Blogit

Hyvät lukijat, eronneen miehen itsekasvatus on edennyt höpsismin avulla. Piti palata kertomaan tapahtumista. Nimittäin ostin asunnon, koska kyllästyin asumaan vuokralla. Ostin kalliin asunnon kovalla korolla, suhdanteen huipulla. Minkäs teet, kolikko näytti että pitää ostaa (muistaako joku teistä Barksin huikean Aku Ankka-sarjan). Kämppä on hieno, mutta mietin millä maksan sen. Nyt täytyy siis ryhdistäytyä. Samaan syssyyn myin auton saadakseni vähän rahaa lasten mahdollisiin tarpeisiin ja putkiremonttiin.

Täytyy löytää nyt elämään duurisointuja. Se risoo, että olen ihmissuhteissa yhä niin alkeellinen, että en tunnista oikeaa kiintymystä. Täytyy sitäkin opetella. Haluan vakiintua, rauhoittua. Minulla on ollut lähelläni hyvä ihminen, jonka olen karkottanut pois. Tyhmä kun olen. 

Mutta nyt muuttosuunnitelmiin! Se hyvä puoli tässä eronneen elämässä on, ettei ole sitä puolisoa väkisin vaatimassa, että ihan siisti kämppä pitäisi heti maalata, remontoida ja uusia… Muistan avioliiton ajoilta, miten puolisoni alkoi miettiä vuoden asumisen jälkeen keittiön kaapinovien uusimista - viinilasini läikähti, kun vaadin selitystä, miksi vuosi sitten tehtaalta tulleet ovet pitäisi uusia häh? Hm. Ei ihme että tuli ero…

Outoa, mutta onpa seesteinen olo. Kun jokin aika sitten mietin, että on aika hiljentyä, taisin olla tosissani. Ainakin avioerosta en keksi kerrottavaa. Lapset olivat kuukauden luonani, ja heidän lähdettyään totesin tilit selviksi. Olin tyytyväinen, kun näin eksäni miesystävän ja helpottunut, kun vaikutti fiksulta. Tietysti hän onkin, tuskinpa eksäni olisi typerykseen ja moukkaan ihastunut. Tärkeintä oli huomata, että toivon parasta entiselle puolisolleni, että hän löytäisi onnen.

Kummallista. Kai tähän seesteisyyteen pitäisi olla jokin syy. Ei kai muu kuin järkiintyminen.

Etusijalla ovat vastedes lapset. Tässä blogissa en oikein rohkene alkaa kertoa heidän elämästään, joten minun pitää miettiä onko oikeasti järkeä jatkaa. Vastedes voisin pitää isäblogia, koska se on tärkein identiteettini jatkossa. 

Voikaa hyvin, minäkin voin! 

Lapset lähtivät. Eilen illalla kymmenvuotias poikani pyysi minua piirtämään selkäänsä, niin kuin silloin kuusivuotiaana. Piirsin ja kirjoittelin selkään kirjaimia. Pidin sylissäni. Hän tuntui nukahtavan. Nousin ja kävin laittamassa television pienemmälle. Kuului nyyhkytystä, kiirehdin takaisin pojan huoneeseen. “Kun tulee niin iso ikävä”, poikani murehti. Pidin häntä sylissä kunnes hän nukahti.

Otin oluen. Katselin sarjaohjelmaa. Jotenkin tämä lapsiasia pitää ratkaista toisella tavalla. Onneksi voin järjestää vapaata. Vaikka palkatonta, eiköhän se järjesty. Myyn auton, saan matkarahaa. Hämärtyi, syksyä ilmassa. Kaikki on taas alussa.

Iltapäivällä tänään. Annoin syntymäpäivälahjaksi pojalle sata euroa. Kuusivuotias tytär oli kuin minua ei olisikaan taksin tullessa. Poika alkoi itkeä, minä rutistin häntä kovasti, silmissä sumeni. Miten nopeasti menee kuukausi! Lupasin pojalle, että syksyllä näemme, minä kyllä tulen. Muut olivat jo autossa. Eksäni ei oikein halunnut puhua minulle, taaskaan, miesystävä sen sijaan keskusteli fiksusti.

He menivät.

Pyöräilin kaupunkiin. Menin painonnostosalille, ajattelin tehdä maastavetoa, kyykkyä, penkkiä, isoja liikkeitä. Tartuin tankoon. Heikotti. En nostanut kertaakaan. Nyt istun tässä. Huomenna on töitä.

Hyvä kun on töitä.

Miten kauan ihmiset olette olleet erossa lapsistanne? Miten paljon he kestävät?

Mietiskelin, nyt kun eksäni on täällä miesystävän kanssa, millaiselta tuntui silloin kun minulle kerrottiin, että minua oli petetty. Että minut haluttiin jättää. Olisi pitänyt kirjoittaa tunnot talteen silloin, koska nyt en oikein muista tarkasti. Taisin juoda viiniä ja solvata eksääni. Muistaisin näin käyneen. Olin raivostunut, loukattu ja masentunut. Nyt se kaikki tuntuu hölmöltä.  Mietiskelin tässä, että nyt minua lähinnä nolottaa, miten pahasti sanoin eksälleni ja haudoin kostoa, siis henkistä sellaista.

Hän taisi kärsiä jättämisestä enemmän kuin minä. Jättäminen on loppujen lopuksi vaikeampaa kuin tulla jätetyksi. Hän ainakin laihtui, vanheni silmissä, musta tukkakin näytti harmaammalta.

Aika parantaa. Kun nyt näin häntä kaupungilla toisen kanssa, olin jotenkin helpottunut. Ehkäpä hänellä on mahdollisuus olla onnellinen. En tunne mustasukkaisuutta, enintään jonkinlaista pientä toverillista kateutta, että toisella on selvästi hyvä olla. Hän näyttää paremmalta, ja minusta on mukava ajatella että lasteni äiti voi hyvin.

Lapset… He lähtevät pian takaisin nykyiseen kotiinsa. Olen ollut kuukauden heidän kanssaan aamusta iltaan. Minun syksyni alkaa nyt. Mikäs siinä. Hyvää syksyssä on paluu pallokentille muiden kaltaisteni äijien kanssa… Onkohan kukaan tutkinut, miten suuri merkitys on äijäringin solidaarisuudella avioerotapauksissa..?

Viimeisen kahden viikon aikana on tapahtunut jotain. En ole varma mitä. Paha olo on tylsynyt. Minulla ei ole enää pakottavaa tunnetta yrittää ymmärtää mitä tapahtui ja millainen minä olin ja millainen Geert. Tuntuu, ettei ole paljoa kirjoitettavaa.  

Aloin tänään pohtia, onko minulla mitään kerrottavaa oikeastaan tästä erosta. Olen siis aika tyhjä tällä hetkellä. En ole kovin onnellinen mutta en myöskään onneton. Herään aamulla, menen töihin, urheilen paljon ja luen vapaa-aikana kaikenlaista. Nukun. Rahaa kaipaan, että voisin turvata lapsilleni toimeentulon. Kaipaanko muuta? En tiedä. Tietysti lapsiani! Mutta tunnen itseni jotenkin vanhaksi. Ilottomaksi.

Eroa en oikein osaa puida tarkemmin. Minusta tuntuu, että olen puhunut siitä ihan liikaa. Tällä palstalla en kovin paljon ole avautunut. Olen kai varonut, etten kerro liikaa tunnistettavia asioita. Sen kuitenkin vielä sanon, että ero oli oikea ratkaisu, koska eksälläni on oikeus olla onnellinen. Minun seurassani hän oli onneton, ja onneton olin itsekin. Hyvää suhteessa olivat lapset, jotka onneksi voivat hyvin. Poikani soitti juuri ja halusi jutella, koska on ikävä. Sanoin, että ikävöiminen on surullista silloin, jos ei koskaan voi enää toista nähdä. Me näemme, ja se tekee kaipaamisesta hellää. Olisi hirvittävää elää ilman ketään, jota ikävöidä.

Ehkä on aika olla hiljaa.

Sam lähti eilen Geertin ja minun avioerohakemus kassissa. Hakemus menee sinisessä kansiossa Geertin allekirjoitettavaksi. Pyydämme, että meidät tuomitaan avioeroon harkinta-ajan jälkeen. Lue koko artikkeli »

Loma alkaa olla ohi. Ipanat lähtevät mummolaan isoihin juhliin eksäni kanssa, ja hänen miesystävänsä. Näin hänet, vaikutti ystävälliseltä ja sivistyneeltä, ei ihme jos lapset pitävät hänestä. Pidän peukkuja heille kaikille, olo on valoisa näiden ihmisten puolesta. He ansaitsevat kaikki hyvää, ja lapset parasta (noloa mutta laitoin euroja paaleittain heihin kun olivat luonani… Hemmottelu on hoopoa mutta kivaa).

Oma olo.. No, suoraan sanoen työhön palaaminen viikkojen intensiivisen lasten kanssa olemisen jälkeen tuntuu pahalta. Hyvää on se, että ympyrä on sulkeutunut, on vuosi järjettömän kriisin alkamisesta ja nyt olen lähtöruudussa. Hirvittää  palata töihin, mutta ei auta, täytyy hankkia elanto. Ehkä nollasta aloittaminen tekisi kaikin puolin hyvää.

Erosta. Nyt tuntuu oudolta, että otin sen niin raskaasti. Kai siinä oli sitä tunnetta, että tämäkin meni elämässä pieleen, että “cv” on muutenkin niin tyhjä ja enintään siinä on tahroja ja punakynän jälkiä. Nyt myös arkielämän sarakkeessa.

Olen kuitenkin siis jotenkin rauhoittunut. Tyhjentynyt mutta rauhallinen. Ja kuten olen oppinut, voivotella ei kannata eikä saakaan. Kannattaa pitää ennemmin suu kiinni näistä eroasioista, koska ne ovat niin arkisia että enemmänkin rasittavat muita.

Kun päätin muuttaa yli kahden tuhannen kilometrin päähän entisestä elämästäni ja samalla Samista, päätöksessä tuntui olevan järkeä. Välimatka pakottaisi etsimään itsen ja itselle tärkeät asiat tunne- ja tottumusrojun seasta.Tekisi mahdottomaksi sujahtaa helposti elämään, jossa on vain me, eikä minua ollenkaan. Lue koko artikkeli »

Lienee syytä mainita pari asiaa kommenttien takia. Kiitos niistä, ensinnäkin. Jotkut kommentit vaativat kuitenkin vastauksen. Olen ensinnäkin oikea ihminen. Niin sanotut ristiriitaisuudet selittyvät, että olen joutunut eksäni vaatimuksesta vähän välttelemään kaikkien asioiden paljastamista. Lapseni asuvat todellakin muualla, mutta heillä on paikka yhä koulussa asuinalueella, ja siksi en mielelläni muuttaisi pois - toivon heidän palaavan tänne. Mitä tulee teksteihin muuten, tietysti tällaisessa blogissa on sekasortoisempia ja ristiriitaisempia ajatuksia kuin “normaalisti”. En usko edes, että blogiin tulisi yhtään tartttumakohtia, jos kertoisin vakaasti ja yksituumaisesti arkisesta keski-ikäisestä elämästä… Haloo.

Kiitos kuitenkin siis kaikille, katsotaan jaksanko tätä jatkaa..