Nyt on meneillään 43. Pori Jazz -festivaali. Minulle tämä on neljäs Jazz-kesä.
Ensimmäisen kerran olin Porissa vuonna 2003, kun Kirjurinluodon villitsivät Don Johnson Big Band ja valkoiseen diiva-asuun pukeutunut Jamiroquai. Minä ja kaverini raivasimme puupenkiltä kolot neljälle tennarille ja hypimme hikisten käsivarsien puristuksessa. Eväskassissa penkin alla suli pizzajuusto.
Vuonna 2006 olimme kuuntelemassa hiphoppari Kanye Westiä. Istuimme ylärinteessä pressun alla ja pidimme sadetta. Kengissä virtasi mississippi, eikä kenenkään tehnyt mieli hulppeita piknik-eväitä. Punaviinipakkaus pehmeni sateessa, ja lopulta pelkkä pussi lötkähti nurmikolle.
Viime kesänäkin Pori Jazzeissa satoi lähes koko ajan. Pieni lötkähdys tapahtui myös musiikissa: ihmisraunio Sly Stonen hoipparointi Kirjurin lavalla jätti minuun ehkä pysyvät traumat.
Kun saavuin Poriin tänään, mieleeni tuli kuitenkin vain hyviä Jazz-muistoja. Tunsin, kuinka jamitus teki tuloaan. Se on jazz-olotila, koko kehon täyttävä musiikin riemu.
Ei edes satanut. Jazzkatu oli täynnä matelevia seurueita muikkulautasineen. Ilmaislavalla soitti Jukka Eskola & Friends. Jamitus oli jo odottamassa.
Huomenna se alkaa toden teolla. Kirjurinluodolla soittaa muun muassa Return to Forever, 70-luvulta paluun tehnyt fuusiojazzlegenda, jonka soittajat on aikanaan ylennetty enkeleiksi. Yhtye palauttaa monen mieleen paljon vanhempia muistoja kuin viisi vuotta sitten lämmennyt pizzajuusto.
Jamitus jatkuu Ultra Music Nightsissa Puuvillatehtaalla. En ole ollut siellä ennen, mutta odotukset ovat suuret. Siellä on kuulemma mahdollisuus mihin vain, paitsi lörpähdyksiin.
16. heinäkuuta 2008 kello 22.44
Hienoa, että joku löytää Porista taas jamifiiliksen. Itse kävin Porissa aktiivisesti 80-luvulla ja seurasin pettyneenä paikan muuttumista jazz-festarista luottolorttifestariksi. Jos Porista löytyy taas jamihenkeä pitänee miettiä josko pitkästä aikaa ensi vuonna kävisi.