Blogit

Oli jotenkin sopivaa, että Eppu Normaalin keikan viimeinen kappale ennen encorea oli Takasin sateeseen, sillä pian Eppujen jälkeen taivas aukeni oikein kunnolla ja muutti Ruisrockin perinteiseksi suomalaiseksi kesäfestivaaliksi. Kertakäyttösadetakkien kauppiaat ovat tehneet kunnon tilin.

Seuraavaksi joudun tekemään hankalan valinnan: menenkö katsomaan Ladytronia Telttaan vai katsonko sateessa Tehosekoittimen. Molemmat esiintyvät samaan aikaan. Valitsen tietysti jälkimmäisen, koska kyse on sentään Teharien suuresta “paluukiertueesta”.

Jututin lyhyesti Glasvegasia yhtyeen tulevasta kakkoslevystä. Sikäli kuin sain Jamesin Glasgow’n mongerruksesta selvää, niin yhtye haluaa seuraavalta levyltä lisää euforiaa, värejä ja valoa. Se ei ole niin epämääräinen kuvaus kuin miltä se aluksi kuulostaa. Täytyy myös muistaa, että yhtyeen uudet biisit ovat vasta kirjoitusvaiheessa.

Tämän päivän ohjelma on seuraava: Tehosekoitin, Glasvegas, Living End ja Mew. Teen päivästä summauksen verkkoon illan aikana. Mewin joudun jättämään siitä pois, koska se esiintyy vasta puolen yön jälkeen.

Kaikki joilla ei ole parempaa tekemistä voivat vaikka kotona tanssia pienen aurinkotanssin, jotta pilvet hiukan väistyisivät Ruissalon yltä.

Kiitos jo etukäteen.

/Otto

Ruisrock-lauantain kotimainen iltapäivä alkoi komeasti: Asa & Jätkäjätkät veti takuulla yhden festivaalin hienoimmista keikoista. Itähelsinkiläistä poliittista surrealismia, suvereenia suomenkielistä räppiä. Pandaksi pukeutunut pasunisti, breikkava/capoeiraa tanssiva ja kärrynpyöriä heittävä trumpetisti. Asa on nero ja Jätkäjätkät ovat parhaita hippejä maailmassa.

Eppu Normaali soittaa Rantalavalla ja ilmeisesti on vuosi 1985. Suurin osa festivaalin yleisöstä ei ollut syntynyt vielä silloin.

Kokeilemme valokuvaaja Tatun kanssa onnistummeko laittamaan blogiin kuvia. Etsi kuvasta Kekkonen.

Otsikko viittaa siis yleisömäärään, joka musiikissa on yksi harvoja absoluuttisia mittareita. Taiteelliset seikat menevät makuasioiden puolelle.

Seurattuani raskasta rockia koko päivän, alan hitaasti aueta sen viehätykselle, vaikka en ehkä jaksaisi toista samanlaista päivää. Illan vaikuttavin esitys oli ehdottomasti teltassa soittanut amerikkalainen Neurosis, jonka maalaileva doom metalli oli komeata ja niin hypnoottista, että yhtye itsekin tuntui olevan transsissa. Jotain äärimmäisen hienoa oli esimerkiksi yhtyeen tavassa jättää biisin loputtua taustalle soimaan feedback-häntä tai pohjanuotti, joka toimi siirtymänä seuraavaan, uudella lailla painajaismaiseen tunnelmakuvaan. Pimeässä soittaneen yhtyeen muriseva psykedelia oli suorastaan rauhoittavaa Bodomien ja Disturbedin energisen voimarockin jälkeen.

Nyt on aika lähteä kohti Niittylavaa ja Slipknotin massiivista voimannäytettä. Ehkä tämä hevi ei sittenkään ole niin vaikeatajuista…

/Otto

Harva suomalainen yhtye pystyy tähän. Children of Bodom on vetänyt lähes koko festivaaliyleisön Niittylavan eteen. Ja bändistä on mahdotonta olla vaikuttumatta. Alexi Laihon soitto on samalla sekä häkellyttävän nopeata että tyylitajuista. Sen minäkin tajuan.

Edellisen blogitekstin kommentissa minua nimittäin syytettiin hevin vihaamisesta. Se ei ole totta. Minä en sen enempää vihaa heviä kuin rakasta naukuvia indieartistejakaan. Minä ymmärrän indieartisteja paremmin. Hevi ei yksinkertaisesti ole minun musiikkiani ja on turha teeskennellä, että niin on. Ja tietenkin se tiedetään Hesarissakin. Heviä varten lehdessä on aivan omat kriitikkonsa. Mutta pahoittelen, jos joku kokee hevituntemukseni puutteen inhoksi.

Wildhearts Paviljonkilavalla on enemmän minun makuuni. Se on lihaksikasta ja kovaäänistä, ilman suuria nyansseja. Sen tarkoitus on saada ihmiset hyvälle tuulelle, ei tehdä heihin vaikutusta soittotekniikalla tai virtuositeetilla. Se on hauskanpitomusiikkia. Sellaista muuten suurin osa indiestä ei ole.

Hauskanpito Ruissalossa on ylipäätänsä edennyt huomattavan pitkälle. Stonen keikalla alkuillasta tunnelma oli vielä suhteellisen selvä, mutta Bodomien keikkaan mennessä nautintoaineet ovat jo pärähtäneet nuppiin. Festaritunnelma on siis saavutettu.

Michael Jackson -tribuuttejakin on tullut. Janne Joutsenniemi omisti Stonen Day of Deathin Jacksonille ja Wildhearts veti keikalla pätkän Jackson 5:n I Want You Backiä.

/Otto

Kiitos aurinko! Me emme ansaitse sinua!

Neljän maissa aurinko teki näyttävän sisääntulon ja Ruisrockissa saadaan nyt nauttia hyvästä ilmasta, täysin ilman meteorologian laitoksen takausta.

Perjantain musiikki onneksi on tarpeeksi synkkää kaikille mustaan pukeutuneille hevin ystäville. Paitsi ehkä ruotsalainen Dead By April, joka on löytänyt oman kulmansa musiikkiteollisuudessa yhdistämällä pliisun euro/balladipopin raskaaseen pomppumäiskeeseen. Mediakeskuksen avoimista ikkunoista kuuluu paitsi yhtyeen koominen popmetalli, myös eturivin tyttöjen kiljunta. Poikabändimetallia siis, ja kohderyhmästä ei ole epäilystä. Minä, tai ylipäätänsä kukaan yli 30-vuotias, ei kuulu siihen.

Sen sijaan Niittylavan avannut Stone on ehkä lähempänä minun ikäluokkani metallia, oli hevimenneisyys tai ei. Yhtyeen vanhan liiton thrashissä on jotain lohduttavan tanakkaa. Svengiä siitä on turha etsiä, mutta hetkinen – se ei kai ollutkaan pointti.

Stonen keikalla näkyi myös aikuiseksi kasvaneen 1980-luvun metallin nykypäivä: isät Metallican paitoihin puettuine poikineen viettivät korvia huumaavan kitararockin keskellä yhteistä laatuaikaa. Onneksi korvatulppia sentään jaettiin ilmaiseksi. Stonen taustalla olevat Marshall-vahvistin patterit olivat ehkä tyhjiä rekvisiittakaappeja, mutta äänenvoimakkuudesta ei ollut pulaa.

Kuten useimmat varmasti tietävät ja loput arvaavat, ei metalli ole minun erikoisalueeni, joten tänään voin vain kulkea ympäriinsä ihmettelemässä kuin tutkimusmatkaaja vieraalla mantereella. Osaan sentään arvostaa metallin jylhää äänimassaa, aggressiivista dynamiikkaa ja anteeksipyytelemätöntä machismoa. Ja en valita. Minulta tuollainen ei onnistuisi.

Onneksi tiedossa on yhdeksältä Wildheartsin viihdyttävää urporockia. Se on jotenkin vuodesta toiseen yhtä vastaansanomattoman hauskaa.

/Otto

Huomenta myös minulta. Turkuun lähtijä tervehtii.

Pelkäsin hiukan, että viikonloppu olisi yhtä polttavan kuuma kuin koko viikko, mutta siitä ei liene pelkoa. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla lämpötila on vielä aamukymmenen tienoilla alle 20 astetta. Ehkä se on hyvä asia.

Siirtyminen Ruisrockiin, tai oikeastaan Turkuun, tapahtuu muutaman tunnin päästä. Tästä perjantaista on muodostunut festivaalin hevipäivä, joka on strategiana mielenkiintoinen: ikään kuin järjestäjä haluaisi tarjota ensin yksipäiväisen festivaalin raskaan rockin ystäville, sitten kaksipäiväisen muille (lauantain In Flames ja sunnuntain Volbeat ja Faith No More vetävät varmaan myös perjantain yleisöä).

Käytännössä se tarkoittaa, että perjantain ohjelma on pääesiintyjien suhteen yksitoikkoisempi kuin muina päivinä. Toki koko esiintyjäjoukkoon mahtuu hajontaakin: ruotsalaiset Dead By April ja Deathstars ovat kaukana päivän amerikkalaisista pääesiintyjistä Disturbedista, Neurosisista ja Slipknotista. Sekoilurockin veteraaniyhtye Wildhearts ei ole metallia lainkaan, eikä turkulainen Magenta Skycodekaan.

/Otto

Ruissalon tomut on pyyhitty jaloista ja sitä ollaan taas turvallisesti kotona. Viikonlopulta jäi päällimmäisenä mieleen kaksi yhtyettä: eilen illansuussa esiintyneet Interpol ja The National. Sikäli ennalta-arvattavaa, että juuri näitä olin ennakkoon odotellutkin… Interpolia jo ainakin puoli vuosikymmentä. Eivät pettäneet kumpikaan.

Minun lisäkseni festivaalialueella tallusteli perjantaina 19999 kävijää, lauantaina 29999 ja sunnuntaina 18999. Kokonaissaldo 69000 lienee järjestäjille hyvinkin riittävä.

Lauantain yleisöpiikki voi tietysti johtua kotimaisten (HIM, Hanoi Rocks, Disco Ensemble, 69 Eyes, Von Hertzen Brothers) tai ruotsalaisten (The Ark, Opeth) yhtyeiden vetovoimasta, mutta saanen esittää myös toisenlaisen teorian. Lauantai oli bilepäivä. Meininki Ruissalossa muistutti hetkittäin samanaikaisesti vietetyn Hangon regatan känni-infernoa. Perjantaina ja sunnuntaina paikalle oli saavuttu selkeämmin (vai pitäisikö sanoa selvemmin) musiikin vuoksi.

Ah, juuri kun pääsin kehumasta Ruissaloa edellisessä postauksessa, elämän karun kylmä todellisuus iskee suoraan kasvoille. Ongelma: en pääse Ruissaloon.

Heti kärkeen pahoittelut Disco Ensemblen pojille, joiden keikasta oli tarkoitus kirjoittaa huomisen lehden sivuille. Kuvakin piti oikein laittaa. En vain päässyt pelipaikalle.

Tässä tulee meriselitys.

Lähden hotellilta puolisentoista tuntia ennen keikan alkua ja suunnistan ns. työntekijälauttana aiempina vuosina tunnetulle lautalle. Paikalla on huomattavan paljon ja ajankohtaan nähden huomattavan jurrisia “työntekijöitä”. Ekaan lauttaan ei mahdu.

Jonotan lisää ja paikalle tulee samanaikaisesti kaksi lauttaa: toinen täytetään jonon kärjestä ja toinen – tietysti, luonnollisesti ja totta kai – jonon hännästä. Kertovat vuoropäällikön sanoneen, että “täyttäkää sieltä perältä, kun siellä on ellenit ja muut”.

Hieno homma, homma hanskassa. Arvatkaa kuka on jonon keskellä eikä mahdu kumpaankaan.

Nooo, sitten jonotetaan vielä sen verran, että saan kuulla seuraavan lautan hyytyneen matkalle. Jaha, se taitaakin Disco Ensemble kohta lopetella.

Tunnen yhtäkkiä sympatiaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tuskailleet Ruisrockin liikenteen kanssa.

Nyt ollaan vieläkin Turun kaupungissa, koska Primal Screamin Bobby Gillespie on luvannut avata suuarkkunsa haastattelun muodossa keskustahotellissa kello kuusi. Siitä myöhemmin.

Sen jälkeen voisi kokeilla, jos bussilla pääsisi paremmin perille ja näkisi tänään jonkun bändinkin. Niitä kai festivaaleille ensisijaisesti lähdetään katsomaan.

Illan tärpit vielä. Ristoon (18.30) yritän ehtiä, jos Gillespien kanssa ei mene koko iltaa. Hanoi Rocksilla (19.45) on uusi
rumpali, joka toivottavasti soittaa enemmän ja pelleilee vähemmän kuin se edellinen. Primal Scream (22.30) oli sangen elähtäneessä vedossa pari vuotta sitten Roskildessa, mutta nyt olisi mahdollisuus petrata. Ja sitten on festivaalin toinen kansallinen instituutio HIM (0.00) ja bändin määräaikainen vuositarkastus.

Blogitoimitsija ilmoittautuu vihdoin myös täältä Ruissalosta. Ensimmäinen päivä tiiviisti: paljon metallia, jonkin verran punkia ja siihen päälle vielä progea. Päivän paras esitys? Radiopersoona Harri Niemen ukulelella ex tempore -pohjalta loihtima versio (vai herjaus?) Scorpionsin Still Loving Yousta. Yleisön kannalta on valitettavaa, että tämä tapahtui myyttisellä backstage-alueella. Onneksi (vai valitettavasti?) Harri kiusaa myös yleisöä juontajan ominaisuudessa.

Sitten muutama sana itse festivaalista.

Shokeerataan heti kärkeen sen verran, että Ruisrock on suosikkifestivaalini kotimaisista alan yrittäjistä. Se voi tuntua paljon sanotulta, sillä yleensä Ruisrockia on keskitytty lähinnä parjaamaan. On pilkattu piknikfestariksi, manattu liikenneyhteyksiä ja valiteltu ruuhkia. Jotkut eivät pääse yli siitä, että tapahtuma järjestetään Suomen Turussa.

Saanen esittää muutaman eriävän mielipiteen.

Ensinnäkin, Ruisrockissa on nähty enemmän legendaarisia ulkomaanvieraita kuin yhdelläkään muulla festivaalilla – tässä tietysti auttaa festivaalin kunnioitettavan pitkä elinkaari. Itselläni nousee heti ensimmäisenä mieleen tietysti Nirvana (joka kävi kemuissa vuonna 1992), mutta myös moni muu: Beastie Boys, The Cure, Roky Erickson, Flaming Lips, David Bowie, Nick Cave, Soundgarden, Bob Dylan, Damned, Pretenders ja mitä kaikkia. Mieluusti olisin ollut paikalla myös vuosina 1982 (U2), 1979 (The Clash), 1972 (MC5) ja 1971 (The Kinks), mutta ikä asetti vielä noihin aikoihin “lieviä” rajoitteita.

Jos puhutaan ihan vain “isoista” nimistä, niin katsotaanpa mitä Ruissalossa nähtiin vaikka vuonna 1996: Red Hot Chili Peppers, Rage Against The Machine, Neil Young & Crazy Horse, ZZ Top, Pulp ja Blur. Muun muassa. Ei hullummin.

Tällä vuosituhannella todella isot starat ovat festivaalioloissa jääneet harvemmalle, ja eritoten Ruisrockissa. Indiepuolella on sen sijaan havaittavissa kiitettävää heräämistä: tämän vuoden ehdottomia täkyjä ovat sunnuntain amerikanihmeet Interpol ja The National.

Jaa lisää perusteluja? Toiseksi, Ruisrockissa on tavannut olla hyvä sää. Totta, viime vuoden sunnuntaina kömmittiin mudassa, mutta yleensä heinäkuun puolivälin paikkeille osuva ajoitus on taannut helteiset oltavat.

Kolmanneksi, Ruissalo on Suomen idyllisin festivaalitantere. Meren rannalla, keskellä vehmasta Varsinais-Suomea. Inhimillisen lähellä oikeaa kaupunkia sekä sen mukanaan tuomia majoitusmahdollisuuksia ja yöelämää.

Kuulen jo vastalauseiden myrskyn. Joku varmasti parahtaa, että Ruissaloon on niin tuskallisen hankala päästä ja helppohan se on vippilautalla sinne purjehtia. No, suoraan sanottuna, niin minäkin luulin. Eiliseen saakka.

Viime yönä tämäkin tuli sitten testattua. Ilman takahuonelämiskää olleet kaverit palasivat kaupunkiin bussilla ja minä lautalla. Kun vihdoin pääsin Ruissalon päässä lauttaan, kaverit kyselivät jo keskustasta käsin, että missä sitä viivytään.

Se on oikeastaan ihan oikein, että me vapaamatkustajat saamme jonottaa omaa kyytiämme ja oikeat maksavat asiakkaat pääsevät takaisin ajallaan. Taas yksi piste Ruisrockille.