.
20. helmikuuta 2009 kello 10.06
Taas arvostelu, joka houkuttaa tarttumaan kirjaan! Ilmeisesti loistava kirja ja pituuskin on siinä tapauksessa vain ilo. Myös meidän paikalliskirjastossamme se jo näkyi olevan, kolmella kielellä, ihmettelenpä vain, kuinka moni sen täällä jaksaa lukea ranskaksi. Kaksikielinen kirjailija, äiti kai siis ranskalainen. Luin juuri Irène Némirovskyn Ranskalaisen sarjan, jossa saksalaisiin suhtaudutaan vielä ystävällisesti, rankemmat osathan jäivät toteutumatta, joten sopii hyvin jatkaa tällä Littellin kirjalla.
20. helmikuuta 2009 kello 15.04
Lene: Max Auen tapauksessa merkillepantavaa on se, ettei hän koe olevansa koneiston tahdoton ja henkensä edestä toimiva osanen (siis kohtaloton!), vaan täyttävänsä käskyt velvollisuudesta. Velvollisuudentunto ja luja usko kansallissosialismin periaatteisiin – myös ”juutalaiskysymykseen” – eivät estä häntä voimasta pahoin kansanmurhan tapahumapaikoilla, tuntemasta itseinhoa ja myös arvostelemasta kiihkeitä antisemitistejä, joilta tuhoamisen vimma sokaisee hyödyllisemmät päivämäärät. Aue on pelottava ja monitahoinen persoonallisuus, mutta luultavasti parhaita natsistisen persoonan fiktiivisia kuvauksia, joita koskaan on kirjoitettu.
Koska myös Albert Speer esiintyy kirjan jälkipuolella, suosittelen varaamaan rinnakkaislukemiseksi Yrsa Steniuksen suomennettuja Speer-esseitä. Littellin (Auen silmin) kuvaama Speer on Saksan luhistuvan teollisuuden nerokas organisaattori, mutta ei läheskään niin tietämätön ja viaton, kuin onnistui vakuuttamaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
23. helmikuuta 2009 kello 21.52
Kiitos hienosta arvostelusta!
Luin hyväntahtoisia jo alusta – vaikuttaa niin erinomaiselta kirjalta, etten oikein vielä tiedä kannattaisiko sen lukeminen jättää vähemmän kiireiseen elämänvaiheeseen. Eli ensi kesään. Ehtisi keskittyä enemmän.
Utelias: Wikipedia kaikkine kielivaihtoehtoineen on usein erinomainen näissä ”tunnettujen kirjailijoiden käännetyt kirjat -ongelmissa”. Ainakaan en ole saanut wikiä kertaakaan virheestä kiinni. Kertesziltä ei lie kaleeripäiväkirjoja englannistettu.
24. helmikuuta 2009 kello 10.20
Pelottaa tarttua Hyväntahtoisiin. Vastuu, vastuu – kuka haluaa vapaaehtoisesti ottaa vastuuta tällaisesta. Siis itsestään ja katsoa kauhua/kauhuaan suoraan silmiin. Apua.
(vai tuliko asiaan apua kirjan lukemisen myötä, Hannu Marttila ?)
24. helmikuuta 2009 kello 12.23
Holokaustikirjallisuuden niin sanotusti ensimmäinen polvi lähestyi aihetta myötäelämisen kautta (esimerkkinä Anne Frankin päiväkirja tai vaikkapa ensimmäinen lukemani holokaustikirja André Schwarz-Bartin Viimeinen vanhurskas). Tunteen herättäminen oli tarpeen, jotta maailma havahtuisi siihen mitä oli tapahtunut.
Kertészin ja Littellin romaanien tarkoitus on dekonstruoida tuo tunteen varaan rakennettu kertomus, avata silmät ja aktivoida järki tarkastelemaan maailmaa, jossa Auschwitz on mahdollinen. Se on lukijalle vaikea ja luultavasti loppuelämän vievä tehtävä. Kumma kyllä en kokenut kauhua enkä masennusta, vaan, miten sen sanoisi, tietynlaista kirkkautta. Se johtui varmaan vaikutelmasta, että vinksahtaneessa maailmassa erottui hetken aavistus tuskin havaittavasta kuviosta tai sen oivalluksesta.
Suuri paradoksi: kumpikin romaani — Hyväntahtoiset ja Kohtalottomuus — on samalla niin hyvin kirjoitettu, että sitä on vaikea jättää käsistään. Minäkin kuvittelin, että voin ohimennen vähän vilkaista miten Hyväntahtoiset alkaa, ja jättää paksun järkäleen kesäksi.
24. helmikuuta 2009 kello 13.35
Niin, vahvan (enemmistön) puolella on aina tunkua, kun taas heikon (vähemmistön) puolella ollaan salaa. Paitsi silloin kun se on edistyksellistä ja lippua heiluttaa auktoriteetti.
Menen ja hankin kirjan. Onhan minulla lattiana (tai kattona) nyt Imre Kertesz.
Kiitos, Hannu M.
27. helmikuuta 2009 kello 0.37
New York Timesin Michiko Kakutani muuten haukkui
Hyväntahtoiset kritiikissään pari päivää sitten. Hyvä
merkki minun kannaltani, koska minun ja Kakutanin
mielipiteet kirjallisuudesta tuntuvat kaiken aikaa menevän
ristiin. Pirkko A, minuakin hiukan hirvittää alkaa lukea Hyväntahtoisia. Apua.
2. maaliskuuta 2009 kello 15.05
Hei!
Minua todella kiinnosti tämä kirja. Ensin. Luin paljon muitakin arvioita ja tietoja kirjailijasta. Jo silloin aloin ensi innostuksen jälkeen hieman epäröidä.
Kun sitten sain kirjan käsiini ja luin sitä pari kolme sivua, alkoi tämän SS-tyypin, upseerin ja natsivallan eliitissä liikkuneen herrasmiehen, ylimielisyys todella ärsyttää. Hän todellakin sanoo alkusivuilla julkeasti:”En kadu mitään: tein työni, siinä kaikki”.
Hitler taisi olla oikeassa, kun hänen todetaan lausuneen: ”Mikä onni hallitseville, että ihmiset eivät ajattele”.
No niin, huomasin, etten todellakaan pysty dekonstruoidun tekstin lukemiseen, enkä edes halunnut.
Parin päivän kuluttua vein kirjan ilomielin takaisin kirjastoon, lukemattomana. Kuulunkohan minä nyt sitten ”Torjujiin”?
2. maaliskuuta 2009 kello 16.09
Niin, Lene. Sympaattiseksihan Herr Doktor Obersturmbannführer Auea ei voi sanoa, mutta ajattelevaksi ihmiseksi kyllä. Ja se hänestä tekeekin niin karmaisevan hahmon, ja jotenkin tutunomaisen. Hän on strategisia linjauksia toteuttava ja työvoimaresursseja kalkyloiva uuden ajan yritysjohtaja. Hän voi olla arvomaailmaltaan natsi, liberaali, demari, vihreä tai tunnustuksellinen uskovainen. Kohtaamme hänen kaltaisiaan — ”teen vain työtäni” — viimeistään yt-neuvotteluissa pöydän toisella puolella. Vain tärkein puuttuu, ainakin toistaiseksi: lupa tappaa, eli yhteiskunta joka on vapautunut viimeisistä estoistaan ja päätynyt kirjaimellisesti noudattamaan perimmäisiä arvojaan.
En liioin kehottaisi ottamaan ”dekonstruktio”-sanaa liian kirjaimellisesti, varsinkin jos käsitteen viljeleminen aiheuttaa vanhasta muistista näppylöitä. Ilman sitäkin tuli varmaan ymmärrettäväksi, että Kertészin ja Littellin kaltaisia kirjailijoita on tarvittu uudistamaan holokaustikirjallisuuteen urautuneita tarkastelutapoja. Se ei tietenkään silti tarkoita revisionismia, kansanmurhan kiistämistä.
Vähään samaan tapaanhan Sofi Oksasen voi katsoa uudistaneen Suomen kirjallisuudessa tapaa tarkastella neuvostososialismia. Puhdistuksen Alide Truu on on totalitarismin uhri, mutta omalla panoksellaan myös sen toteuttaja.
2. maaliskuuta 2009 kello 16.59
Kiitos, Hannu, vastauksestasi. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat.
Osasit vastata myös kysymykseeni, joka pyörähteli mielessäni, mutta johon en rohjennut edes viitata. Loistavaa siis, että kirjassa ei ole kysymyksessä Holocaust-Bestreitungin edes hienostuneempi ja piilotetumpi muoto!
19. maaliskuuta 2009 kello 8.57
Kiitos Hannu suosittelusta, kirjan luku oli elämys, joka generoi valtavasti ajatuksia. Olen erittäin onnellinen myös toteamuksestasi:”Kertomukseen jää outoja ja karmeita aukkoja” koska ehdin jo ajatella, että vika on omassa ymmärtämyksessäni. Sen puutteessa. Viittaan Unan kohtaloon, jota koitin useaan kertaan kohdan lukemalla itselleni valottaa.
”Ei ole merkitystä mihin uskoo, kunhan uskoo.” Se sekä muut päähenkilön tuomat ajatukset pistivät ainakin itseni ajattelemaan tuota sotaa ja siihen johtaneita syitä hieman avarakatseisemmin.
Suuri eurooppalainen kirja, itselleni ainakin elämys jota en pitkään aikaan unohda.
30. maaliskuuta 2009 kello 10.53
Aloitin Hyväntahtoiset jännityksellä ja kiinnostuksella, molemmat tunteet tipahtivat matkasta nopeasti. Aloin olla järkyttynyt.
Kun julmuus kuvataan julmasti, viha ja seksuaalisuus paketoidaan yhteen ja päälle isketään leima : yksin-yksin-yksin, annetaan lukijalle käteen ruoska. Sittenkin.
En halunnut käyttää omaani. Jollakin merkillisellä tavalla käsitin
tarinan loogisuutta, päähenkilön kammottavaa yksinäisyyttä, syiden ja seurausten kulkua. Avoimeksi jäi (tietenkin jäi koska kirja jäi kesken), minkä asian loppujen lopuksi kirjailija halusi selvittää tarinansa kautta.
Rakkaudentunnustukseni Imre Kerteszille toistan, Littellin siirrän miehen yöpöydälle.
Yli 850 sivua kertoo myös jotakin tarinasta. Se on päällekäyvä määrä sivuja, tuntuu kuin kirjoittajalla olisi ollut päämääränä ”muistaa” kirjata ylös kaikki kauheudet, niin että mitään ei jäisi lukijan itsensä valittavaksi.
Lene, täällä siis sama juttu. Utelias, oletko aloittanut lukemisen jo?
30. maaliskuuta 2009 kello 15.15
Pirkko A., Littellin kirja ei vielä ole kirjastossani, joten en
ole vielä lukenut sitä. Olen odottanut kirjaa kovin, mutta
sinun ja Lenen kommentit pistävät mietteliääksi. Kertesz
saa minunkin rakkaudentunnustukseni, olen lukenut häntä
koko alkuvuoden. Tilasin muuten juuri toisen tiiliskiven,
Beckettin koottujen kirjeitten ensimmäisen osan.
1. huhtikuuta 2009 kello 9.31
”Hyväntahtoiset” on nyt miehellä, ja yölamppu hänellä palaa pitkään. Eikö ole järkyttävää tekstiä, sanon minä aamupuurolla. Mies, joka on lukenut ”kaikki” sotakirjat(kin), ei innostu kauhistelemaan ollenkaan: tuollaista se on, hän mainitsee Hesarinsa takaa.
Alankin epäillä (rasistisesti), että kirja onkin miesten kirja. Aion kyllä kuulustella miestä, kunhan hän on päässyt kirjan loppuun. (lukeekin vauhdilla)
Minä pidän kiinni Kerteszistä.
1. huhtikuuta 2009 kello 16.57
Pirkko A, olen nyt Hyväntahtoisten puolessa välissä, ja kauheimmissa kohdissa minullekin hiipii ajatus, että on se vähän enemmän miesten kuin naisten kirja, mutta silti haluan jatkaa ja ajattelen, että on minunkin hyvä tämä tietää, voihan tämä tällainen olla ”tottakin”. Haluaisin lukea sitä tekstikriittisesti, mutta tietoni eivät riitä alkuunkaan enkä oikein tiedä, mitä uskoa, mitä ei. Littell on kyllä varmaankin tehnyt paljon taustatutkimusta, asiat lienevät periaatteessa oikein.
Ymmärrän kyllä saksalaisia, jotka eivät ole erityi9sen ihastuneita, arvostelijat ovat puhuneet väkivaltapornografiasta. On siellä kuitenkin paljon muutakin, onhan se valtaisa, uskomaton yritys rekonstruoida koko natsien käymä sota eri puolilla Eurooppaa ja sitten on tämän sivistyneen päähenkilön Maximilien Auen oma henkilöhistoria, silminnäkijän kertomus ja suhtautuminen sodan eri ilmiöihin ja mm. fanaatikkojen ironisoiminen. Niin, hänhän oli eräänlainen liberaali, mutta silti lojaali Saksan armeijan upseeri.
Littell vai Kertész? Molemmat. Littell ravistelee enemmän, Kertézs sai tuntemaan myötätuntoa. Kummatkaan eivät unohdu.
Tuonne Kirsin puolellekin lähetin jotain väliaikatietoa Uteliaalle, kun joku muukin oli kirjoittanut.
1. huhtikuuta 2009 kello 23.25
Pirkko A., perheessäsi yhteispeli toimii! Epäilen, ettei
minun mieheni suostu lukemaan Littelliä, mutta hyvä niin.
Beckettin kirjeet saapuivat, itsekkäästi piilotin ne siivous-
komeroon, ettei mieheni ala lukea niitä ennen minua.
2. huhtikuuta 2009 kello 12.33
Totuuden nimissä on minunkin sanottava aiemmista kehuistani huolimatta, että jouduin aluksi taistelemaan jatkaakseni lukemista. Tuota kesti aina sivun 250 tietämille asti. Vasta silloin kirja alkoi oikeasti vetää puoleensa iltaisin. Mutta kyllä tuo kertomus olisi vähemmälläkin sivumäärällä ollut mahdollista kertoa.
5. huhtikuuta 2009 kello 6.52
Pirkko A., viimeinkin sain Hyväntahtoiset. Mieheni haki sen
kirjastosta ja toi samalla kassillisen muita kirjoja. Jälleen ker-
ran tahtoisin kolme paria silmiä ja kolmet aivot, että ehtisin
kaiken lukea.
Mielestäni Hyväntahtoisten alun Toccata on upeasti kirjoi-
tettu. Sitä voisin suositella luettavaksi kaikille niille, jotka
eivät halua lukea kirjan kauheuksia. Esim. Toccatan tilasto,
laskut siitä, miten paljon ihmisiä kuoli vuodessa, päivässä
jne, sekä selitys siitä, miten sodan viimeistä ”ylimääräistä”
minuuttia ei pidä unohtaa, jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
Olen nyt lukenut kirjaa runsaat sata sivua ja kauheuksia
on tullut ja on ilmeisesti tulossa vielä paljon lisää. Joku
taisi kirjoittaa, että ranskankielisessä tekstissä saksankie-
liset sotilasarvot sivaltavat lukijaa ruoskan lailla, ja että
niiden teho olisi paljon pienempi englanninkielisessä kään-
nöksessä. Minuun ne tehoavat käännöksessäkin. Mitä
kauheuksiin tulee, tekisi mieleni jättää kirja kesken, mutta
pakko lukea loppuun on toistaiseksi vielä paljon suurempi.
Siis jatkan ainakin toistaiseksi. Hyväntahtoisten jälkeen
luen mielenrauhan säilyttämiseksi jotain hyväntuulista.
Littell kirjoittaa hienosti. Toivon, että hän joskus tarttuu
vähemmän julmaan aiheeseen.
6. huhtikuuta 2009 kello 11.47
Utelias, niitä julmuuksia ja groteskeja kuvauksia on enempi alkupuolella, sitten rauhoittuu, kun päästään Berliiniin, ravintoloihin ja balettiin ja filosofisiin keskusteluihin. Tosin sitten tulee Berliinin pommitukset, mutta silloin Littell kuvaa enemmän ympäristöä kuin ihmisiä, ainakin aluksi. Saksankielisten sotilasarvojen ja muutamien tyypillisten sanojen jatkuva käyttö on minusta nerokas keksintö, se vie heti Saksan maaperälle. Tosin jos illalla lukee Hyväntahtoisia viimeiseksi, mielessä alkaa pyöriä niitä ”Herr Obersturmbannfuerer, zu Befehl!” ja vastaavia, omat aivot vielä heittelevät sinne jonkin jawohlin. Kyllä se on hyvin kirjoitettu, ihan uskomaton suoritus, suomennos myös sujuva, ja ihan pakko on lukea eteenpäin. Rasittavinta on suuri henkilögalleria, mutta ei niitä kaikkia tarvitse muistella. Minun suosikkini on Dr Voss ja niin taisi olla Auenkin! Myös kirjalliset viittaukset ovat mielenkiintoisia. Parisataa sivua jäljellä, mutta välissä olen lukenut runoja, Nothombin keveän Samuraisyleilyn ja Don DeLillon Valkoista kohinaa. Siinäkin tuli heti Hitler vastaan, päähenkilö on Hitler-laitoksen esimies collegessa!
6. huhtikuuta 2009 kello 14.26
Eija G, luin talvella DeLillon kirjan. Minusta se oli ensin hurjan hassunkurinen Hitler-tutkimuksineen kaikkineen, päähenkilö tutkii natseja muttei osaa saksaa, jokainen opettaa jotakin, jos on lukenut aiheesta yhden kirjan. Mutta sitten se kääntyi vakavaksi, ja minä en vähään aikaan osannut ottaa koko kemikaalivuotoa todesta.
Luen silmät kunnioituksesta ymmyrkäisinä kuvauksianne Hyväntahtoisten lukemisesta. Minulla ei ole ainakaan vähään aikaan mahdollisuutta noin ison palan haukkaamiseen.
6. huhtikuuta 2009 kello 16.02
Eija G., kiitokset kirjoituksestasi! Yritän sitten jatkaa
eteenpäin. Littell kirjoittaa upeasti. Pidin Allemanden
alusta, jossa henkilöitä ja heidän sotilasarvojaan esi-
teltiin. Jos jonkinlaiset fuhrerit hyppivät tekstissä niin,
että ajattelin soitto-ohjeen olevan staccato.
Kohta, missä joukkohaudan kaivaminen metsään epä-
onnistui kun pahuksen bolshevikit olivat ennättäneet
ensin eikä tyhjää kohtaa löytynyt, oli aivan kauhea (ja
uskottava). Hyvin on kuvattu myös se, miten henki-
löitten ajattelutapa nopeasti muuttuu, ihan alussa
henkilöt perustelivat julmuuksia itselleen ja vähätte-
livätkin niitä, myöhemmin vain noudattivat ohjeita.
Kaikesta huolimatta lukeminen muistuttaa nyt nyrk-
keilyottelua, jossa lukija on jatkuvasti polvillaan ja
kehätuomari laskee aikaa. Jos vastustaja olisi Mike
Tysonin kaltainen tunnettu korvanpurija, voisi lukijakin
turvautua vilppiin ja hypätä pahimpien paikkojen yli.
Vastustaja kuitenkin vaikuttaa Muhammad Alilta, joten
kunnioittava lukijaparka jatkaa viimeiseen asti lopullista
tyrmäystä odotellen. Nähtäväksi jää montako erää
kestän.
8. huhtikuuta 2009 kello 13.34
Huh, nyt se on luettu! Danten Helvettiin en ole vielä ehtinyt, jos koskaan pääsenkään, mutta Hyväntahtoisissa oli niin monta maanpäällistä helvettiä, että riittää vähäksi aikaa. Paha vain, että ne suuret näyttämöt olivat kaikki totta, mutta siltä osin kirja oli hyvin valaiseva. Pääsiäisenähän sopii sulatella sitä Pahan olemusta. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että kirjaa olisi voinut lyhentää, mutta enpä nyt oikein tiedä, mistä. Dialogeista kyllä jonkin verran. Sivut olivat niin ahdistavan täysiä, vaikka lukeminen sinänsä sujui. Päähenkilö ei kyllä ollut oikein uskottava tunne-elämänsä kieroutuneisuudessa ja yleensä reaktioissaan, mutta niin ei kai ollut tarkoituskaan. Hän on ehkä vain jonkinlainen erilaisten ilmiöiden projektio, esteettisistä elämyksistä nauttiva hirviö, miksi hänkin paljastuu. Purtavaa riittää pitkäksi aikaa.
Ajattelin nyt lukea jotain kevyempää, mutta taas onnistuin ottamaan kirjastosta 500-sivuisen, joka alkaa ryyppäämisellä ja väkivallalla, Niccolò Ammanitin Taivaan ja maan välillä. Taidan ainakin jättää tuonnemmaksi, vaikka siinä on ilmeisesti huumoria. Tuglasin Pikku Illimar taitaisi olla nyt kuitenkin sopivampi!
15. huhtikuuta 2009 kello 16.39
Olen nyt lukenut Hyväntahtoisia hiukan yli 600 sivua.
Ajatuksia ja kysymyksiä minulla on vaikka kuinka paljon,
mutta taitaa olla parasta, etten vaivaa Hannu Marttilaa ja
blogin lukijoita niillä kaikilla.
Kirjoittelen kuitenkin yhdestä asiasta. Minulla kun on
sellainen olo, että tämä kirja on tupaten täynnä viitteitä
muihin kirjoihin, joista useimmat varmaan jäävät minulta
huomaamatta. Saattaa myös olla, että kun oikein nok-
kelaksi ryhdyn, keksin viitteitä, joita kirjassa ei edes ole.
Ville Keynäs jo mainitsi Lermontovin, jota kirjan henkilöt
Kaukasuksella lukivat oikein innolla. Hannu Marttila
mainitsi Elektran ja Sydämen oppivuodet (jäänyt luke-
matta, ihmettelen miksi).
Niin, esimerkiksi mietin päähenkilön nimeä, Aue kun ei
kuulosta summamutikassa valitulta. Etsin sitten Auea
googlella ja löysin keskiaikaisen runoilijan Hartmann
von Auen. Auea lukeneet ehkä näkevät yhtymäkohtia
Littellin hahmoon (arvailua vaan). Muutenkin Littellin
hahmoilla on mielenkiintoisia nimiä. Kaksoset ovat
Tristan ja Orlando! Auen äiti on Heloise, mutta Abelardia
en ala kirjasta etsiä, ehdottomasti en.
Noin 12-vuotiaitten Maxin ja Unan touhuaminen Ranskan
Rivieralla tuo tietenkin mieleeni Humbertin ja Annabelin.
Pikkukaupunkini opiskelijalehdessä paheksuttiin nälän-
hädästä kärsivään Stalingradiin sijoittuvaa kohtaa, jossa
Aue muisteli nuoruuttaan ja makkaraa… Ihmettelin, eikö
kohtaus tuonut kenellekään muulle mieleen Philip Rothin
Portnoyta, joka makkaran sijaan käytti maksaa. (Sekä
makkara, että maksa pestiin huolellisesi ja palautettiin
jääkaappiin.) Olen Portnoyn melko lailla unohtanut,
mutta kun ajattelen asiaa, niin eikös hän valitellut sitä,
miten vanhemmat aina puhuivat juutalaisuudesta, ja
taisi huutaa, että ”Jew, jew , jew!” …. ”I happen also to be
a human being!”, melkein samoin sanoin kuin Aue Toc-
catassa.
16. huhtikuuta 2009 kello 9.14
Ranskalaiseen kirjallisuuteenhan Littell viittaa usein, mutta sitä minä tunnen huonosti. Jostain luin, että kirjan alku viittaa Francois Villoniin, ”Ballade des pendus”: ”Trères humains qui après nous vivez..” Se ei miellyttänyt minua olenkaan, että Aue luki mielellään Tshehovia! Moby Dickistä hän sanoo jotain sellaista kuin ”mahdoton kirjoitettu maailman vastine”. Entäs se orpojen armeija, eikös Kärpästen herrassa ollut vastaavanlainen? Myös McCarthyn Tiessä, joka kuvaa maailmanlaajuisen katastrofin jälkeistä aikaa, jolloin taistellaan viimeisistä säilykepurkeista, oli sellaisia kepein varustettuja joukkioita, jotka metsästivät toisia eloon jääneitä, mutta sehän on aika uusi. Kirjan nimeäkään ei ymmärtäisi ilman kirjallisuuden tuntemusta tai ystävällisten arvostelijoiden selityksiä: Kostonhengettäret.
16. huhtikuuta 2009 kello 10.11
Piti siis tietysti olla ”Frères humains”, mikähän siinä on, ettei virheitä huomaa kirjoittaessaan? Ja ”Hyväntahtoiset” voi tietysti olla myös ironinen viittaus natseihin.
16. huhtikuuta 2009 kello 13.17
Utelias: olet oikeassa, viitteitä kirjallisuuteen löytyy varmaan joka sivulta, mutta mitkä niistä ovat Littellin tarkoittamia, mitkä kirjan lukijassa itsessään inspiroimia? Toisaalta: viittauksethan ovat korkeatasoisen kirjallisuuden ominaisuus, suoraan sanoen edellytys. Littellin tapauksessa tietysti vielä enemmän, kun kuvauksen kohteena on sivistynyt eurooppalainen. Lue sana ”sivistynyt” hieman ironisesti painottaen.
Eija G : mainintasi orpojen armeijasta on aiheellinen. Kärpästen herra tulee kyllä mieleen, mutta ajallisesti lähempänä on vaikkapa Grassin kuvaus sodanaikaisen Danzigin nuorten rosvojoukosta, jota Peltirummun Oskar Jeesukseksi tekeytyen johtaa. Littellillä on varmasti ollut historiallista faktaa kuvaamastaan sodan orpouttamien lasten traagisen absurdista sotajoukosta, jollaisia varmasti parhaillaankin sotii Darfurissa ja muilla ilmestyskirjan taistelukentillä.
16. huhtikuuta 2009 kello 15.21
Hannu Marttila, olen samaa mieltä kanssasi. Uskon, että
lukijat (minä ainakin) löytävät kaikenlaisia viitteitä, oikeita
ja keksittyjä, ihan riippuen siitä, mitä ovat sattuneet
lukemaan. Kirjailijaa nuo löydöt voisivat huvittaa. Esimerkki noloimmasta: Unenpöpperössä googlasin Auen sijaan Aum -
löysin tietenkin japanilaisen terroristiryhmän, joka laittoi
myrkkykaasua metroon… merkityksellinen nimi, paitsi
ettei liity kirjaan mitenkään! Silti on mukava seurata
henkilöitten keskusteluja ja mietteitä eri kirjoista.
Erityisesti minua on huvittanut se, että Aue on lukenut
Burroughsin Mars-sarjaa. Minäkin tunnen tuon sarjan
paljon Tarzaneita paremmin, Tarzan-kirjat kun olivat
suosittuja ja aina lainassa. Minua on ilahduttanut myös
se, miten Stendhalin Punainen ja Musta tulla tupsahtaa
vastaan siellä täällä.
17. huhtikuuta 2009 kello 11.05
Tuollaisia tuttuuden tuntemuksia tuli minulle pitkin matkaa. Esimerkiksi lopun kuva, jossa Mandelbrod ja Leland odottavat laukut pakattuina keskellä tuhottua Berliiniä, että heidät tullaan noutamaan Moskovaan. En voinut olla ajattelematta, miten pienillä muutoksilla Lelandista saadaan Woland… (kissojahan Mandelbrodilla oli enemmänkin.)
17. huhtikuuta 2009 kello 15.32
Eija G., tulit heti mieleeni kun luin Auesta ja Tshehovista.
Ymmärrän harmistumisesi! Kiitokset kun kerroit Villonin
runosta, löysin sen internetistä ja luin saman tien. Toinen
ranskalainen, joka epämääräisesti tulee mieleeni, on Georges Bataille (kirja Histoire de l’oeil). Lueskelin kirjaa 90-luvulla, se
oli kuitenkin minulle liikaa, enkä päässyt loppuun asti.
Ville K., minulle taas nimestä Clemens tulee mieleen
clemency, jonkinlainen lakitermi, joka ymmärtääkseni
tarkoittaa syyllisen armahtamista. Toistaiseksi Clemens
ei kuitenkaan vaikuta erityisen armeliaalle (vielä on
100 sivua lukematta).
17. huhtikuuta 2009 kello 16.27
Löysin siis minäkin tämän keskustelun! Olen tämän päivän pitänyt taukoa Hyväntahtoisten lukemisessa, sata sivua takana, ja miettinyt jatkanko ylipäätään. Ja tietenkin jatkan katkeraan loppuun. Perusteeksi jatkamiselle löysin Littellin siteerauksen Platonilta: ”Yhtä aikaa hän halusi katsoa ja inhon vallassa kääntyä pois… No niin kirotut silmät, katsokaa nyt kylliksenne tuota kaunista näkyä.” Ja kuten Aue, joka halusi nähdä, miten se kaikki vaikuttaisi häneen, minäkin haluan nähdä miten tämä kirja vaikuttaa minuun. Toivon että Hyväntahtoiset aktivoi järkeäni pohtimaan maailmaa, jossa Auschwitz on mahdollinen, kuten Hannu Marttila aiemmin kuvasi holokaustikirjallisuuden tehtävää.
Olen myös pohtinut sitä, mitä Littell alussa kirjoittaa: ”Katson modernin historian todistaneen, että tietyissä olouhteissa kaikki tai lähes kaikki tekevät mitä käsketään.” Tähänastisella elämänkokemuksellani ajattelen, että minä en tottelisi, minussa on kyllä miestä sanoa joukon voiman edessä ei, mutta takuuseen en uskalla mennä. Nuorena kieltäydyin aseista, mutta mistä minä voin tietää asenteeni tai päätökseni 30-luvun Saksan kaltaisessa asetelmassa. Kuten Littell kirjoittaa: ”Te olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia.”
17. huhtikuuta 2009 kello 16.56
Vielä yksi ajatus Weseristä, joka yrittää saada Auea
kiinni, kuten Elie Wiesel konsanaan. Engl. kielisessä
versiossa Weseristä sanotaan ”… Weser added in his
weaselly way”, eikös englannin weasel ole saksaksi
wiesel?
Antti, ensimmäiset 150 sivua ovat pahimmat. Aioin lopettaa
luettuani Ukrainasta kertovan osan, mutta Eija G. kannusti jatkamaan. Ei kaduta.
17. huhtikuuta 2009 kello 20.05
Näitä ajatuksia tulee tipoittain, mutta kampaajantuolissa
istuessani huomasin, että Versailles’n rauhanneuvottelujen
Clemenceausta Wiesel saa oivan aisaparin Auea ärsyttä-
mään.
Miehenikin on alkanut lukea Hyväntahtoisia. Täytyy myön-
tää, että meistä kumpikaan ei pysty ymmärtämään, miten
kaikki kirjassa kuvattu pystyi tapahtumaan. Mieheni on
israelilainen (appi evakuoitiin Kiovasta ennen Littellin ku-
vaamia tapahtumia, ilmeisesti asiaan vaikutti se, että hänen
äitinsä oli lääkäri). No, mieheni sanoo oppineensa kaikki
Ukrainasta kerrotut asiat jo koulussa Israelissa. Kauheuk-
sia kuulemma opeteltiin hänen lapsuudessaan kuin kerto-
taulua. Hän on hiukan etsiskellyt Hyväntahtoisten arvos-
teluja israelilaisista lehdistä, mutta ei vielä ole niitä löy-
tänyt. Oletan, ettei kirjaa vielä ole käännetty hepreaksi.
Antti, Aue muuttuu kun aika kuluu. Hän joutuu syvemmälle
ja syvemmälle pahuuden syövereihin. Ei hän sinne halun-
nut, mutta ei myöskään kieltäytynyt tehtävistä, joita hä-
nelle annettiin. Pidän kohdasta, jossa hän kulkee metsässä
Eichmannin kanssa, mutta en kerro sen enempää, saat
itse lukea.
18. huhtikuuta 2009 kello 8.56
Päällimmäiseksi kirjasta jäi juuri se, että pahuus tarttuu, kun sitä näkee ja kokee tarpeeksi pitkään. Lopuksi tulee yksilön ja liikkeen moraalinen romahdus. Fiktiossa asiat tiivistyvät, liioittelu ”kuuluu asiaan”, mutta kyllä sellaisia asioita varmasti on tapahtunut, tuskin vain yhden ihmisen kokemana kaikkea. Kirjan luettuaan ymmärtää vähän paremmin, miten se kaikki oli mahdollista.
18. huhtikuuta 2009 kello 14.43
Minä huomaan alkaneeni pelätä, että pahuus tarttuu, kun sitä lukee ja kokee tarpeeksi pitkään. Samantapainen pelko tarttui minuun Amerikan Psykon kohdalla. Tulee tavattoman surullinen olo, ja on ihan pakko kysyä itseltä, että onko tätä pakko lukea. No, pakkohan se on ja hyödyllistäkin monella tavalla. Ja hyödyllistä on lukea toisten kokemuksia ja huomata, ettei pahuus noihinkaan mitenkään fataalisti ole tarttunut. Lueskelen siis Hyväntahtoisia hiljakseen eteenpäin ja käyn täällä välillä terapiassa. Kiitoksia tästä mahdollisuudesta, kaverit!
18. huhtikuuta 2009 kello 16.42
Tunteet tarttuvat, ja kun on itse suojattomassa tilassa, pitäisi saada tuntea olevansa vartioitu niin kuin valo-ohjattu tasoristeys.
Olen pettynyt, että en kyennyt lukemaan Litteliä, mutta lohduttunut, kun mieskin jätti kirjan kesken. Sanoi jatkavansa ”myöhemmin”. Sanoi, että venäläiset (kolme T:tä ja D) ovat kirjoittaneet tuon kaiken ja paremmin.
Utelias, miten vertaisit Kertesziä (yhteistä rakkauttamme) ja Litteliä nyt, kun olet molemmat lukenut?
19. huhtikuuta 2009 kello 5.32
Luettu! Olipahan aikamoinen kirja! Onneksi huomenna on sunnuntai. Vien lapset puistoon enkä aio lukea mitään synkkää pitkään aikaan.
Peltirummun olen lukenut ajat sitten, muistan sen huonosti. Hyväntahtoisissa kohta, jossa orpolapset tappoivat Auen apulaisen, toi minulle mieleen myös Irene Nemirovskyn Ranskalaisen sarjan, siis kohdan, jossa nuoret pojat surmasivat Philippen.
Hiukan hauskempi kohta Littellillä: Kaltenbrunner kutsuu Auen luokseen juuri kun Frederic tapaa Madame Arnoux’n viimeistä
kertaa. Auea harmittaa kun lukeminen pitää jättää kesken! Tässä
kohtaa, jos ei muualla, lukija tosiaan voi samaistua Aueen kuten
Aue Toccatan lopussa toivoi.
19. huhtikuuta 2009 kello 22.13
Huomasin, että laitoin tuon yhden kommenttini vahigossa suomentajan jälkisanan kohdalle. Ei se mitään, korjaan nyt vielä
kerran: Aue käveli metsässä Speerin eikä Eichmannin kanssa.
Pirkko A., mietin Kertesziä ja Littelliä. Yritän saada ajatuksiani
kasaan ja kirjoittaa jotakin järkevää joskus lähipäivinä, jos satun
olemaan kotona kun lapset ovat koulussa (yleensä meillä on sellainen melske, ettei kannata yrittää keskittyä).
20. huhtikuuta 2009 kello 10.23
Antti, ei se pahuus sentään kirjaa lukemalla tartu, onneksi. Lueskelen aina välillä Virginia Woolfin päiväkirjoja, ja vuonna 1918 hän kertoo saksalaisten pommittaneen Lontoota – jo silloin, en tiennytkään, sitäkään. 15.10. hän kertoo opetusministeri Herbert Fisherin käyneen heillä ja kertoneen, että saksalaiset eivät enää voi välttää perääntymistä. Hän jatkaa, että ”barbaarien osuus on suurempi heillä kuin englantilaisilla” ja että miehet ovat raaistuneet sodassa. Kotiin palattuaan he eivät sopeutuisi elämän tasaisuuteen. Kukaan ei kuitenkaan voisi ajatella uutta sotaa. Kymmenen vuoden kuluttua he voisivat tuhota Lontoon lentokoneillaan. – Vähän yli 20 se vei, mutta onneksi eivät päässeet täyteen hävitykseen.
22. huhtikuuta 2009 kello 16.33
Pirkko A., tässä hiukan ajatuksiani Littellistä ja Kerteszistä.
Mielestäni Littell on erinomainen tarinankertoja. Hän hallitsee
parodian (vertaa esim. kohtaa, jossa Aue haastaa saks. sotilaan
kaksintaisteluun, vastaavaan kohtaan Lermontovilla!). Littell
on hyvin tarkka. Olen lueskellut kirjan todellisista henkilöistä,
mitä nyt internetistä olen sattunut löytämään, ja kuvaukset
vastaavat Littellin kuvausta (Eichmann, Speer,..). Frankin
nuorin poika kirjoitti aikuisena kovin kriittisen kirjan isästään,
Littellillä poika esiintyy aika kranttuna leikki-ikäisenä! Kaukasian
vuoriston juutalaisia ja saksalaisten suhtautumista heihin
Littell on tutkinut tarkkaan. (Lähes teologiselta tuntuva ideologi-
nen keskustelu Allemanden lopussa on todella hieno.)
Kaunokirjallisuudessa tätä asiaa ei ole juuri käsitelty. Juri
Miloslavskilla on novelli, joka käsittelee karaim-juutalaisia
ja heidän keskustelujaan saksalaisten kanssa. Ihmettelen,
tunteeko Littell novellin. Vielä lopuksi, Ranskalaisen kirjalli-
suuden vaikutus Littelliin on tietysti ilmeistä.
(Tarkkuudesta: Opiskelen historiaa Wikipediasta ja sanon
Littelliä tarkaksi, ei kovin älykästä. Minulla on kuitenkin se
käsitys, että historiaa hyvin tuntevat pitävät Littelliä tarkkana.)
Littellin kirjassa kerronta eteni valtavalla voimalla alusta lop-
puun, vaikka rauhallisiakin kohtia oli mukana. Kertesz on
rauhallisempi, hänen tyylinsä on niukempaa ja loppuun asti
hiottua. Mitä pelkkään tyyliin tulee, Kertesz on mestari.
Kerteszillä on uskomaton kyky kääntää asiat päälaelleen.
Kohtalottomuudessa kohta, jossa poika Auschwitzin vapau-
duttua katsoo peiliin ja näkee peilissä railakasta elämää viet-
täneen elostelijan ennenaikaisesti vanhentuneet kasvot
(sellaiset, joista poika oli lukenut kirjallisuudessa), on ihmeel-
linen oivallus. Sellaista ei voi unohtaa, kun sen kerran on lu-kenut.
Sekä Kertesz, että Littell järkyttävät lukijaa. Tapa järkyttää
on kuitenkin aivan erilainen. Littell kertoo kaiken, ja kyllä
sitä kerrottavaa onkin! Mieheni opettajat vastasivat valitta-
ville koululaisille aina, että saisivat olla kiitollisia kun joutuvat
vain lukemaan eivätkä kokemaan. Littellillä on sama lähtökohta.
Kerteszin tapa järkyttää perustuu siihen, että lukija tietää asioi-
ta, joista esim. Kohtalottomuuden pojalla ei ole aavistustakaan.
On tuskallista lukea, kuinka poika Auschwitziin jouduttuaan on
iloinen kun junamatka on ohitse, näkee jalkapallokentän ja
tyytyväisenä toteaa, että asiat voisivat olla huonomminkin.
Ensin tehdään töitä, sitten pelataan jalkapalloa…
Tulipas pitkä kirjoitus, enkä tainnut todeta mitään uutta. Toi-
vottavasti teksti suostuu katkeamaan oikeista paikoista.
22. huhtikuuta 2009 kello 21.52
Siitä Francois Villonin (s. 1431) runosta vielä sen verran, että hän kirjoitti sen anoessaan armoa ennen yhden hirttotuomionsa täytäntöönpanoa…
23. huhtikuuta 2009 kello 9.15
Utelias, olet pohtinut paljon Hyväntahtoisia, ja kiitos että olet oppaanani tässä kirjassa. Vähän kerrassaan etenen lukemisessa, olen vasta sivulla 480. Joitain huomioita. Littell on mestari draaman kaaren jaksottamisessa. Kun päästään jonkun teeman loppuhuipennukseen, se koukuttaa lukemaan vain lisää, kunnes luvun loppu on kuin räjähdys. Eilen illalla luin Auen äidin ja tämän miehen kuolemasta, ja luku loppui sanoihin ”Soitin Mandelprodin toimistoon ja jätin hänelle viestin.” Seuraavaa lukua oli vaikea keskeyttää ja jättää aamuun.
Minäkin olen ”tutkinut” romaanin taustoja, henkilöhahmoja ja mm. Stalingradin merkitystä sodassa, ja kaikki vastaan tuleva tieto napsahtaa yksiin Littellin kanssa. Käsittämättömän tarkalla tavalla fakta ja fiktio kulkevat rinnan.
Utelias, sanasi Kerteszin ja Littellin erilaisesta tavasta järkyttää ovat minusta järkyttävän tosia. Juuri noin on asia. Toinen ei ole toista huonompi tai vähemmän järkyttävä.
Jatketaan lukuharjoituksia!
23. huhtikuuta 2009 kello 10.35
Eija G kirjoitti, ettei se pahuus lukemalla tartu. No, kun Littell kuvaa natsien suhdetta ja asennetta vuoristojuutalaisiin, minä huomasin turhautuvani, että mitä te tuota vatvotte ja noita säästämään? Päästäkää ne päiviltä, niin pääsee tässä kaikki helpommalla! Eli olisiko se kuitenkin vähän tarttunut, tätä pitää itseltä nähtävästi välillä kysyä. Tulee mieleen myös eräs keskustelu taannoin kaverini kanssa, joka vouhkasi Stieg Larssonin dekkareista. Hän sanoi, että se helpottaa kohdata pahuutta maailmassa, kun joku osaa kuvata sitä noin uskottavasti ja viihdyttävästi. Minä edustan käsitystä, että pahuus tarttuu helpoiten silloin, kun se esitellään viihdyttävässä valossa, joidenkin muiden elämää koskettavana. Littell ei todellakaan pyri viihdyttämään eikä siirtämään vastuita pois kenenkään harteilta. Vaikkakin onhan Hyväntahtoisissa viihdyttävät hetkensä, tosin harvassa. Eilen illalla ajattelin, että miten tämä voi tästä jatkua.
23. huhtikuuta 2009 kello 12.24
Utelias, kiitos, tahtoisinpa istua kanssasi samassa pöydässä ja jutella, niin kiintoisasti puhut.
Dokumentti fiktiona, jossa kertoja kerää kaiken – siis kaiken kauhean – tietämänsä samaan pakettiin, on raskas sulattaa jo senkin vuoksi, että se on luonnotonta. Elämässä kauheuksien sulattaminen kulkee toisia ratoja, annostelu on toisenlaista, joten yksittäisen ihmisen kauhut tulevat kirjassa potenssiin vaikka mitä ja vaativat siten erityistä käsittelyä. Tämä erityinen käsittely tapahtuu meidän sielunelämässämme ottaen polttoaineeksi hallittujen tunteidemme lisäksi piilossa olevia destruktiivisia tunteita. Sen enemmän, mitä vähemmän me niitä tiedostamme.
Kerteszin kauheudet pystyi elämään rinnalla, samaistuminen oli luontevampaa, sillä tarinassa kulki rinnakkain yksityinen ja yleinen ja yksityisellä oli elävä elimistö aisteineen (aistit toimivat muussakin kuin kauhussa).
Littel salpasi minun aistini niin, että hengitykselle ei jäänyt tilaa. Voi olla, että suurin ero kirjoissa oli juuri subjekti. Kertesz on kaiken itse kokenut, Littel kaiken lukenut / kuullut. Joten Littel on voinut toimia enemmän tarkoitushakuisesti, kuten on mielestäni tehnytkin.
Littel sai siis tungettua luun kurkkuuni jo alkumetreillä. Puolustaudun kuitenkin täten: levitän lantakuorman mieluummin itse omalle pellolleni kuin annan jonkun kipata sen niskaani.
Ja kuitenkin, se oli Kertesz, joka sai minut ottamaan vastuun, myös ihmisen pahuudesta.
23. huhtikuuta 2009 kello 15.02
Ainakin yhdet kunnon naurut on tähän mennessä Hyväntahtoiset kirvoittanut. Aue oli tapaamassa Himmleriä, joka kertoi englantilaisten pommituksissa kuolleesta natsitoverista: ”Ei ehtinyt suojaan ja sai kukkaruukun päähänsä. Käsittääkseni begonioita. Tai tulppaaneja. Menehtyi välittömästi. Englantilaiset ovat hirviöitä.”
Edellisen luvun lopussa jäi selvittämättä, mitä tapahtui Auen äidin hoidossa olleille kaksosille. Siskon kirjekään ei kertonut siitä. Selviääkö se myöhemmin, vai jääkö tämä vaivaamaan mieltäni tästä ikuisuuteen?
23. huhtikuuta 2009 kello 15.54
Antti, minä taas huomasin vuoristojuutalaisten kohdalla ajattelevani, että todistaisi nyt joku kunnolla, että he olivat myöhemmin juutalaisuuteen kääntyneitä (oliko se joskus 1000-luvulla?!), että edes ne raukat säästyisivät. Olihan se vähän huvittavaakin, että käytettiin apuna kielitieteilijöitä ja antropologeja.
23. huhtikuuta 2009 kello 16.00
Vielä Antti, et sinä kuitenkaan kirjan luettuasi mene keneltäkään päitä katkomaan! En minä kyllä siihen tappamiseen turtunut, se viimeinen tuntui kauheimmalta.
23. huhtikuuta 2009 kello 19.25
Enhän tietenkään menisi päitä katkomaan, tarkoitin tiettyä muutosta omassa tavassa ajatella. Hirveyksiin helposti turtuu ja äkkiä sitä alkaakin ajatella, että miksi ne ei nyt noitakin likvidoisi. Ikäänkuin oma kyky järkyttyä turtuisi, ja tämä pitää tunnistaa itsessä. Olisi huolestuttavaa, jos ei tunnistaisi.
Sitten kysynkin teiltä, Eija G ja Utelias (kaikki muutkin tietysti): onko huolestuttavaa se, että olen havaitsevinani Auessa ja erityisesti tohtori Wirthsissä inhimillisiä piirteitä? Wirths, tuo Auschwitzin lääkäri, jonka Wikipedia kertoo hirttäneen itsensä vankeudessa sen jälkeen, kun englantilainen kuulustelija sanoi kättelyn jälkeen kätelleensä neljän miljoonan ihmisen murhaajaa. Tämä Wirths pohtii romaanissa sitä, mikä tekee ihmisestä sadistin: ”Olen tullut siihen tulokseen, että SS-vartija ei tule väkivaltaiseksi tai sadistiseksi siksi, että että ajattelisi vangin olevan epäihminen, vaan hänen raivonsa päinvastoin kohoaa ja muuttuu sadismiksi silloin kun hän huomaa, ettei vanki olekaan epäihminen, niinkuin hänelle on opetettu, vaan nimenomaan ja kaikesta huolimatta ihminen, pohjimmiltaan samanlainen kuin hän itsekin, ja juuri sen vartija kokee sietämättömäksi, toisen sanattoman vastustuksen ja sinnikkyyden, ja hän rupeaa hakkaamaan hävittääkseen heidän yhteisen ihmisyytensä. (…) Lopulta hänelle ei jää muuta ratkaisua kuin tappaminen, ja se merkitsee lopullista tappiota.” Aue kysyy ”Oletteko uskovainen?” Wirths katsoo ulos, kohti tietä ja krematoriota. ”Olen ollut”, hän sanoo lopulta.
Tämä on minusta väkevää saarnaa.
23. huhtikuuta 2009 kello 22.09
Kirjoitin kommentin, mutta onnistuin kadottamaan sen!
Yritetään udestaan.
Antti, kaksosten kohtalo selviää myöhemmin.
Eija G., eivätkös ne vuoristojuutalaiset lopulta säästyneetkin.
Heidän kohtalostaan päättäminen sen perusteella, mitä oli
tapahtunut joskus 1000 vuotta sitten, oli sekä järkyttävää
että absurdia.
Pirkko A, ajattelen usein, että olisi hauska keskustella kir-
joista pöydän ääressä. Ukrainasta kertova osa salpasi
minunkin aistini. En yhtään ihmettele, että jätit kirjan kesken.
Minäkin olisin jättänyt, ellei Eija G olisi kehottanut jatkamaan.
Nahum ben Ibrahimista kertova kohta jäi vaivaamaan. Hän
siis oli se vanha (120-vuotias!?) vuoristojuutalainen, joka
muisti kaiken. (Hänen Auelle lausumansa pätkä on suoraan
Talmudista.) Kaukasus monine kielineen ja kansoineen on
niin myyttinen paikka, että Littell on voinut ajatella kappaleen
maagista realismia sopivan sen kuvaamiseen. Ihmettelen,
onko kohdalla muuta merkitystä.
23. huhtikuuta 2009 kello 23.52
Antti, en olisi huolestunut siitä, että huomaat Auessa inhimillisiä
piirteitä. Holocaustista on kirjoitettu paljon, yleensä kauheuksista
ja uhrien kärsimyksistä. Auen ja kumppanien kuvailu on jäänyt
vähemmälle ja pahuus on ollut abstraktia. Hirmuteot tapahtuivat,
mutta niiden tekijät ovat jääneet kasvottomiksi muutamaa
sadistia lukuunottamatta. Uskon, että Littellin tarkoitus on antaa
pahuudelle kasvot ja herättää meidät huomaamaan, etteivät teot olleet väistämättömiä. Hirmuteot tapahtuivat, koska suhteellisen
monet suhteellisen inhimilliset ihmiset niitä suostuivat tekemään.
Eichmannin hahmo on kuvattu hyvin, hän on jokapäiväisessä
elämässä tavallinen mutta samalla täysin fanaattinen natsi
(Aue ei ole kumpaakaan).
Kirjassa käy myös hyvin ilmi se, miten ihmiset pakoilevat vastuuta. SS-miehet eivät siedä Wehrmachtia. Jo sodan alussa
he kiroavat sitä, miten he sodan jälkeen saavat syyt niskoilleen
kun taas Wehrmachtiin kuuluvat pääsevät kuin koirat veräjästä
vaikka kaikki olivat osana samaa koneistoa. En tiedä onko
tuo jälkiviisautta vai olivatko suhteet todella tuollaiset.
Vielä Nahum ben Ibrahimista. Weseriä ja Clemensiä koskevat
nimileikkini olivat vähän höpsöja, vaikka Littell ilmeisesti tah-
toi antaa hahmoilleen kirjallisuuteen ja mytologiaan liittyviä
nimiä (Flaubertin Moreau, Heloise, Helene, Tristan jne).
Nahum (= lohduttaja) oli vanhan testamentin profeetta. Assyria-
laisten runnellessa Israelia hän lohdutti kansaansa ennustamalla
Niniven tuhon (Jumala suuttuu hitaasti, mutta hänen vihansa
on kauhea,…). Hyvin voimakasta tekstiä. Tilannetta olisi helppo
verrata Holocaustiin. Nahum on kuitenkin hyvin yleinen nimi,
joten en mene väittämään, että Nahum ben Ibrahimilla olisi
mitään tekemistä profeetan kanssa.
24. huhtikuuta 2009 kello 8.55
Vastuun pakoilusta muistin lokakuun kuudennen päivän puheen, jonka Reichsfuhrer piti alaisilleen. Siinä puheessa hän ensimmäisen kerran puhui suoraan tappamisesta ja tappokäskyn antamisesta, ja myös sen että tapetaan myös naisia ja lapsia. Ensimmäisen kerran kävi suoraan ilmi, että itse Fuhrer ei ollut tästä vain tietoinen, vaan tämä oli hänen nimenomainen tahtonsa. Tähän asti asiasta oli puhuttu kiertoilmauksin, silmäniskuin, passiivissa (jossain yhteydessä Littell kirjoittaa erityisestä natsikielestä, joka ei puhu asioista suoraan, vaan antaa ikäänkuin ymmärtää, tarkoituksena antaa takaportti vastuusta pakenemiselle), mutta nyt kun siitä puhuttiin suoraan, ei kukaan voisi mennä sen taakse, ettei muka tiennyt. Kokouksesta oli jopa tarkat osallistujalistat. Tämä alkoi ahdistaa osallistujia: he olivat nyt peruuttamattomasti ja todistettavasti vastuussa. Speeristä Aue sanoo, että niin paljon kuin häntä kunnioittaakin, hän pitää säädyttömänä tämän sodanjälkeisiä julkisia pahoitteluja. Ne tosin säästivät hänen henkensä, mutta reilumpaa olisi ollut Eichmannin tapaan todeta yksinkertaisen miehen suoruudella, että ”Katuminen on lapsia varten.”
24. huhtikuuta 2009 kello 9.37
Antti: hyvä kun otit esiin tuon ”natsikielen”, siitähän Littell kirjoittaa paljonkin, byrokraattisista kiertoilmauksista, joiden suojassa ihmisiä ja kansoja, kulttuuria ja moraalisia estoja noin vain häivytettiin. Paljon useammin puhutaan – tietysti Orwellin ansiosta – stalinistisen kommunismin uuskielestä. Entä mitä paljastuu tämän nykyisen ”luovan tuhon”, markkinatotalitarismin peiteilmausten takaa?
Littel on varmasti tuntenut kielitieteilijä Victor Klempererin pääteoksena pidetyn tutkielman Kolmannen valtakunnan kielestä. Sitä ei valitettavasti ole suomennettu ja tuskin suomennetaankaan.
Jos kirjoittajan nimi tuntuu tutulta, se varmasti onkin: saksanjuutalaisen professorin päiväkirja
Vuosilta 1933-45 on ollut viime vuosien sensaatiomaisimpia dokumentteja juutalaisten elämästä natsivallan alla. Kirja suomennettiin (Haluan todistaa) ja siitä tehty televisiosarjakin on nähty meillä. Klempererillä oli harvinainen onni matkassaan – vaikka tuntuukin irvokkaalta puhua onnesta hänen kokemustensa yhteydessä. Hän sai jäädä kotikaupunkiinsa ja siten tarkkailla tilanteen huononemista. Ja lopuksi, kun kohtalokas käskykirje ilmoittautua kokoamispisteessä, oli helmikuussa 1945 jo saapunut, kotikaupungin Dresdenin hirvittävä tuho koitui Klempererin pariskunnan pelastukseksi ja he pääsivät pakenemaan viranomaisilta ja piileskelemään sodan viimeiset kuukaudet.
24. huhtikuuta 2009 kello 12.23
Antti, oli Auessa inhimillisyyttäkin, hän saattoi tuntea sääliä ja empatiaa, esim. sitä muusikkopoika Jakovia kohtaan, mutta kovin vieraantunut hän oli omista tunteistaan. Ne oksennuskohtaukset ja painajaisunet olivat eräs merkki siitä, että hän reagoi ympäristön kauheuteen, vaikka ei voinut julkisesti näyttää heikkouttaan. Lopussa hän muuttui, mutta toteaa, ettei ollut enää oma itsensä ja ympärillä kaikki sortui, kaikki menivät sekaisin.
Seuraavat lauseet jäivät minulle erityisesti mieleen: ”Sodan aikana kansalainen, ainakin miespuolinen, menettää yhden perustavimmista oikeuksistaan, nimittäin oikeuden elämään.” ”Samalla hetkellä hän menettää toisenkin oikeuden,… nimittäin oikeuden olla tappamatta.”
Tri Wirtsistä Littell on tehnyt hyvinkin inhimillisen tässä keskustelussa.
26. huhtikuuta 2009 kello 18.57
Nyt olen lukenut Hyväntahtoiset sen katkeraan loppuun asti. Viimeisistä tapahtumista minulle jäi mieleen kirkkoonsa ammuttu, Bachia soittava vanha urkuri. Hänestä ajatukseni ohjautuivat Dietrich Bonhoefferiin, saksalaiseen pappiin ja teologiin, jonka aktiivinen osallistuminen natsismin vastaiseen toimintaan johti vangitsemiseen ja teloitukseen kaksi viikkoa ennen sodan päättymistä. Häneltä on peräisin nykyisen virsikirjamme virsi 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt. Hyväntahtoisissa Himmler puhui kirkkokysymyksen endlösungista; kun juutalaiset on tuhottu, olisi asian puoliväliin jättämistä jättää kristityt rauhassa jäljelle. Hyvyyteen pitää jaksaa uskoa, kuinka vaikeata se voikaan olla. Bonhoefferilta muistan sen lauseen, että tyhmyys on vaarallisempi hyvän vihollinen kuin pahuus. Tästä näkökulmasta voisi pohtia, ketkä Littellin hahmoista olivat ”vain” pahoja, ketkä tyhmiä. Aue oli paha, tyhmäksi häntä on vaikea sanoa. Hitlerin nenän pureminen oli aika yllättävä veto, tämä ei kuitenkaan mene pahuuden piikkiin, ei kyllä tyhmyydenkään. Joten onko tuo Bonhoefferin lause sittenkään tosi? Taidan hommata Kirjeitä vankilasta-teoksen seuraavaksi luettavaksi. Kun tuntuu ettei juuri nyt jaksaisi ainakaan mihinkään hömppään tarttua.
28. huhtikuuta 2009 kello 10.09
Heikkous tyhmyyttäkin pahempi.
30. huhtikuuta 2009 kello 11.00
Olen nyt lukenut Dietrich Bonhoefferin Kirjeitä vankilasta – kokoelmaa, ja vahvistunut siinä käsityksessä, että tyhmyys on pahuutta ja heikkouttakin vaarallisempi hyvän vihollinen. Jos olen heikko, ja tietoinen heikkoudestani, pystyn vastustamaan tätä heikkouttani, ja olla esim. ryhtymättä natsiksi. Tiedostettu heikkous voi olla jopa vahvuutta. Jos olen tyhmä, en tunnista enkä tiedosta sitä itsessäni, ja helposti lipsahdan ryhmän paineen mukana esim. natsiksi. Jos tunnistan heikkouteni, en sairastu vahvuuteen. Jos tunnistan pahuuteni, pystyn vastustamaan sen voimaa itsessäni. Bonhoefferin sanoin: Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman. Äkkiä luettuna tuo saattaa kuulostaa new age-hörhöilyltä, mutta liitettynä syntyhistoriaansa ja Bonhoefferin kohtaloon, tällä lauseella on juureva pohja. Kyse oli elämästä ja kuolemasta, ja näiden edessä minä ainakin olen mielelläni heikko.
30. huhtikuuta 2009 kello 18.49
Antti, olen tavallaan tutustunut Bonhoefferiin toista kautta, tai tutustunut voi olla vähän liikaa sanottu, olen sivunnut Bonhoefferia.
Paavo Rintala kirjoitti 1994 romaanin Marian rakkaus, joka kertoi Bonhoefferin kihlatusta. Silloin pengoin myös Bonhoefferista tietoja ja luin jonkin kirjan.
En ole lainkaan uskonnollinen, mutta Bonhoefferin teksti siihen virteen on yllättävä ja puhutteleva: mies, joka eli sellaisessa maailmassa sellaisena aikana ja jonka natsit sitten murhasivat, kirjoittaa hyvyyden voimasta.
Vuonna 1993 Rintala julkaisi romaanin Aika ja uni, jossa kuvataan pientä kylää, muistaakseni Ranskassa. Natsit olivat päättäneet tuhota sen kylän, kostoksi. Tämä romaani teki minuun ihan valtaisan vaikutuksen, ja sen takia minä sen Mariasta kertoneen kirjankin luin.
3. toukokuuta 2009 kello 15.05
Älynsä avulla voi kostaa maailmalle heikkoutensa mitä kauhistuttavimmilla tavoilla naamioiden sen esim. ”hyväntekemisen” kaapuun.
Siksi tyhmyys on turvallisempaa.
6. toukokuuta 2009 kello 13.49
Tämä tyhmyys-heikkous – akseli jäi minua vaivaamaan, joten palaan tähän vielä lyhyesti. Tyhmyys ei ole Bonhoefferille – eikä siis minullekaan enää – luonteeltaan älyllinen vaan inhimillinen vajavuus. ”On olemassa älyllisesti erittäin pirteitä ihmisiä, jotka ovat tyhmiä, ja älyllisesti hitaita ihmisiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin tyhmiä.” Siitä on kysymys, katsovatko vallanpitäjät hyötyvänsä enemmän ihmisten tyhmyydestä vai heidän sisäisestä itsenäisyydestään ja viisaudestaan. Pahan edistämisen näkökulmasta vallanpitäjä hyötyy varmasti enemmän tästä tyhmyydestä. Itsenäinen ja viisas ihminen ei niin helposti ole mukana tässä ”joukossa tyhmyys tiivistyy” – asetelmassa. Pirkko A, tarkoittanemme saman suuntaisia asioita?
Littellin kirjassa oli mukana Hitleriä vastaan tehty epäonnistunut attentaatti, jossa Bonhoeffer oli yksi suunnittelija ja osallinen. Tämä tapahtui maaliskuussa 1943. Porukka yritti toisen kerran, jona aikana Bonhoeffer oli jo vankilassa (14 juutalaisen auttamisesta Sveitsiin), mutta tämän yrityksen jälkeen hänet yhdistettiin yritykseen, ja hänet teloitettiin.