Blogit

Vielä yksi pariskunta näytti aamulenkin aikaan pötköttelevän Tuska-alueen liepeillä, mutta muilta osin festari on ohi.

Suoranaisia tajunnanräjäytyksiä tämänvuotinen tapahtuma ei aiheuttanut, mutta hyvinkin kelvollisia peruslaatuvetoja senkin edestä. Keskustelu esiintyjälistasta on ollut pubipöydissä ja nettifoorumeilla hyvinkin kiivasta, ja esimerkiksi Neurosis ja Volbeat ovat jakaneet mielipiteitä hyvinkin vahvasti. Tämä on ilahduttavaa, sillä se osoittaa, että Tuskan yleisö on laatutietoista, musiikkia tosissaan diggaavaa kansaa. Festari ei ole vain viitekehys känniin pääsemiselle.

Tämän vuoden Tuska keräsi paikalle kolmena päivänä yhteensä 28 000 ihmistä. Taantuman aikoina lukemaa voi pitää erinomaisena. Harva näytti siis äänestäneen jaloillaan, vaikka tapahtumaa moitittiin historiansa vähämetallisimmaksi.
Backstage on yleensä tylsä paikka, mutta sunnuntain vapautuneessa tunnelmassa siellä sattui ja tapahtui. Ensinnäkin Finntrollin ex-laulajanakin tunnettu metallin monitoimimies Tapio Wilska kertoi punkbändi Kansan uutisten hajonneen. Sen lisäksi peittosin Imperiumin toimittajana Tuskassa toimineen muusikko Sami Albert Hynnisen pöytäjääkiekossa. Tunneskaalaa siis riitti surusta riemuun.

Tuska-hengen innoittamana kävin ostamassa töölöläisestä punkkikaupasta Hellhammerin LP:n. Jos Tom G. Warrior ja Martin Eric Ain saavat joskus välinsä kuntoon ja innostuvat vanhojen muisteluun ensimmäisen bändinsä kanssa, on Hellhammer minun toiveeni Tuskan esiintyjälistalle. Että pankaapa korvan taakse.

Tuskassa ei ole tänä vuonna hirveästi suurnimiä, mutta samalla on sitten erityisen kätevästi aikaa katsastaa divarimetallin kuulumisia.

Jon Oliva’s Pain luotti vanhankantaisessa, mukavan teatraalisessa heavyssaan selkeästi vanhojen muisteluun. Olivan entinen bändi Savatage ei lukeudu genren tunnetuimpiin nimiin, mutta mestaruussarjan alla ykkösdivarissa se on pärjännyt mainiosti, minkä huomasi esimerkiksi Hall of the Mountain Kingin saamasta vastaanotosta. Kainalopieruja ehtimiseen päästellyt Jon Oliva ei ota itseään turhan vakavasti, mutta miehellä on edelleen selkeä ja kuuluva heavyääni. Pain vastasi ehkä lauantaipäivän lämminhenkisimmästä esityksestä.

Olivan kaltaiset raskaan työn raatajat, joita joku saattaisi kehäraakeiksikin nimittää, ovat usein paljon yllätyksellisempiä ja enemmän läsnä kuin stadioneihin tottuneet meganimet. Oliva ei ole tukevassa rungossaan mikään jumalten vasaraa heiluttava orhi, mutta samalla mies edustaa hehkuen heavygenren yhtä aikaa sympaattista ja omistautunutta, rautaisen ammattimaista puolta.

Vanhan heavyn fiilistelystä saadaan hutera aasinsilta festarin päättävään sunnuntaihin, nimittäin tenavatähdeksikin nimiteltyyn 25-vuotiaaseen Ari Koivuseen. Toivottavasti Arikin on hommissa mukana vielä pulskana ukkona, mutta katsellaanpa ensin, kuinka mies piiskaa Amoralin kanssa tämän päivän käyntiin.

Törmäsin Tuskassa muutamaa paitaan, joissa luki Paska Hellsinki. Selkäpuolen teksti julisti tämänvuotisen festivaalin olevan esiintyjälistaltaan huonoin ikinä.

Tulihan tuota artistipuolta itsekin pohdiskeltua huolestuneena, mutta oliko paita nyt vitsi vai mikä? Kantajat olivat kuitenkin sisäpuolella.

Metalliyleisössä törmää silloin tällöin käsittämättömiin nillittäjiin. Viime kesänäkin, jolloin Tuskan esiintyjälista oli jopa paras koskaan, yksi goottigenrestä mukaan otettu Fields of the Nephilim riitti pilaamaan joidenkin festarin, kesän ja elämän.

Nyt kun valittamisesta on puhe, niin kannanpa minäkin korteni kekoon. Musiikin tahdissa liikkumisessa ei ole mitään vikaa, oli se sitten tanssimista tai yksinkertaisesti nyrkin puimista ja päänheilutusta. Mutta esimerkiksi tuota puimishommaa harrastaessaan kannattaa katsella hiukan ympärilleen, ettei sohi pienempiä silmään. Etenkin, jos kättä koristaa jonkin sortin piikkiranneke. On tuskaisaa [sic!] yrittää seurata bändiä ja silmäillä samalla, ovatko yleisön pienimmät turvassa. Moshaaminenkin on tyylilaji. Ainakin siinä määrin, ettei takaraivollaan kannata hakata takanaan seisovan nenää.

Mutta valittaminen sikseen. Jotkut yhtyeet näyttävät kyntensä nimenomaan festareilla. Sellainen oli eilen Rotten Sound, jonka grindcore lanasi aivan vastustamattomasti, vaikka levyllä bändi ei ole jotenkin jaksanut kiinnostaa vähään aikaan.
Rotiskojen keikka oli jälleen yksi osoitus siitä, että festarit näyttävät kyntensä vasta tositilanteessa. Se on vähän kuin sotimista. Aikatauluja, karttoja ja suunnitelmia voi piirrellä ja ihmetellä, mutta vasta kentällä veri punnitaan.

Tuska-festivaali starttaa toden teolla tänään, mutta kaupunki on ollut festaritunnelmissa jo kotvan verran. Eilen levykaupat olivat kansoittuneet koti- ja ulkomaisista hevi-ihmisistä, jotka selasivat hartaasti metalliosastoa ja paitavalikoimaa. Syinä tähän ”varaslähtöön” ovat paitsi kansan hyvä ajoitus, myös Faith No Moren keskiviikkoinen Kaisaniemen-konsertti sekä eilen Tavastialla vetäisty avausklubi, jota tähdittivät Candlemass ja Scott Kelly.

Ensin mainittu heitti ylvään mutta hyväntuulisen doom metal -show’n, johon toi hauskuutta etenkin konsertin lopettanut, nuoren fanin innolla vedetty Rainbow-laina Kill the King. Neurosiksen riveissä perjantaina esiintyvä Kelly taas luotti koruttomaan mies ja kitara -ilmaisuun.

Kelly kärsi trubaduurin roolissaan lähes legendaarisen Nick Draken kohtalon: kitaran virittäminen kappaleiden välillä laski jännitettä, jonka ylläpitämistä ei myöskään auttanut joidenkin keikasta piittaamattomien tauoton mölinä, joka kuului selvästi yli soiton. Tunnelmallinen, syvissä vesissä uiva musiikki oli helmiä sioille Candlemassia malttamattomasti huutelevien parissa.

Joka tapauksessa avausklubi oli taiteellisesti onnistunut aloitus. Ylipäätään Tuskan klubitarjontaa kannattaa seurata, kuten myös tapahtuman ”varjoklubeja”, sopivasti samaan aikaan järjestettyjä metelitapahtumia.

Paperilla itse Tuska ei ole viime vuoden veroinen. Toisaalta edelliskesänä esiintyneiden Carcassin ja Morbid Angelin kaltaisia legendoja on maailmassa rajattu määrä, joten vastaavaan ei oikein olisi voinutkaan pystyä. Suomessa tällä hetkellä alvariinsa käyvä Volbeat ei ole vetovoimaltaan samaa luokkaa, jos ajatellaan tiukan metallipitoisesti. Ankaramman ryminän taitaja Immortal taas oli Tuskassa vasta pari vuotta sitten, joten ilmassa on uusinnan tuntua.

Mutta vain hölmö tuomitsee tapahtuman yksinomaan ohjelmalehtisen perusteella. Mistäs sitä tietää, vaikka paluun tehnyt death metal -ryhmä Pestilence heittäisi sellaisen keikan, että Morbid Angelkin kalpenee? Sitä paitsi tänään Neurosis soittaa ensimmäisen Suomen-keikkansa koskaan, ja yhtyeensä tukeman Scott Kellyn päälle ei taatusti puhuta.

Peruutukset ovat kurja juttu festivaaleilla. Muistan itse saaneeni aikamoisen raivarin Ruisrockin portilla, kun Pearl Jam peruutti, joskus 1990-luvun alussa.

Folk-henkistä metallia soittava Korpiklaani joutui peruuttamaan Tuskassa. Syynä oli hukkunut haitari. Oikeasti.

(lisää…)

Tuskaa juhlitaan Kaisaniemessä, mutta kärsiikö kaupunki ympärillä tuskaa festivaalista?

Tämähän on ikuisuuskysymys. Melusta puhuttiin jokunen vuosi sitten. Nyt puhutaan järjestyshäiriöistä ja sottaamisesta festivaalualueen ulkopuolella. (lisää…)

Aika monella taitaa olla romanttinen käsitys rock-festivaalien backstageista. Hillittömät bileet ja mieletön meininki, samppanjaa, kaviaaria ja ihmisiä ilkosillaan. Vähintään.
No ei ole.
(lisää…)