Harva suomalainen yhtye pystyy tähän. Children of Bodom on vetänyt lähes koko festivaaliyleisön Niittylavan eteen. Ja bändistä on mahdotonta olla vaikuttumatta. Alexi Laihon soitto on samalla sekä häkellyttävän nopeata että tyylitajuista. Sen minäkin tajuan.
Edellisen blogitekstin kommentissa minua nimittäin syytettiin hevin vihaamisesta. Se ei ole totta. Minä en sen enempää vihaa heviä kuin rakasta naukuvia indieartistejakaan. Minä ymmärrän indieartisteja paremmin. Hevi ei yksinkertaisesti ole minun musiikkiani ja on turha teeskennellä, että niin on. Ja tietenkin se tiedetään Hesarissakin. Heviä varten lehdessä on aivan omat kriitikkonsa. Mutta pahoittelen, jos joku kokee hevituntemukseni puutteen inhoksi.
Wildhearts Paviljonkilavalla on enemmän minun makuuni. Se on lihaksikasta ja kovaäänistä, ilman suuria nyansseja. Sen tarkoitus on saada ihmiset hyvälle tuulelle, ei tehdä heihin vaikutusta soittotekniikalla tai virtuositeetilla. Se on hauskanpitomusiikkia. Sellaista muuten suurin osa indiestä ei ole.
Hauskanpito Ruissalossa on ylipäätänsä edennyt huomattavan pitkälle. Stonen keikalla alkuillasta tunnelma oli vielä suhteellisen selvä, mutta Bodomien keikkaan mennessä nautintoaineet ovat jo pärähtäneet nuppiin. Festaritunnelma on siis saavutettu.
Michael Jackson -tribuuttejakin on tullut. Janne Joutsenniemi omisti Stonen Day of Deathin Jacksonille ja Wildhearts veti keikalla pätkän Jackson 5:n I Want You Backiä.
/Otto
6. heinäkuuta 2009 kello 15.53
Minusta Otto Talvio on kuitenkin ollut eräs Hesarin asiallisimmista kriitikoitsta suhteessaan heviin (tämä ei tietenkään välttämättä ole paljon …) . Toki on käynyt hyvin selväksi että preferenssit ovat muualla, mutta pahimpia typeryyksiä tai kummallisimpia asennevammailuja ovat pudotelleet kyllä muut kynät kuin se Talvion pitelemä. Itseasiassa hieman hämmästyin tiedosta, että Hesarissa olisi joku varsinainen hevikriitikko, sillä lehden linja suhteessa heviin/metalliin ja kritiikin taso on ollut kauniisti sanottuna häilyvä, monesti tosiaan täysin asenteellinen.
Ilmiö on mielestäni aika mielenkiintoinen, sillä omasta mielestäni, omasta ”hevariudestani” huolimatta, musiikki on pääasia, genre ei missään tapauksessa lähtökohta, eikä itselle tuota mitään ongelmia kuunnella niitä naukuvia indieartisteja, ei elektroa eikä purkkapopiakaan, vaikkei etenkään viimeksimainittu ominta musiikkia olekaan. Tuntuu hieman lapsekkaalle ja epäammattimaiselle se yhtä genreä parjaava linja, johon Hesarissa usein törmää. Tai siis suuren lehden kulttuuritoimitukselta ja sen jokaiselta kulttuuritoimittajaltakin, yksikertaisesti on mielestäni lupa odottaa paljon enemmän. En muun taidekritiikin kohdalla muista pitkään aikaan törmänneeni enää vastaavaan.