Blogit

Eilinen oli hieno festivaalipäivä. Ensin Solomon Burken soulia (keikka oli korniudestaan huolimatta aika hieno), sitten My Bloody Valentinen korviahuumaavaa kitaravallirockia ja lopulta Neil Young.

Opin tanskalaisilta suuria viisauksia kuten sen, että ”kun on kerran ottanut Guldia, ei enää halua palata Gröniin”. Kyse on Tuborgin, festivaalin suurimman sponsorin, olutlaaduista. Grön on keskaria, Guld vahvempaa.

Tämän kuolemattoman maksiimin kertoi minulle futisfani, Liverpoolin kannattaja. Hänellä oli myös huvittava anekdootti kerrottavana. Hänen ystävänsä Kim oli lähettänyt Solomon Burkelle kappaletoiveen, ilmeisesti valehdellen ummet ja lammet siitä kuinka suuri fani hän on. Kappaletoive oli tietysti Liverpoolin kannattajien tunnuslaulu You’ll Never Walk Alone.  Keikalla Burke sitten esitti kappaleen ja omisti sen lukuisia kertoja ”nuorelle naiselle nimeltä Kim”. Kim oli itse asiassa aika kookas mies. Vedätys ei olisi ollut lainkaan niin hauska, ellei Burke olisi ollut aikamoinen jeesus lavalla. Hän toisti koko ajan ”I love you”, ”come here my children” ja ”thank you for the lights”.

Burken keikan aikana huomasi taas kuinka hyväntuulista väkeä tanskalaiset ovat. Yleisö tanssi huolettomasti läpi koko keikan ja näytti yleisesti ottaen siltä, ettei ketään kiinnosta penniäkään mitä muut ajattelevat heistä. Keskustelin paikallisten kanssa tuoreesta onnellisuustutkimuksesta, jonka mukaan tanskalaiset ovat virallisesti maailman onnellisinta väkeä (ja Suomi sijalla 25). Heidän mukaansa yksi avain on ihmisten välinen luottamus. Tanskalaiset kokevat voivansa luottaa toisiin ihmisiin ja se lisää heidän onnellisuudentunnettaan.

Paikallinen ystäväni tosin ilmoitti, että koulut Tanskassa ovat ihan ”Azerbaidzan-tasoa”. Hänen mukaansa tanskalaiset lapset oppivat myös puhumaan ja lukemaan paljon muita kansoja myöhemmin, koska he eivät saa selvää vanhempiensa puheesta.

Teoria tuntuu paikkansapitävältä. Sitä voi myös testata puhumalla tanskalaisille muutakin kuin englantia. Kun heille puhuu ruotsia, puhuvat he takaisin tanskaa (jota on mahdotonta ymmärtää, vaikka he puhuisivat kuinka hitaasti).

Sunnuntain ohjelmaan kuuluu heviä (Slayer), soulia (Sharon Jones & The Dap Kings), folkia (Bonnie ”Prince” Billy), suomalaista rockia (Von Hertzen Brothers), Skoonen murretta (bob hund), räppiä (Jay-Z) ja kaupan päälle vielä viehättävä Cat Power. Ja ehkä pari mukia Guldia. Aurinko nimittäin paahtaa, eikä taivaalla näy pilven pilveä.

Terveisiä taas Roskilden pelloilta. Eilinen meni sen verran myöhäiseksi, että en ehtinyt katsoa juuri lainkaan Tour de Francea tänään ja kohta on taas aika lähteä alueelle. Eilisen absoluuttinen huipentuma oli Nick Caven Grinderman. Jostain syystä eturiviin oli vaivautunut vain kourallinen ihmisiä, joten siellä oli jopa paremmin tilaa kuin kauempana.

Caven seuraaminen on aina ilo, mutta Grinderman on oma juttunsa. Se vapauttaa Caven tiukasta gootti-imagosta ja hän saa päästää suuren humoristin itsessään vapaaksi.

Tänään täytyy ensimmäiseksi tsekata Nicole Atkins, joka ainakin Tukholman Nalenilla oli erinomainen. Sitten on tehtävä hankala valinta: soulia tai jytää, Solomon Burke tai Judas Priest. Tietysti valinta osuu Burkeen, mutta pieni hevikin olisi tehnyt terää.

Tässä vaiheessa festivaalia, kun ihohuokoset ja keuhkot ovat täynnä pölyä ja päässä jyskyttää, olisi suuri houkutus katsoa vain mahdollisimman karkeita ja vähän hienovaraisuutta vaativia artisteja.
Alueella alkaa muuten nyt kolmantena päivänä näkyä myös todella kehnossa hapessa horjuvia festarivieraita. Kun takana on keskiviikosta alkanut oluen, pilven ja leirintäalue-elämän kuluttava yhdistelmä, on hyväkuntoisinkin hippi jo vähän väsynyt.

Katsotaan moniko jaksaa sinnitellä hereillä kello kahdelta yöllä, kun Black Mountain soittaa Arenassa jumittavaa psykedeliarockiaan.

Teurastajakoulun kesähotellilla on leppoisa tunnelma. Suomalaisia täällä näyttää olevan enemmän kuin muita ja se sekä näkyy että kuuluu. Äsken joku karjaisi pihalla: ”Kaljaa!” Sitä täällä on mennyt lavakaupalla. Monille matka Roskildeen on jokakesäinen loma, johon ei välttämättä liity mahdollisimman monen bändin näkeminen. Tarinat Elmun teltassa pajauttelevista hipeistä, jotka eivät koskaan edes pääse alueelle eivät ole vain urbaaneja legendoja, vaan ihan täyttä totta.

Ja se mielessä lähden nyt alueelle.

Aurinkoisen Roskilden ero sateiseen Roskildeen näkyy ainakin yhdessä suhteessa: kaikille keikoille riittää yleisöä, jopa enemmän kuin olisi tarpeellista. Sama pätee myyntikojuihin. Ruokaa ja juomaa saa jonottaa aivan loputtoman kauan. Yritin tilata olutta Astoria-teltan naapuribaarista MGMT:n keikan aikana ja se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Päädyin sen sijaan ostamaan jäätelön Ben & Jerry’sin kioskista. Myyjä kysyi otanko yhden vai kaksi palloa ja lisäsi, että näytän ”kaverilta, joka tarvitsee kaksi”. Sekin on nyt siis selvitetty. Olen kahden jäätelöpallon mies.

Bändivalikoima tänään on suht hyvä. Illan kohokohdan täytyy olla Nick Caven Grinderman, jonka No Pussy Blues soi juuri taustalla. Päivän ensimmäinen tsekkaamisen arvoinen yhtye on Band of Horses, jonka tuore levy kuulosti pikakuuntelulla enemmän Coldplaylta kuin muistin. Täytyy toivoa, että bändi pystyy livenä saavuttamaan edes jotain Coldplayn majesteetillisestä livekarismasta, koska muuten tulos voi olla liian pliisu.

Suomalainen grindcorebändi Rotten Sound taitaa jäädä väliin, koska se on samaan aikaan Gnarls Barkleyn kanssa. Vastaavasti Helsinkiin keikalle tuleva Yeasayer jää väliin, koska se on samaan aikaan The Streetsin kanssa.

Aikataulu täällä on sen verran hektinen, että seuraava blogimerkintä saattaa tulla vasta yöllä tai aamulla. Lisäksi jätän koneen suosiolla hotellille. Pahoitteluni siitä. Toivottavasti tänään ehtii kokea festareilla jotain raportoimisen arvoista festarielämääkin. Ehkä pitää kokeilla alueella myytävää tölkkiviiniä (70 kruunua / l eli n. 9 e), joka ilmeisesti aiheuttaa ruumiista erkanemis -kokemuksia, ajantajun katoamista ja lieviä psykoottisia episodeja. Tosin ehkä Grinderman ajaa saman asian.

Roskilden avauspäivä oli oikeastaan vain festaripäivän puolikas, koska portit avattiin vasta klo 17 ja ensimmäiset bändit aloittivat puoli tuntia myöhemmin. Koska esiintyjiä oli muita päiviä vähemmän – ja useimmat niistä aika nimekkäitä – menivät kaikki keikat hetkessä tukkoon. Kun käsittämättömän trendikäs MGMT aloitti, oli Odeon-teltta ympäristöineen niin tukossa, että piti taistella päästäkseen edes telttaan sisään. Ruuhka ei muuten kestänyt kuin ensimmäiset puoli tuntia. Kun utelias yleisö tajusi, ettei MGMT kuulosta lainkaan samalta livenä kuin levyllä, äänestivät useimmat jaloillaan.

Muuten kävi aika nopeasti selväksi, että torstain ainoa merkittävä veto oli Radiohead. Sen pitkä ja välillä aika hankalakin keikka oli niin valovuosien päässä kaikista muista, että muut artistit alkoivat tuntua pelkältä täytteeltä. Palaan tähän kritiikissä.

Sään puolesta kenelläkään ei ole voinut olla valittamista. Vielä nyt yölläkin on leuto ilma ja vettä ei ole tullut taivaalta tippaakaan. Viikonlopuksi sellaista tosin lupailtiin.

Perjantain ensimmäiset kiinnostavat nimet ovat islantilainen Mugison ja amerikkalainen Band of Horses. Ne tosin ovat päällekäin, joten taidan suunnata suosiolla jälkimmäisen keikalle Arena-telttaan.

Ja nyt toivotan hyvää yötä.