Blogit

Komea finaali erittäin nastalle viikonvaihteelle Suvilahdessa: lauteilla The Flaming Lips, viimeisenä kappaleena äärimmäisen kaunis Do You Realize, valtavat ilmapallot pomppivat hurmioituneen yleisön käsien päälle ja lavalta vyöryy paperisilppua ja valoilotulitusta.

The Flaming Lipsin show saattoi jäädä piirun verran torsoksi laserien kieltämisen takia, mutta komeasti kelpasi näinkin. Sitä paitsi: miten olisivat laserit mahtaneet pärjätä kilpailussa suomalaisen kesäauringon kanssa?

Järkkärit ehtivät jo kertoa, että Pitkän kuuman kesän merkeissä kokoonnutaan myös ensi kesänä Suvilahteen, jos vain sopivia ulkomaisia esiintyjiä on tarjolla. Ei muuta kuin ehdotuksia Fullsteam Agencyn suuntaan ja palaamme asiaan taas ensi vuonna.

Kuva: Roni Rekomaa / Lehtikuva.

Jos koko maailmalle valittaisiin yhteinen presidentti, minun ehdokkaani voisi olla Henry Rollins. Hänen sanallisessa kurissaan tästä pallosta tulisi taatusti rauhanomaisempi, ystävällisempi ja kaikin puolin ymmärtäväisempi paikka asua. Ja Bootsy Collinsin albumit nauttisivat ansaitsemaansa arvostusta.

Rollinsin tunnin mittainen palopuhe käynnisti Pitkän kuuman kesän iltapäivän, missä on valitettavaa vain ajankohta. Nyt paikalla olivat vain aamuvirkuimmat kuulijat, vaikka tämän saarnan olisi pitänyt kuulua päälavalta parhaaseen ohjelma-aikaan. Itse asiassa ihan jokaisen meistä pitäisi nähdä, kuulla ja kokea Rollinsin verbaalinen tyrmäys edes kerran elämässään.

Nyt Rollinsin hampaissa oli hänen kotimaassaan Yhdysvalloissa pesivä vainoharhainen mielikuva kaukaisten maiden kansoista. Hän itse ei ole suostunut nielemään ajatusta, että kaikki läntisen maailman ulkopuolella asuvat ihmiset ovat lähtökohtaisesti hampaisiin asti aseistautuneita.

Niinpä hän on matkustanut, minne amerikkalaisen ei pitäisi matkustaa ja tavannut paikallisia ihmisiä. Siellä paljastuu aivan toisenlainen todellisuus kuin Amerikan sydänmailla helposti kuvitellaan. Pohjimmiltaan me kaikki tahdomme rauhaa ja hyvän tulevaisuuden lapsillemme.

Rollins haluaa, että eläisimme vuosisataa, jonka aikana ihmiset oppisivat ymmärtämään toisiaan. Niinpä hän antoi myös Pitkän kuuman kesän vieraille pienen tehtävän: kaikkien meidän pitää tutustua päivän aikana ainakin viiteen uuteen ihmiseen. Niin tämä pallo on taas ihan vähän parempi paikka.

No niin, nyt on sekin nähty. Kalifornialaisen Social Distortionin Suomen-keikasta ovat monet haaveilleet vuosikaudet ja muutamaan kertaan sen järjestyminen on ollut lähellä – mutta vasta nyt se todella tapahtui.

Arvatenkin yhtye soitti kattauksen kaikilta kuudelta albumiltaan, mutta viitteitä tulevasta antoivat myös muutamat sekaan mahdutetut uudet kappaleet. 30 vuoden iästään huolimatta Social Distortion vaikuttaa yhä luovalta ja elinvoimaiselta yksiköltä.

Sikäli kuin muistiinpanoihini on luottaminen keikka eteni näiden kappaleiden merkeissä:

1. The Creeps (Mommy’s Little Monster -albumilta, 1983)
2. Another State of Mind (Mommy’s Little Monster, 1983)
3. Mommy’s Little Monster (Mommy’s Little Monster, 1983)
4. Sick Boys (Social Distortion, 1990)
5. Don’t Drag Me Down (White Light, White Heat, White Trash, 1996)
6. Ring Of Fire (Social Distortion, 1990)
7. Reach For The Sky (Sex, Love and Rock’n'roll, 2004)
8. Highway 101 (Sex, Love and Rock’n'roll, 2004)
9. I Want Run No More (julkaisematon)
10. Can’t Take It With You (julkaisematon)
11. Bad Luck (Somewhere Between Heaven and Hell, 1992)
12. Ball and Chain (Social Distortion, 1990)
13. Nickels and Dimes (Sex, Love and Rock’n'roll, 2004)
14. Sometimes I Do (Somewhere Between Heaven and Hell, 1992)
Encore
15. Alone and Forsaken (Hank Williams -cover)
16. Prison Bound (Prison Bound, 1988)
17. Still Alive (julkaisematon)
18. Story of my Life (Social Distortion, 1990)

Heti alkuun anteeksi pienoinen virhearvio aiemmassa bloggauksessa: Social Distortion on PKK:n lauantain odotetuin esiintyjä, mutta ei niin ehdottomasti kuin annoin ymmärtää.

Ruotsalainen The Sounds nimittäin keräsi melkoisen suuren ja riehakkaan yleisön lavan edustalle. Yhtyeen suoraviivainen kasaripop tuntuu uppoavan myös lahden itäisellä puolella.

Mistä päästään suoraan ikuiseen valitusvirteen: Monia festarivieraita tuntuu korpeavan, kun samat ruotsalaisvieraat kiertävät vuodesta toiseen kotoisia rokkikinkereitä.

Se ei ole lopulta kovin yllättävää. Ruotsissa on suhteellisen paljon varteenotettavia yhtyeitä, ja niiden on sekä helppoa että edullista matkata tänne. Ja mikä tärkeintä: ruotsalaisyhtyeet, kuten The Sounds, tuntuvat nauttivan vankkumatonta kannatusta suomalaisten keskuudessa.

Siksi niitä nähdään täällä niin usein.

Yhtälössä on oikeastaan vain yksi valitettava piirre. Yhteistyö ei toimi toiseen suuntaan, vaan suomalaisyhtyeet ovat yhä harvinaisia vieraita Ruotsin puolella.

Rahalla saa tietysti rakennettua monenlaisia lavaspektaakkeleja, mutta tuskin tällaista. Helsinkiläisellä Damn Seagullsilla oli Pitkän kuuman kesän kakkoslavalla ylemmät voimat käytössään, sillä yhtye oli houkutellut show’nsa tueksi valehtelematta parinkymmenen lokin armeijan, joka herkeämättä kierteli ympäri lavaa!

Monien kiroamat Helsingin lokit olivat ilmeisesti päättäneet matkustaa joukolla nimikaimojensa tueksi. Liekö Kauppatorilla ollut hiljaista?

Spektaakkelille on luonnollisesti myös maallisempi selitys, sillä kakkoslava sijaitsee aivan festivaalin ruokapisteen kyljessä. Niin tai näin, yhtä osuvaa ja riemastuttavaa oheisrekvisiittaa en ole vähän aikaan keikalla nähnyt.

Ja mitä Damn Seagullsin varsinaiseen keikkaan tulee, niin se oli päivän mieltänostattavin esitys tähän mennessä. Komeita biisejä suurella tunteella ja intohimolla.

Jos tapahtumalle antaa nimeksi Pitkä kuuma kesä, tulee varmasti astuneeksi pariin miinaan. Ensinnäkin, Suomen kesä ei ole koskaan pitkä ja toisekseen, se on vain harvoin kuuma. Miina laukesi heti festivaalin avauspäivänä, kun muutaman päivän hellekausi katkesi pilviseen taivaaseen ja mereltä puhaltavaan tuuleen. Vaikka ei täällä suoranaisesti kylmä ole. Eikä sadakaan. Olosuhteet ovat siis roimasti keskivertoisen festarikelin yläpuolella.

Varsinainen ohjelmisto pyörähti käyntiin kotimaisin voimin: punkyhtye Anal Thunderin, suomirockia aivan omalla kierteellä tekevän Riston ja skayhtye Capital Beatin jälkeen vuorossa oli festivaalin ensimmäinen iso nimi, niinikään kotimainen mutta ulkomaillakin ansioitunut Disco Ensemble.

Iltapäivän slotti ei ollut yhtyeelle kiitollisin, sillä festivaaliväki vasta valuu paikalle ja vain uskollisimmat raahautuivat kaljakarsinasta lavan eteen. Disco Ensemble ei antanut tämän suoranaisesti häiritä, vaan tuuttasi settinsä läpi ehkä normaaliakin kiihkeämmin: varsinainen setti kesti vain 35 minuuttia! No, encore oli sentään runsas.

Ylipäätään Suvilahdessa vallitsee vielä odottava tunnelma. Paukkuja säästellään selkeästi illan ehdottomalle pääesiintyjälle Social Distortionille, joka nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa 30 vuoden uransa aikana. Tuskin kukaan on yhtyettä osannut tänne noin kauan odottaa, mutta vuosikymmeniä kuitenkin. Mike Nessillä ja kumppaneilla on aikamoiset odotukset täytettävinään.