Blogit

Ves Rain lopetti Michael Jackson -tanssinsa, ja nyt soittaa SF Jazz Collective. Saksofonin soidessa tekisi mieli mennä penkille makaamaan ja miettiä, mitä kaikkea on tullut kuultua.

Enemmänkin olisi voinut kuulla. Kerrankin olen ollut kaikki päivät Kirjurinluodolla, mutta kaikki muu on jäänyt harmittavan vähälle. Ultra Music Nights oli kiehtova kokemus. Eilen pistäydyin Klubilla ja Café Jazzissa vain todetakseni, että jazz soi ja hirveän täyttä on. Jazzkadulla oli absurdi tunnelma, kun joissain teltoissa tanssittiin Macarenaa tai Dingoa.

Uusi sisäkonserttipaikka Otava Factory jäi katsastamatta. Ehkä ensi vuonna sitten.

Täällä Kirjurinluodossa parhaimmat bileet tarjosi Santana, mikä ei liene yllätys. Paikallahan oli yli 30 000 tanssivaa ihmistä. Kuten joku osuvasti totesi, Santanan esiintyminen ei oikeastaan ollut edes konsertti, vaan isot bailut.

Hyvä meno oli myös eilen funkanneella Tower of Powerilla, mutta sade kasteli tanssijalat. Sen jälkeen esiintynyt Shaggy ratsastikin auringolla ja ties millä, ja sai yleisön pomppimaan.

Puhtaalla taidolla ovat vakuuttaneet muun muassa Return to Forever ja perjantainen laulaja-basisti Esperanza Spalding, joka oli sitä paitsi hyvin sympaattinen.

Erikoisin esiintyjä oli varmaan intialainen kansanmusiikkiryhmä Jaipur Maharaja Brass Band, jonka yksi jäsen latoi päänsä päälle laseista tornin ja siihen vielä vesiruukun. Sen jälkeen hän meni piikkimatolle seisomaan.

Seuraavaksi omituisin näky täällä Porissa on ollut kebabia syövä siili. Mutta sitäkään en valitettavasti nähnyt itse.

Niin, ensi vuonna taas.

Kovimmat bileet taitavat olla takana. Kirjurinluodon penkit näyttävät siltä, että niille on sattumalta eksynyt muutama ohikulkija.

Sunnuntain ohjelma on hieman omituinen kokonaisuus.

Parhaillaan lavalla on suomalainen soul-herkistelijä Ves Rain, jonka musiikki on varsin pliisua ja hävyttömän siirappista mutta jolla on silti takanaan 9-henkinen yhtye, taustalaulajat ja kornit tanssijat. Äskeiseen kappaleeseen tuli mukaan myös Jippu, joka vei pateettisuuden toiselle tasolle.

Musiikillisesti seuraavalle tasolle siirrytään vasta seuraavan esityksen aikana, mutta kerralla yhdeksän askelmaa – ainakin, jos odotukset toteutuvat. Amerikkalaisella SF Jazz Collectivella pitäisi riittää taitoa ja tulkintakykyä. Vuonna 2004 perustettu yhtye vaihtaa joka vuosi muutaman solistin ja koko ohjelmistonsa, kooten yhteen modernin jazzin mestareita ja omia sävellyksiä.

Sitten siirrytään souliin, josta vastaa monimutkaisen kuuloinen kokoonpano Staz Records Soul Revue feat. William Bell & N’Dambi. Ja viimeisenä on rock-soul-blues-country-gospel-yhtye Little Feat.

Sitten se on siinä. Illalla on vielä muutama klubikeikka, vakiokasvo Ted Curson töräyttää viimeiset nuotit, mutta Porin poistumistiet alkavat olla täynnä.

Koska Porissa kerran sataa parhaillaan, voi rutista muistakin vakioaiheista. Miksi Pori Jazzeilla ei ole jazzia, ja miksi ei ole suomalaisia esiintyjiä?

Kohtapa on, kun UMO-orkesteri nousee Kirjurinluodon lavalle. Tosin orkesteria täydentää ulkomaalainen vahvistus, saksofonisti Lenny Pickett.

Hassua sinänsä, että eilisen ainoa suomalaisesiintyjä, jazz-yhtye Dalindèo, toi myös ulkomaalaisvahvistuksen, japanilaisen laulajan Michikon. Tosin bändi irrotteli mielestäni paremmin ilman laulajaa.

Enempää suomalaisia esiintyjiä Kirjurinluodossa ei näkynyt viime vuonnakaan. Yksi viime vuoden kehutuimmista yhtyeistä oli kuitenkin Jukka Eskola All Stars – joka soitti muuten amerikkalaisen kitaristin Kurt Rosenwinkelin kanssa.

Suomalainen jazzmusiikki ei ole huonoa, päinvastoin. Mutta se ei pelkästään vetäisi massoja Kirjurinluotoon, joka on tehty massoja varten.

Jazzia on ehkä parempikin kuunnella klubeilla tai mieluiten Ultra Music Nightsissa, jossa yleisö oikeasti keskittyy kuuntelemaan. Toivotaan kuitenkin, että 20-miehinen UMO riittäisi kiinnittämään massojen huomioon jazziin.

Ja toivotaan, että sade tästä lakkaisi, jotta kuulijat saapuisivat paikalle.

Sitä pidetään aina myönteisenä, jos paljon väkeä on samassa paikassa yhtä aikaa. Onhan se tietysti festivaalin kannalta hienoa, että 30 000 ihmistä on ostanut lipun yhteen tapahtumaan.

On se vähän ahdistavaakin. Jos on taipumusta paniikkikohtauksiin, tänne ei kannata tulla. Kirjurinluodon rinne on nyt kirjavanaan t-paitoja. Portilla on pitkä jono ja lisää ihmisiä on parhaillaan matkalla sillan yli.

Carlos Santanalla on selvästi faneja.

Onnistuuko Santana täyttämään fanien odotukset? Hän on jo puolessa välissä. Ensinnäkin Porissa paistaa aurinko, vain muutamia pilvenpatturoita seilaa yli. Toisekseen jo pelkkä Santanan saapuminen riittää monille. Yleisö kuuntelee paitsi tämän illan Santanaa, myös omia muistojaan Santanasta, vuodesta 1969 lähtien. Ja vaikka esitys ei jostain syystä olisikaan onnistunut, harva lipun ostanut suostuisi myöntämään, että rahat menivät hukkaan ja olisi sittenkin pitänyt mennä vaikka Tangomarkkinoille.

Santana voi tyytyä soittamaan Santana-muistoja tai sitten luoda uuden version itsestään, viedä esityksen toiselle tasolle. Toivon jälkimmäistä vaihtoehtoa. Santana on soitettu radiokanavilla niin puhki, että hänestä on tullut jo äänimatto, tai ehkä pikemminkin 70-luvun värinen karhea seinäryijy.

Illalla sen näkee. Nyt soittaa Bollywood-henkinen Jaipur Maharaja Brass Band, jonka jälkeen esiintyvät Dalindèo feat. Michiko (Hienoa! Suomalaista!) sekä Esperanza Spalding Quartet.

Jos eilen Kirjurinluodolla oli perinteistä, illalla Ultra Music Nightsissa perinteitä räksittiin. Tilaisuuden luonne valkeni aika nopeasti, kun astuin vanhan puuvillatehtaan uumeniin, tunnelmalliseen saliin, jossa oli pehmeät spottivalot ja mustat seinäverhot.

Taidehiippailua.

Kitaristi Kalle Kaliman johtama K-18-yhtye aloitti lyhyillä saksofonitussahduksilla. Kappale oli jonkinlaista musiikillista maalailua tai pikemminkin luonnostelua, kuin lapsen piirros. En oikein tiennyt, pitäisinkö siitä. En tiennyt, pitivätkö muut, sillä yleisö oli aivan hiljaa. Niin hiljaa, että tunsin itseni rauhanrikkojaksi, kun hiippailin baaritiskille ja pyysin kuiskaten vesipulloa.

Tunnelma oli hyvin erilainen kuin vaikkapa Café Jazzissa, jossa ihmiset kilistelevät ja juoruilevat ja varmaan toivovat, että lavalla heiluva mies panisi torveaan vähän hiljemmalle. Puuvillatehtaalla yleisö halusi kuulla jokaisen vingahduksen, korahduksen ja törähdyksen.

Kohta selvisi, että K-18 todella luonnosteli. Musiikki oli ”Stanley Kubrickin inspiroimaa” ja ensimmäinen kappale nimeltään Hohto. Seuraava oli hauska Avaruusseikkailu 2001:n tietokoneelle omistettu piippailu. Se todella kuulosti sellaiselta jännittävältä seinän kokoiselta tietokoneelta, joka suoltaa monimutkaisia laskelmia tulevaisuudesta.

Assosiaatioketjujen rakentelu jatkui seuraavassa esityksessä, kun ”äänitaiteilija” Lucia Recio tuli lavalle. Hän ei oikeastaan laulanut, vaan toimi äänien vastaanottimena. Tuntui kuin hänen olisi ollut pakko puhaltaa ulos kokonainen ääniavaruus, joka virtasi hänen kehonsa kautta. Se tuli napajäätiköltä, flamencolattialta, myyränkolosta ja kahden magneetin välisestä sähkökentästä.

Mukana lavalla oli myös kitaristi Fred Frith. Hänellä oli aivan oma verstas kitaransa ympärillä. Hänellä oli ketjuja, rullia, nauhoja ja pieni pallo kupissa. Hän puuhaili kaikessa rauhassa, silti reagoiden Recion ääniretkeen.

Ääniavaruus oli niin suuri, ettei se jättänyt juuri mitään sanottavaa. En oikein tiedä, miten tällaisesta keskustelisi. Recio näytti loppuvaiheessa menevän transsiin, hän huitoi, heilui ja sätki.

Minuun transsi ei tarttunut. Ehkä olin liian väsynyt ja tipahdin assosiaatioketjusta johonkin myyränkoloon. En ainakaan myönnä, että olisin konservatiivinen.

Kokeellinen avaruustaide toi kylläkin mieleen hirveän ajatuksen. Entä jos joku yleisöstä nauraisi? Entä jos joku päästäisi aivan sopimattoman naurunremakan ja tartuttaisi sen muihinkin, niin että taiteilija nolostuisi?

Se en onneksi ollut minä, eikä kukaan muukaan nauranut. Puuvillatehtaan harras yleisö palkitsi kaksi ensimmäistä esiintyjää sydämellisin aplodein.

”Täällä ei oo ketään. Ei oo kun jazz-diggarit paikalla”, juttelivat ohi kävelevät naiset kolmen aikaan iltapäivällä.

Kirjurinluodon avauspäivä on usein ollutkin jazz-diggareille omistettu, leppoisa ja ohjelmaltaan ehkä hieman yllätyksetön.

Toisaalta kun ei ole yllätyksiä, ei ole pettymyksiäkään, eivätkä jazzin ystävät ole tänäänkään joutuneet pettymään. Vladimir Tolkachevin johtama siperialainen Novosibirsk Big Band aloitti varsin itsevarmasti. Yhtye pääsi niin hyvään vauhtiin, että lähes hämmästyin, kun amerikkalainen laulaja Ann Hampton Callaway tuli lavalle: bändi ei tuntunut kaipaavan häntä. Hämmennys kasvoi, kun Callaway aloitti parodioimalla Billie Holidaytä ja Sarah Vaughania.

Yleisö lämpeni vähän hitaasti Callawayn hulluttelulle, mutta kieltämättä hän imitoi soittimia ihan hauskasti. Lopulta jazzille ja 450-vuotiaalle Porille improvisoitu ”rakkauslaulu” kirvoitti vähintäänkin hymyn. ”How can you go back to Siberia”, Callaway lauloi orkesterille.

Kun Return to Foreverin keikka lähestyi, penkit täyttyivät. Oli selvää, mitä väki oli tänään tullut katsomaan. Bändin nimessä on sattuvasti jo valmiiksi sana ”paluu”: jälleennäkemisen intoa oli todella ilmassa, kun 31 vuotta sitten hajonnut legendaarinen fuusiojazzbändi alkoi soittaa.

Jos Stanley Clarken, Chick Corean, Al Di Meolan ja Lenny Whiten soittotaito on päässyt kolmessa vuosikymmenessä merkittävästi heikkenemään, he ovat varmaan aikanaan soittaneet kuin enkelit. En voi rehellisesti tietää, oliko kaikki niin kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”, mutta ihmiset ympärilläni näyttivät tietävän, että oli. Nuoremmalle yleisölle, lähinnä pitkätukkaisille rokkijätkille, riitti puhdas taituruus. Chick Corea mässytti purkkaa ja soitti soittamistaan. Juuri kun luulin, ettei basisti Stanley Clarke pysty enää parempaan, hän venyi vielä vähän.

Return to Forever ei tarvinnut vitsejä viihdyttääkseen. Ei edes basistivitsejä.

Nyt on meneillään 43. Pori Jazz -festivaali. Minulle tämä on neljäs Jazz-kesä.

Ensimmäisen kerran olin Porissa vuonna 2003, kun Kirjurinluodon villitsivät Don Johnson Big Band ja valkoiseen diiva-asuun pukeutunut Jamiroquai. Minä ja kaverini raivasimme puupenkiltä kolot neljälle tennarille ja hypimme hikisten käsivarsien puristuksessa. Eväskassissa penkin alla suli pizzajuusto.

Vuonna 2006 olimme kuuntelemassa hiphoppari Kanye Westiä. Istuimme ylärinteessä pressun alla ja pidimme sadetta. Kengissä virtasi mississippi, eikä kenenkään tehnyt mieli hulppeita piknik-eväitä. Punaviinipakkaus pehmeni sateessa, ja lopulta pelkkä pussi lötkähti nurmikolle.

Viime kesänäkin Pori Jazzeissa satoi lähes koko ajan. Pieni lötkähdys tapahtui myös musiikissa: ihmisraunio Sly Stonen hoipparointi Kirjurin lavalla jätti minuun ehkä pysyvät traumat.

Kun saavuin Poriin tänään, mieleeni tuli kuitenkin vain hyviä Jazz-muistoja. Tunsin, kuinka jamitus teki tuloaan. Se on jazz-olotila, koko kehon täyttävä musiikin riemu.

Ei edes satanut. Jazzkatu oli täynnä matelevia seurueita muikkulautasineen. Ilmaislavalla soitti Jukka Eskola & Friends. Jamitus oli jo odottamassa.

Huomenna se alkaa toden teolla. Kirjurinluodolla soittaa muun muassa Return to Forever, 70-luvulta paluun tehnyt fuusiojazzlegenda, jonka soittajat on aikanaan ylennetty enkeleiksi. Yhtye palauttaa monen mieleen paljon vanhempia muistoja kuin viisi vuotta sitten lämmennyt pizzajuusto.

Jamitus jatkuu Ultra Music Nightsissa Puuvillatehtaalla. En ole ollut siellä ennen, mutta odotukset ovat suuret. Siellä on kuulemma mahdollisuus mihin vain, paitsi lörpähdyksiin.