Kiitos aurinko! Me emme ansaitse sinua!
Neljän maissa aurinko teki näyttävän sisääntulon ja Ruisrockissa saadaan nyt nauttia hyvästä ilmasta, täysin ilman meteorologian laitoksen takausta.
Perjantain musiikki onneksi on tarpeeksi synkkää kaikille mustaan pukeutuneille hevin ystäville. Paitsi ehkä ruotsalainen Dead By April, joka on löytänyt oman kulmansa musiikkiteollisuudessa yhdistämällä pliisun euro/balladipopin raskaaseen pomppumäiskeeseen. Mediakeskuksen avoimista ikkunoista kuuluu paitsi yhtyeen koominen popmetalli, myös eturivin tyttöjen kiljunta. Poikabändimetallia siis, ja kohderyhmästä ei ole epäilystä. Minä, tai ylipäätänsä kukaan yli 30-vuotias, ei kuulu siihen.
Sen sijaan Niittylavan avannut Stone on ehkä lähempänä minun ikäluokkani metallia, oli hevimenneisyys tai ei. Yhtyeen vanhan liiton thrashissä on jotain lohduttavan tanakkaa. Svengiä siitä on turha etsiä, mutta hetkinen – se ei kai ollutkaan pointti.
Stonen keikalla näkyi myös aikuiseksi kasvaneen 1980-luvun metallin nykypäivä: isät Metallican paitoihin puettuine poikineen viettivät korvia huumaavan kitararockin keskellä yhteistä laatuaikaa. Onneksi korvatulppia sentään jaettiin ilmaiseksi. Stonen taustalla olevat Marshall-vahvistin patterit olivat ehkä tyhjiä rekvisiittakaappeja, mutta äänenvoimakkuudesta ei ollut pulaa.
Kuten useimmat varmasti tietävät ja loput arvaavat, ei metalli ole minun erikoisalueeni, joten tänään voin vain kulkea ympäriinsä ihmettelemässä kuin tutkimusmatkaaja vieraalla mantereella. Osaan sentään arvostaa metallin jylhää äänimassaa, aggressiivista dynamiikkaa ja anteeksipyytelemätöntä machismoa. Ja en valita. Minulta tuollainen ei onnistuisi.
Onneksi tiedossa on yhdeksältä Wildheartsin viihdyttävää urporockia. Se on jotenkin vuodesta toiseen yhtä vastaansanomattoman hauskaa.
/Otto
