Tällä viikolla on ollut hauskaa: olen ollut online-vuorossa etsimässä ja päivittämässä uutisia kulttuuriosaston nettisivuille. Äsken esimerkiksi löysin tämän päivän Guardianista tällaisen kirjallisuusuutisen, jonka heti panin taskuuni ja otin omaan käyttööni: Britannian konservatiivinen puolue on ottanut kantaa vankiloiden kirjastojen kirjavalintoihin ja listannut joukon kirjoja, jotka puolueen mielestä kuuluvat ainakin vankiloissa lukkojen taakse.
Listalla on tunnettujen rikollisten omaelämäkertoja (niiden joukossa Hitlerin Mein Kampf), mutta myös hienostuneempaa ammattikirjallisuutta, kuten Dennis Staffordin Fun-loving Criminal eli ”herrasmiesgansterin omaelämäkerta”. Ammattitaidon hiomiseen rohkaissee myös mestarillisen jalokivivarkaan Bill Masonin muistelmateos.
Mestarivarkaallekin voi käydä vanhanaikaisesti, joten suosittua lukemista ovat myös kertomukset onnistuneista vankilapaoista. Guardianin uutinen ei kerro, onko patamustalla listalla myös Monte Criston kreivi tai esimerkiksi brittien omat Viisikot. jotka tunnetusti pääsevät aina pakoon, vaikka konnat olisivat vanginneet heidät säkkiin sidottuina meren saartamaan luolaan.
12. helmikuuta 2009 kello 21.31
Taitaa olla brittien tupakkalaki kunnossa, kun riittää aikaa
tuollaiseen. Hyvän käytöksen perusteella vangin ehkä
voisi päästää lukemaan Arsene Lupinia, mutta miten käy
Reidin Colditz-kirjoille?
13. helmikuuta 2009 kello 17.18
Juu, olipa hauska uutinen. Eikö jokunen vuosi sitten Yhdysvalloissa noussut kohu siitä, kun vangit kirjoittivat vankilassa ollessaan? Ja tuliko jostain kirjasta jopa bestseller ja sitten syntyi kiistaa palkkioista?
17. helmikuuta 2009 kello 16.09
Hiihdetäänkö heikoilla hangilla?
Kyllähän me kaikki tiedämme, etteivät kirjojen ja taiteeen polttoroviot kuulu sivistysvaltioon ja demokratiaan.
Kuuluiko ”Papillon” kiellettyjen kirjojen listalla Britanniassa?
Paavo Haavikko -vainaja julkaisi Art Housessaan teoksen, jonka oli kirjoittanut yksi Suomen vaarallisimmista vangeista.
Kysymys on, missä menee esimerkin, houkuttelemisen ja yllyttämisen raja? Onko sellaista?
Onko kaikissa rikollis- ja pakokirjoissa jotenkin myös näkyvissä rivien välissä se, mitä rämpimistä rikollinen elämä on. Ja vaikkei jäisikään kiinni, miten se rassaa omatuntoa ja ihmsitä. Ja olet aina ratkaisujesi kanssa lopulta tiliä tekemässä.
Hitlerin ”Mein Kampf” on kaamea teos. Se kuuluu maailmanhistoriaan. Eikö se jo muutu parodiaksi omasta sisällöstään – vähän samaan tapaan kuin Chaplin tekee sen ”Diktaattorissaan”?.
Mutta vankilassahan on paljon uusnatseja, joille ”Mein Kampf” on varmaankin kulttiteos. Saavatko he vankilan kirjatosta uskolleen vahvistusta, kun heidän päinvastoin pitäisi tehdä parannus?
Jotenkin joku minussa kysyy, jos vaikka sittenkin olisi joku teos, joka pitäisi reputtaa? Mutta mikä? Joku sellainen, jossa osoitetaan järkiään että hyvyys ja hyvät ihmiset ovat pahasta. Ja pahat ja pahuus olisivat kannatettavia asioita.
Mutta onko niin vääristynyttä ihmistä, että ottaisi tämän todesta? No, Hitler, Stalin jne.
Itse asiassa minulle tämä on sittenkin hieman vaikea kysymys? Asuuko minussa vapaassa sielussa sittenkin pienen pieni minisensori tai ainakin epäilijä?
Kosher.
Kosher.