Blogit

Ruissalon tomut on pyyhitty jaloista ja sitä ollaan taas turvallisesti kotona. Viikonlopulta jäi päällimmäisenä mieleen kaksi yhtyettä: eilen illansuussa esiintyneet Interpol ja The National. Sikäli ennalta-arvattavaa, että juuri näitä olin ennakkoon odotellutkin… Interpolia jo ainakin puoli vuosikymmentä. Eivät pettäneet kumpikaan.

Minun lisäkseni festivaalialueella tallusteli perjantaina 19999 kävijää, lauantaina 29999 ja sunnuntaina 18999. Kokonaissaldo 69000 lienee järjestäjille hyvinkin riittävä.

Lauantain yleisöpiikki voi tietysti johtua kotimaisten (HIM, Hanoi Rocks, Disco Ensemble, 69 Eyes, Von Hertzen Brothers) tai ruotsalaisten (The Ark, Opeth) yhtyeiden vetovoimasta, mutta saanen esittää myös toisenlaisen teorian. Lauantai oli bilepäivä. Meininki Ruissalossa muistutti hetkittäin samanaikaisesti vietetyn Hangon regatan känni-infernoa. Perjantaina ja sunnuntaina paikalle oli saavuttu selkeämmin (vai pitäisikö sanoa selvemmin) musiikin vuoksi.

Ah, juuri kun pääsin kehumasta Ruissaloa edellisessä postauksessa, elämän karun kylmä todellisuus iskee suoraan kasvoille. Ongelma: en pääse Ruissaloon.

Heti kärkeen pahoittelut Disco Ensemblen pojille, joiden keikasta oli tarkoitus kirjoittaa huomisen lehden sivuille. Kuvakin piti oikein laittaa. En vain päässyt pelipaikalle.

Tässä tulee meriselitys.

Lähden hotellilta puolisentoista tuntia ennen keikan alkua ja suunnistan ns. työntekijälauttana aiempina vuosina tunnetulle lautalle. Paikalla on huomattavan paljon ja ajankohtaan nähden huomattavan jurrisia ”työntekijöitä”. Ekaan lauttaan ei mahdu.

Jonotan lisää ja paikalle tulee samanaikaisesti kaksi lauttaa: toinen täytetään jonon kärjestä ja toinen – tietysti, luonnollisesti ja totta kai – jonon hännästä. Kertovat vuoropäällikön sanoneen, että ”täyttäkää sieltä perältä, kun siellä on ellenit ja muut”.

Hieno homma, homma hanskassa. Arvatkaa kuka on jonon keskellä eikä mahdu kumpaankaan.

Nooo, sitten jonotetaan vielä sen verran, että saan kuulla seuraavan lautan hyytyneen matkalle. Jaha, se taitaakin Disco Ensemble kohta lopetella.

Tunnen yhtäkkiä sympatiaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tuskailleet Ruisrockin liikenteen kanssa.

Nyt ollaan vieläkin Turun kaupungissa, koska Primal Screamin Bobby Gillespie on luvannut avata suuarkkunsa haastattelun muodossa keskustahotellissa kello kuusi. Siitä myöhemmin.

Sen jälkeen voisi kokeilla, jos bussilla pääsisi paremmin perille ja näkisi tänään jonkun bändinkin. Niitä kai festivaaleille ensisijaisesti lähdetään katsomaan.

Illan tärpit vielä. Ristoon (18.30) yritän ehtiä, jos Gillespien kanssa ei mene koko iltaa. Hanoi Rocksilla (19.45) on uusi
rumpali, joka toivottavasti soittaa enemmän ja pelleilee vähemmän kuin se edellinen. Primal Scream (22.30) oli sangen elähtäneessä vedossa pari vuotta sitten Roskildessa, mutta nyt olisi mahdollisuus petrata. Ja sitten on festivaalin toinen kansallinen instituutio HIM (0.00) ja bändin määräaikainen vuositarkastus.

Blogitoimitsija ilmoittautuu vihdoin myös täältä Ruissalosta. Ensimmäinen päivä tiiviisti: paljon metallia, jonkin verran punkia ja siihen päälle vielä progea. Päivän paras esitys? Radiopersoona Harri Niemen ukulelella ex tempore -pohjalta loihtima versio (vai herjaus?) Scorpionsin Still Loving Yousta. Yleisön kannalta on valitettavaa, että tämä tapahtui myyttisellä backstage-alueella. Onneksi (vai valitettavasti?) Harri kiusaa myös yleisöä juontajan ominaisuudessa.

Sitten muutama sana itse festivaalista.

Shokeerataan heti kärkeen sen verran, että Ruisrock on suosikkifestivaalini kotimaisista alan yrittäjistä. Se voi tuntua paljon sanotulta, sillä yleensä Ruisrockia on keskitytty lähinnä parjaamaan. On pilkattu piknikfestariksi, manattu liikenneyhteyksiä ja valiteltu ruuhkia. Jotkut eivät pääse yli siitä, että tapahtuma järjestetään Suomen Turussa.

Saanen esittää muutaman eriävän mielipiteen.

Ensinnäkin, Ruisrockissa on nähty enemmän legendaarisia ulkomaanvieraita kuin yhdelläkään muulla festivaalilla – tässä tietysti auttaa festivaalin kunnioitettavan pitkä elinkaari. Itselläni nousee heti ensimmäisenä mieleen tietysti Nirvana (joka kävi kemuissa vuonna 1992), mutta myös moni muu: Beastie Boys, The Cure, Roky Erickson, Flaming Lips, David Bowie, Nick Cave, Soundgarden, Bob Dylan, Damned, Pretenders ja mitä kaikkia. Mieluusti olisin ollut paikalla myös vuosina 1982 (U2), 1979 (The Clash), 1972 (MC5) ja 1971 (The Kinks), mutta ikä asetti vielä noihin aikoihin ”lieviä” rajoitteita.

Jos puhutaan ihan vain ”isoista” nimistä, niin katsotaanpa mitä Ruissalossa nähtiin vaikka vuonna 1996: Red Hot Chili Peppers, Rage Against The Machine, Neil Young & Crazy Horse, ZZ Top, Pulp ja Blur. Muun muassa. Ei hullummin.

Tällä vuosituhannella todella isot starat ovat festivaalioloissa jääneet harvemmalle, ja eritoten Ruisrockissa. Indiepuolella on sen sijaan havaittavissa kiitettävää heräämistä: tämän vuoden ehdottomia täkyjä ovat sunnuntain amerikanihmeet Interpol ja The National.

Jaa lisää perusteluja? Toiseksi, Ruisrockissa on tavannut olla hyvä sää. Totta, viime vuoden sunnuntaina kömmittiin mudassa, mutta yleensä heinäkuun puolivälin paikkeille osuva ajoitus on taannut helteiset oltavat.

Kolmanneksi, Ruissalo on Suomen idyllisin festivaalitantere. Meren rannalla, keskellä vehmasta Varsinais-Suomea. Inhimillisen lähellä oikeaa kaupunkia sekä sen mukanaan tuomia majoitusmahdollisuuksia ja yöelämää.

Kuulen jo vastalauseiden myrskyn. Joku varmasti parahtaa, että Ruissaloon on niin tuskallisen hankala päästä ja helppohan se on vippilautalla sinne purjehtia. No, suoraan sanottuna, niin minäkin luulin. Eiliseen saakka.

Viime yönä tämäkin tuli sitten testattua. Ilman takahuonelämiskää olleet kaverit palasivat kaupunkiin bussilla ja minä lautalla. Kun vihdoin pääsin Ruissalon päässä lauttaan, kaverit kyselivät jo keskustasta käsin, että missä sitä viivytään.

Se on oikeastaan ihan oikein, että me vapaamatkustajat saamme jonottaa omaa kyytiämme ja oikeat maksavat asiakkaat pääsevät takaisin ajallaan. Taas yksi piste Ruisrockille.