Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman mammuttikokoisen teoksen Karsten Alnæsin Euroopan historian neljännestä osasta (suosittelen kaikille) ja Jaan Krossin helmikuussa viroksi ilmestyneen muistelmateoksen jälkimmäisestä osasta Ildefondo Falconesin ylimainostettuun Meren katedraaliin ja Panu Rajalan Unio Mysticaan. Aika moni järkäle odottaa vielä joululomaa ja tarkempaa tutustumista. Viime kesänä lukemani pari dekkariakin olivat kolmiosaisia ja vähintään viisi-kuusisataa sivua paksuja.
Siksi on ollut erityinen nautinto löytää vuoden vaikuttavimmat ja syvällisimmät käännöskirjat 100-200 sivun kokoluokasta (no myönnän, että lukemani otos on sekin aika pieni).
Valiolistanikin on lyhyt ja epäoikeudenmukainen. Kuten muisti.
Helmikuussa luin ennen Peter Handken haastattelua hänen – miksi niitä nyt sanoisi – pienoisromaaninsa Don Juan hänen itsensä kertomana. Se on niitä tarinoita, joiden päähenkilö tiivistyy kirjaimista ja paperista täyteen loistoonsa ja imee itseensä kirjailijan ja vähän lukijankin ajatuksia ja ominaisuuksia. Handken Don Juan ei ole paheellinen elostelija ja häikäilemätön viettelijä, pikemminkin yksinäisyydestään ulos kaipaava ja sitä samalla varjeleva ihminen. Don Juan pakenee aina.
Saman suomentajan, Markku Mannilan, suomeksi tulkitsema on myös Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin.
Hanna Krallin Herttakuninkaan matkat on kaikkein tarkimmalla psykologisella siveltimellä piirretty kuva Varsovan geton juutalaisnaisesta, joka uskoo voivansa pelastaa miehensä keskitysleiristä. Jälleen erinomainen suomennos Puola-spesialisti Tapani Kärkkäiseltä .
Bohumil Hrabalin Liian meluisa yksinäisyys on vain 114 sivua pitkä – jälkisana nostaa sivumäärän 126:een. Olen pitänyt kirjasta melua jo pitkään, ja kirjoitan parhaillaan Eero Balkin suomennoksesta arviota, joka ilmestynee lähipäivinä.
Suurin yllätys – ja samalla eräänlainen pettymys – oli huomata, että kirja on vielä huomattavasti parempi, traagisempi ja hersyvämpi kuin muistinkaan. Luin kahdeksankymmenluvulla sen ranskankielisen käännöksen ja kuvittelin ymmärtäneeni lukemani. Muistikin tietysti kahdessakymmenessä vuodessa on hapertunut.
Jälleen yksi argumentti ammattitaitoisen ja vivahteikkaan suomentamisen puolesta, kaikille muillekin, jotka uskovat, että kirjallisuus on aidoimmillaan vain alkukielellä luettuna. Väitän pitkäaikaisesta kokemuksesta, että hyvälläkään suullisella ja kirjallisella kielitaidolla prima vista lukeminen ei korvaa hyvän kääntäjän kuukausien, jopa vuosien työtä teoksen kaikkien vivahteiden tulkitsemiseksi.
Eero Balkin suomennoksessa jotenkin mainiointa on se, että pystyn kuulemaan siitä Bohumil Hrabalin äänen. Siis hänen oman, vanhan miehen oluen haalistaman äänensä, enkä vain niin sanottua kirjailijanääntä. Tavatessamme Prahassa kesäkuussa 1988 Hrabal puhui juuri samaan tapaan arvostamastaan Kafkan, Hašekin, Dalin ja tšekkiläisten surrealistien, jopa Jackson Pollockin sivistysperinnöstä, ja juuri yhtä vähäeleisesti ja pienin sanoin kuin romaanissaan, valmiina vetämään maton alta, jos tunnelma uhkaisi kohota liian juhlalliseksi.
Älkää kysykö minulta, miten kirjailija onnistuu yhdistämään Preussin valtionkirjaston korvaamattomien niteiden ja Leonardo da Vincin ratsastajapatsaan tuhon piimäleilistä suuhun uivaan sammakkoon tai kylän kaunottareen, jonka polkan tahdissa liehuvat kadehditut letit olivat tahriutuneet tanssipaikan ulkokäymälässä. Vain Hrabal sen osaa.
10. joulukuuta 2008 kello 11.54
Niinhän ne on taas luettava; Balkin suomentama Svejk, yhdessä Kärkkäisen kanssa toimittama Kadonnutta kahvilaa etsimässä, Hrabalin Tarjoilin Englannin kuninkaalle. Ja vielä noi sun vinkit…
10. joulukuuta 2008 kello 12.48
Hauskaa etten ole yksin pikku omituisuuteni – joku puhuisi kai vieläkin perversiosta – kanssa. Keski-Eurooppa ja erityisesti sen itäinen osa vain kerta kaikkiaan kiehtovat. Praha on ollut mielenmaisemaani kohta 45 vuotta, vaikka lopulta näinkin sen ensimmäistä kertaa 1988. Se on sitä vieläkin, vaikka en kaikkein kaupallisinta ja tallatuinta turistikeskustaa enää omakseni tunnekaan.
10. joulukuuta 2008 kello 18.56
Kyllä Keski-Euroopassa on paljon hienoa kirjallisuutta, sekä lyhyttä että pitkää proosaa. Tänä vuonna on löytynyt monta täysosumaa sieltä päin, blogissasi esitelty Hrabal ja hänen molemmat mainitut kirjansa, Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin, todella hieno, Walserin Rakkauden tuolla puolen oli myös aika mainio, samoin Bernhardin Hakkuu ja Schlinkin taitavasti rakennettu Lukija, jonka myös esittelit, kaikki alle 200-sivuisia tai vähän yli. Kotiinpaluu oli sitten pitempi ja rönsyävämpi mutta monin tavoin hyvä sekin. Entiset suosikit Mann ja Goethe (kyllä!) saavat nyt vähän odottaa.
Pohjoismaisia pieniä mestariteoksia olivat Hamsunin Nälkä ja Söderbergin Doktor Glas uudelleen luettuina. Kyllä pieni voi olla kaunista.
10. joulukuuta 2008 kello 21.11
Pieni, kaunis kirja
Maxence Fermine: Lumi
14. joulukuuta 2008 kello 19.40
Dagens Nyheterin kriitikoista kaksi oli valinnut Mircea Cartarescun viimeisimmän Orbitór-käännöksen yhdeksi kolmesta vuoden parhaasta kirjasta. Esittelit hänet joskus vuosi sitten ja toivoit suomennoksia. Kyseessä ei ole kylläkään mikään pieni kirjanen, pikemminkin varmaan sellainen mammuttikokoinen, kun kerran on trilogia ja sen viimeinen osa. Omaelämäkerrallinen kuvaus Bukarestista. Eipä siitä maasta eikä siitä kaupungista ole liikaa luettu. On kuulemma ollut usein Nobel-ehdokkaana, ja DN raportoi kirjamessuilta, että oli harmillista, kun tämä idoli, sankari, puolijumala (!) ei puhunutkaan kirjastaan vaan siitä, millaista oli olla kirjailijana Ceausescun aikana. Ja että Orbitór on suurintaparastakauneinta mitä on tullut luetuksi tällä vuosituhannella. Jos tästä vuodatuksesta puoletkaan pitää paikkansa niin olisi todella syytä saada Cartarescua pian suomeksikin, ettei oltaisi taas ihan ulalla, jos hän joskus saa Nobelin. Ja muutenkin.
Muuten, nimestä päättelin, että hän on nainen mutta olikin ”han”!
14. joulukuuta 2008 kello 20.07
Auh, enpä tiennytkään että ruotsalaiset ovat TAAS olleet suksenmitan verran nopeampia reagoimaan tärkeään eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Ja auh, olen juuri tulossa laivalla Tukholmasta, jossa toki kävin myös parissa kirjakaupassa – enkä huomannut Cartarescua uutuushyllyillä.
Ukrainalaisen Anatoli Kurkovin mainion pingviinikirjan jatko-osan tosin löysin pokkarina ja ostin.
Prahalainen ystäväni kertoi toisesta huikeasta romanialaisesta uutuudesta, joka toistaiseksi on käännetty vasta tsekiksi. Romaani kertoo miehestä, joka (90-luvun Bukarestissa) linnoittautuu kerrostalonsa hissiin ja viettää elämänsä ajellen sillä edestakaisin. Tuleva käännöshitti, kuulemma.
15. joulukuuta 2008 kello 18.51
Itäisen Euroopan alueen kirjailijoista pitävänä olet, Hannu, varmaan lukenut Jenö Rejtön kirjoja? Luin hänen kaksi suomennettua kirjaansa useita, useita vuosia sitten ja pidin niistä. Kysynkin miten sijoittaisit hänen tekstinsä suhteessa muihin itäisen Euroopan alueelta tulevien kirjailijoiden teksteihin?
Rejtön kirjat kustansi Taifuuni, joka suuntautui nimenomaan itäisen Euroopan kirjallisuuteen. Usein pienkustantamot valitsevat jonkin teeman painopisteekseen. Alueellinen painotus kustantamisen periaatteena on minusta kannatettava ja kunnioitettava valinta. Koen sellaisen sivistävän minua lukijana erityisesti silloin, jos valittu (maantieteellinen) alue on vielä valkoinen tai korkeintaan harmaa läikkä suomennettujen kirjojen tarjonnassa.
Olen samaa mieltä siitä, että Ruotsissa ruotsinnetaan ja julkaistaan paljon mielenkiintoista kirjallisuutta. Kirjallisen ihmisen onkin siksi hyvä kehittää ruotsin kielen lukutaitoaan. Se tuo elämään rikkautta, innostavia ajatuksia ja kohottavia elämyksiä.
16. joulukuuta 2008 kello 0.40
Ne kaksi Jenő Rejtőn kirjaa ovatkin ainoat suomennetut. Olen ne toki lukenut ja siihen on varsin painava syy: kirjat kustantanut Taifuuni oli vaimoni 1992 perustama pienkustantamo – ja koska niin monet tarinan jo tietävät, kustantamon perustamisen merkeissä tekemäni haastattelu oikeastaan johtikin siihen, että meistä tuli aviopari. Taustalla oli yhteinen kiinostus erityisesti itäisen Keski-Euroopan (silloin keksimme käyttää termiä Väli-Eurooppa) kirjallisuuteen.
Kustantamon kannalta se ei ollut niinkään hyvä ratkaisu, koska näin ollen en voinut kirjoittaa Taifuunin kirjoista niin kauan kuin kustantamo toimi.
Rejtőn sijoittaminen kirjallisuuden kartalle on hauskaa, vaikkei varsin helppoa. Hän edustaa sotienvälisen ajan tyypillistä kansainvälistä ilmiötä (jota Suomessa menestyksellä sovelsi varsinkin Waltari): erittäin ammattitaitoisesti kirjoitettua viihdettä, tai viihteen aihepiiriä hyödyntävää kaunokirjallisuutta, miten sen sanoisi. Kirjallisuudenlajien rajat alkoivat liudentua. Nämä kirjat kilpailivat elokuvan aihepiireillä (loistohotelli, muukalaislegioonan tukikohta Saharassa), ja juuri unkarilaisillahan oli jo tuohon aikaan vahva asema Hollywoodissa. Myös Jenő Rejtő olisi luultavasti päätynyt sinne, ellei olisi osaksi juutalaisena joutunut saksalaiseen työleiriin ja kuollut Ukrainassa uudenvuodenpäivänä 1943. Molemmat suomennetut romaanit on myöhemmin filmattu Unkarissa, Etuvartioasema vain runsas vuosikymmen sitten.
Rejtön teksti on säilyttänyt tuoreutensa, toisin kuin monen kaksi-kolmekymmenluvun suositun kilpailijan. Se kai johtui siitä, ettei hän ottanut kirjallista egoaan liian vakavasti.
Rejtőn suomalainen kustantaja tuossa viereisellä sohvalla lähettää ilahtuneet terveiset Jenő Rejtőn lukijalle. Olet ollut tekemässä kulttuuritekoa – sillä jos joku kuvittelee, että keski- ja itäeurooppalaisen kirjallisuuden julkaisemisella saa muutakin kuin hyvän mielen (eikä usein sitäkään), hän on naiivi.