Blogit

Kolmen päivän aikana täällä Törnävänsaarella vieraili 52 000 kävijää. Perjantain saldo oli 18 000 myytyä lippua, lauantain 20 000 ja sunnuntain 14 000.

Promoottori Juha Koiviston mukaan takkiin tuli. Koiviston tänään kello 16 esittämän arvion mukaan break-even eli taloudellinen plus-miinus-nolla-tulos olisi vaatinut noin 2000 lipun maksanutta lisää jokaiselle päivälle. Erityisen karulta tuloksen täytyy tuntua viime vuoden 30-vuotisjuhlien jälkeen. Silloin Provinssissa juhli kolmena päivänä yhteensä noin 80 000 ihmistä.

Mutta jos joku niin festivaalibisnes on arvaamatonta. Yleensä ulkoilmatapahtumien taloudellisista epäonnistumisista on tapana syyttää huonoja säitä, jotka saattavat vaikuttaa kohtalokkaasti viime hetken lipunmyyntiin. Nyt tappiota ei voi vierittää luonnonvoimien harteille, sillä vastoin kaikkia säätiedotuksia Seinäjoella on paistanut aurinko koko festivaalin ajan. Tänään sunnuntaina tunnuttaisiin olevan lähellä hellerajaa. Silti sunnuntain lipunmyynti on tökkinyt eniten.

Seuraavaksi syyttävillä sormilla on tapana kääntyä osoittamaan esiintyjiä. Sunnuntain pääesiintyjä Nick Cave on synkassa Provinssin indie-henkisen imagon kanssa. Lauantain pääesiintyjä taas oli täydellisessä ristiriidassa sen kanssa ja sai monet epäilemään ettei hevikansa jaksa vaeltaa Seinäjoelle vain yhden tai kahden bändin takia. Toisin kävi: päivä, joka edustaa parhaiten sitä, millaiseksi Provinssi mielletään, myi huonommin kuin epä-provinssimaiseksi syytetty Manowar-päivä.

Vanhat lainalaisuudet eivät siis tunnu pätevän tämän vuoden Ihmisten Juhlaan. Nopeasti ajateltuna muita syitä voisivat olla taloudellinen taantuma (teini-ikäisillä on vähemmän kesätöitä ja sitä kautta vähemmän rahaa matkustaa festivaaleille) ja VR:n sunnuntain ja maanantainvälisenä yönä alkava lakko.

Todennäköisesti tämän vuoden mahalasku on näiden kaikkien asioiden summa. Pääasia on kuitenkin se, ettei ihmisten vähäisyys näyttäisi vaikuttaneen yleisön juhlatuuleen millään tavoin, tai korkeintaan positiivisesti: on harvinaista herkkua ettei Suomen suurimmalla rockfestivaalilla tarvitse jonottaa tuntikausia vessoihin tai juomapisteisiin.

Varmaa on, että  Törnävällä juhlitaan taas ensi kesänä, ja hyvin todennäköisesti sekä taiteellisesti että taloudellisesti paremman onnen saattelemana.

On tullut aika tehdä tunnustus: en ole koskaan tietoisesti kuunnellut Provinssin tämän illan pääesiintyjää Manowaria.

Silti aion kirjoittaa yhtyeen esiintymisestä maanantain lehteen.

Äkkiä ajateltuna tämä saattaa tuntua ylimieliseltä ja jopa väärältä. Mutta ennen kuin kaikki te Manowar-fanit alatte keräillä manillaköysiä ja rasvata revolvereitanne, saanen esittää kysymyksen: mikä tekee asiantuntevuuteen perustuvasta rock-kritiikistä ainoaa aitoa ja hyväksyttävää rock-kritiikkiä?

Miksi kuulijan ensimmäinen näkö- ja kuulohavainto ei voisi olla yhtä aito ja oikeaan osuva kuin pitkän harrastuksen läpisuodattunut reaktio?

En osaa vielä vastata näihin kysymyksiin, sillä kerta se on ensimmäinen itsellenikin tällä metodilla. Toivottavasti olen puolen vuorokauden kuluttua hieman viisaampi.

Valintani on tietoinen. En ole suuri metallimusiikin ystävä. Kun kirjastosta ja kavereilta Provinssi-reissua silmällä pitäen lainaamani Manowar-levyt olivat lojuneet stereoideni päällä koskemattomina kuukauden päivät, tein ratkaisuni. Ymmärsin, että en pysty tekemään itsestäni viikossa Manowar-asiantuntijaa vaikka kuinka yrittäisin. Päätin, että otan New Yorkin battlemetal-jumalat vastaan neitseellisesti, ilman tietoon ja kokemukseen perustuvia ennakko-odotuksia tai tunteita.

Vaikka en ole koskaan kuunnellut Manowaria, olen kuullut ja lukenut yhtyeestä jonkin verran. Joidenkin tarinoiden mukaan yhtyeellä on kiertueilla mukanaan kuntoasali, jotta soittajat voivat kiristää lihaksensa näyttäviksi ennen esiintymistä. Hetkeä ennen lavalle astumista hieroja vielä öljyää muusikoiden käsivarret ja rintakehän, jotta ensivaikutelma yhtyeen astuessa lavalle olisi mahdollisimman maskuliininen.

Ainakin Manowar ymmärtää hyvän shown merkityksen. Tuleva ilta paljastaa, vieläkö vanhat metalliritarit osaavat kääntää tämän ymmärryksen myös vaikuttavaksi käytännön toiminnaksi.

Tiedättehän sen maagisen tunteen, kun kävelee läpi aamuöisen Helsingin juuri sillä hetkellä, kun ainoat liikkujat kaduilla ovat lakaisinkoneet? Kun laskeutuu alas Erottajaa, edessä levittäytyy epätodellisen autio Mannerheimintie ja taivaanrannassa, jossain Töölön ja Pasilan välissä nousevat aamuauringon ensimmäiset säteet? Kuin kävelisi sisään elokuvaan.

Samanlainen tunne valtasi minut tänään kello neljä iltapäivällä, kun kävelin lähes yhtä aution Törnävänsaaren festivaalialueen läpi tasan kaksi tuntia ennen kuin portit aukesivat ja laskivat ihmismassat sisään ja tasan kolme tuntia ennen kuin festivaalin ensimmäinen bändi aloitti soiton. Mielen täytti kummallinen voitonriemu: festarikesä alkaa virallisesti 120 minuutin päästä ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, mutta missään ei näy ristinsielua. Asiat voisivat olla hullumminkin.

Oli jännittävää nähdä ohikiitävän hetken täysin toisenlainen festivaaliareena: puhdas, kuiva ja odottava. Ainoat elonpilkahdukset olivat siellä täällä työtään tehneet rakennusmiehet. Festarialueen tuunaaminen venyy viime minuuteille.

Mutta näillä minuuteilla rauha rikkoutuu. Portit ryskyvät jo. Rokkikansa haluaa sisään.

Tämän vuoden Provinssi sujui loppuun saakka kunnialla. Loistavasti huipentuneesta festarista jäi hyvä mieli.

Top 5 kokemukset: Serj Tankian, Foo Fighters, Kari Peitsamon Skootteri, Tuomari Nurmio ja pikkubändejä esitelleen Zanzibar-lavan meininki. Vielä pienemmän Moulin Rougen meno sen sijaan meni jo vähän liikaa pelleilyn puolelle.

Jatketaan Puistobluesista reilun viikon päästä.

Kolmekymppisiään juhliva Provinssirock käynnisti viimeisen festivaalipävän tyylikkäästi veteraaniesiintyjillä. Päälavan korkkasi ensimmäisessäki Provinssissa soittanut Popeda. Hieman aiemmin Saarilavalla soitti kansanedustaja Veltto Virtanen, joka olisi ihan hyvin voinut olla mukana jo 30-vuotta sitten. Teltassa taas soitti Paula Koivuniemi jota ei kolmekymmentä vuotta sitten rockfestivaaleille kelpuutettu.

Nyt Paulalla oli suurin ja innostunein yleisö. Ajat muuttuvat.

Päivän tärpit: Tuomari Nurmio, Disco Ensemble sekä tietenkin päivän odotetuin esiintyjä Foo Fighters.

Hieman hiljaisesti aloittanut lauantai nousi komeasti iltaa kohti. Jo suomalais-ranskalainen The Do ylitti odotukset runsaasti rockposeerausta sisältäneellä esityksellään. Lopullisesti potin räjäytti Serj Tankian, jonka keikka oli festivaalin toistaiseksi hienointa antia. Pöhkömpi ei myöskään ollut keikan jälkeinen ilotulitus, jonka paukahdukset saivat pressirekan tärisemään.
Myös sää suosi koko lauantain. Vaika aurinkoa ei paljoa näkynyt pysyi lämpötila mielyttävänä ja eikä sadetta tullut ajoittaisesta uhasta huolimatta.

Nyt päivästä on enää jäljellä Herra Ylppö. Liian myöhään ei voi hillua, tai uhkaa nukkua ohi Popedan 30-vuotisjuhlakeikan, joka alkaa jostakin oudosta syystä jo 12.45.

Festareilla näkee tyypillisesti jos jonkinmoisia markkinointi- ja mainostempauksia. Provinssissa hauskimman idean on keksinyt Seinäjoen kaupunki, joka antaa kävijöiden lähettää laskuunsa postikortteja. Infopisteessä jaettavat kortit mainostavat tietysti paikkakuntaa, mutta sopivan ironisella asenteella. Sympaattista ja toimivaa. Minä lähetin heti kaksi.

(lisää…)

Lauantaina päälavalla avannut Negative soitti toisena kappaleenaan Neil Young-coverin Hey Hey, My My (In to The Black). Hieno kappale ja hyvä oli esityskin.
Silti en voi mitään sille, että tuntuu hieman hassulta että 1980-luvulla syntyneiden kaverien yhtye juhlistaa rockin nuoruusmyyttiä itseään vanhemmalla kappaleella. Etenkin kun laulun sankari Johnny Rotten on parhaillaan Sex Pistolsin toisella nostalgiavetoisella paluukiertueella – kypsässä 52-vuoden iässä.

Kun juhlii pitkään tuppaavat unetkin venymään. Seinäjoen festaritunnelma oli lauantaina unelias vielä puolilta päivin. Alueen portit avataan yhdeltä ja ensimmäiset esiintyjät aloittavat vasta tuntia myöhemmin.

(lisää…)

Provinssin perjantai suhahti ohi ennen kuin oikein huomasikaan. Äkkiä kello vaan oli puoli kaksi ja CMX päälavalla. A. W. Yrjänä kiitteli festivaalia kelpo lämppäreistä: joku vuosi sitten heillä oli Black Sabbath, sitten Limp Bizkit ja nyt Linkin Park.

Yksi syy ajantajun katoamiseen on kesäyön valon määrä. Kun sadepilvet vielä sopivasti väistyvät auringon laskiessa, ei Seinäjoella ollut yhdeltä sen pimeämpää kuin yhdeksältäkään. Ja nyt mennäänkin jo kohti aamua.

Valo ei kuitenkaan takaa lämpöä ja yö on kohteliaasti sanottuna viileä. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse nukkua teltassa.