Leiberiä on viikon mittaan paljon muisteltu. Aamukahvilla merenrannalla luen Financial Timesin viikonloppunumeron Leiber-muistokirjoituksen. (Viikonloppunumerossa tapaa olla vain yksi muistokirjoitus.) Kirjoittaja on Peter Aspden, ja Leiber on nostettu myös lehden yhdeksi pääkirjoitusteemaksi – aikana, jolloin maailman talouselämää kohtaa kaikkien aikojen turbulenssi ja New Yorkiin iskee parhaillaan hirmumyrsky Irene. Se vasta onkin rock and rollia. Ystäville Nykissä toivotan suomalaista sisua!

Aspden kirjoittaa: ”Leiber syntyi vuonna 1933 keskiluokkaiseen juutalaisperheeseen Baltimoressa. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli viisivuotias, ja hän työskenteli pienestä pitäen äitinsä sekatavarakaupassa. Leiber sanoi aina, että hän sai kiittää lapsuudenkokemuksiaan siitä, että hän oppi rakastamaan ja ymmärtämään mustan musiikin muotoja. ‘Olimme ainoa kauppa, joka toimitti tavaroita mustille, ja juoksupoika olin minä. Meillä oli hienot välit. Siitä se lähti.’”

Kotiin palattua radiossa alkaa soida Jake Nymanin ohjelma, ja kun ensimmäinen kappale ennen juontoa on ”Stand By Me”, arvaan päivän teeman jo.

Rock and roll ja Elvis Presleyn läpimurto olivat rodulliset rajat rikkova 1950-luvun puolivälin kulttuurillinen pyörremyrsky. Leiber ja Stoller olivat kirjoittaneet uraauurtavia hittilauluja vuodesta 1950 alkaen (”Hound Dog”, ”Kansas City”), aluksi mustille artisteille, ja sitten sekä mustille että valkoisille. Sellainen ei ollut 1950-luvun Yhdysvalloissa tavallista. Muistokirjoituksissa on tavattu mainita kuuluisat kappaleet kuten ”Yakety Yak”, ”On Broadway”, ”Stand By Me” ja ”Spanish Harlem”, ja hienoja kappaleita oli kymmenittäin enemmän.

Vuodesta 1954 Leiber ja Stoller kirjoittivat uudenlaisia lauluja The Robins -yhtyeelle, minidraamoja, joissa yhtyeen jäsenet tulkitsivat eri osia, sellaisia kuin ”Riot In Cell Block #9″, ”Smokey Joe’s Café” ja ”Framed”. The Robinsin pohjalta syntyi The Coasters, jolla jatkui sama linja kappaleissa ”Down In Mexico”, ”One Kiss Led To Another”, ”Young Blood”, ”Searchin’”, ”Yakety Yak”, ”Charlie Brown”, ”Along Came Jones”, ”Poison Ivy”, ”I’m a Hog For You”, ”Little Egypt” ja ”Love Potion #9″.

Leiber ja Stoller olivat paitsi lauluntekijöitä myös tuottajia, ja levyihin saatettiin käyttää jopa 60 ottoa. ”Emme kirjoita lauluja, me teemme levyjä” tuli Leiberin ja Stollerin tunnukseksi. Heidän apulaisekseen tuli myös muudan Phil Spector, joka kehitteli Leiberin ja Stollerin menetelmiä sittemmin äärimmäisyyksiin.

The Driftersille syntyivät minidraamat ”Save The Last Dance For Me”, ”Up On The Roof” ja ”On Broadway” ja The Driftersin solistille Ben E. Kingille ”Spanish Harlem” ja ”Stand By Me”. Leiber ja Stoller keskittyivät entistä enemmän tuottamiseen. He toivat rytmilauluihin jousisoittimia ja latinalaisrytmejä ja olivat siinä asiassa 1960-luvun soulin edelläkävijöitä. Ura jatkui mm. Peggy Leen, Elkie Brooksin ja Stealer’s Wheelin kanssa.

Elvis Presleyn nousuun Leiberin ja Stollerin laulujen merkitys oli tavaton, vaikka lauluntekijät eivät Elviksen ”Hound Dog” -tulkinnasta pitäneetkään. Leiber ja Stoller saivat tehdäkseen laulut Elviksen kolmeen keskeiseen varhaiseen elokuvaan.

Loving You -elokuvassa (1957, Suomessa Kiihkeitä rytmejä) Leiberin ja Stollerin käsialaa olivat nimikappale ja ”Hot Dog”.

Jailhouse Rockiin (1957, Suomessa Rock’n'roll-suosikki) nimikappale oli myös Leiberin ja Stollerin, samoin ”I Want To Be Free”, ”Treat Me Nice” ja ”(You’re So Square) Baby I Don’t Care”.

King Creolen (1958, Suomessa Kitara kainalossa) nimikappale oli sekin Leiberin ja Stollerin, niin myös ”Trouble” ja ”Steadfast, Loyal And True”.

Aikana, jolloin rockia pidettiin ohimenevänä ilmiönä, rock-elokuvat olivat liukuhihnatuotantoa, poikkeuksina Frank Tashlinin satiiri Minkäpä tyttö sille voi ja Elviksen Jailhouse Rock ja King Creole. Leiberin ja Stollerin intohimo, huumorintaju, ja perfektionismi synkkasivat hyvin Elviksen kanssa, mutta Elviksen managerin eversti Parkerin ahneet ja lyhytnäköiset otteet katkaisivat kukoistavan yhteistyön. Blogistani löytyvät arviot Elviksen elokuvien muistosarjoista Paramountilta ja Warnerilta vuonna 2007.

Muistellessani Leiberiä mielessäni soi yli muiden ”Don’t” Elviksen tulkintana, jonka pelotonta tunnetta höystää hippunen huumoria.

Itse Waldemar Wallenius on lähettänyt tänään ainutlaatuista Leiber & Stoller -aineistoa Facebookiin.

ANTTI ALANEN: LEIBER JA STOLLER -HUIPPUHETKIÄ ELOKUVISSA (Elviksen kolmen 1950-luvun elokuvan lisäksi):
The Shangri-La’s: ”Leader Of The Pack” – Scorpio Rising (1964, Kenneth Anger)
Elvis Presley: ”Little Egypt” – Roustabout / Huoleton kulkuri (1964, John Rich)
Elvis Presley: ”Love Me” – Elvis 68 Comeback Special (1968, Steve Binder)
Elvis Presley: ”Don’t” – Elvis: That’s the Way It Is -lisäaineisto (1970, Denis Sanders, dvd 2007)
The Blasters: ”One Bad Stud” – Liekehtivät kadut (Streets of Fire, 1984, Walter Hill)
Nicolas Cage: ”Love Me” – Villi sydän (Wild at Heart, 1990, David Lynch)
Stealer’s Wheel: ”Stuck In The Middle With You” – Reservoir Dogs (1992, Quentin Tarantino) – Leiber ja Stoller levyn tuottajina
The Coasters: ”Down In Mexico” – Death Proof (2007, Quentin Tarantino)

ASKO ALANEN: LEIBER & STOLLER -HUIPPUHETKIÄ ELOKUVISSA
1957 Rock’n Roll -suosikki / Jailhouse Rock (”I Want To Be Free”, ”Treat Me Nice”, ”Jailhouse Rock” )
1958 Kitara kainalossa / King Creole (”Trouble”)
1962 Tyttöjä! Tyttöjä! Tyttöjä! / Girls! Girls! Girls! (”Girls Girls Girls”)
1966 Topralli (writer: ”Girls Girls Girls”)
1965 Kutita minua / Tickle Me (”Dirty Dirty Feeling”)
1972 Pink Flamingos (”Riot in Cell Block #9″)
1974 Stardust (”Some Other Guy”)
1979 Syke ei sammu / All That Jazz (”On Broadway”)
1984 Streets of Fire – liekehtivät kadut (”One Bad Stud”)
1985 Illasta aamuun / After Hours (”Is That All There Is?”)
1986 Stand by Me – viimeinen kesä (”Stand By Me”, ”Yakety Yak”)
1990 Cry-Baby (”Nosey Joe”)
1994 Pidä huivista kiinni, Tatjana (”Girls Girls Girls”)
1996 The Long Kiss Goodnight (”Santa Claus Is Back In Town”)
1997 Batman & Robin (”Poison Ivy”)
2002 Kreikkalainen naimakauppa / My Big Fat Greek Wedding (”I’m a Woman”)
2005 Walk the Line (”Jackson”)
2007 Grindhouse: Death Proof (”Down in Mexico”)

KAIKKIEN AIKOJEN LEIBER & STOLLER -LEVYTYKSIÄ:
”Along Came Jones” – The Coasters
”Bad Blood” – The Paramounts
”Been Down So Long” – T-Bone Walker
”Fools Fall In Love” – The Drifters
”Framed” – The Robins
”Hymyhuulet” – Four Cats & Johnny Liebkind – suom. Saukki
”I (Who Have Nothing)” – Shirley Bassey
”I Keep Forgetting” – Procol Harum
”I’m A Hog For You Baby” – Dr. Feelgood
”Kansas City” – The Beatles
”The Man Who Robbed The Bank At Santa Fé” – Hank Snow
”Näin käy rock and roll” – Rauli Badding Somerjoki – suom. Jarkko Laine
”Poison Ivy” – The Rolling Stones
”Ruby Baby” – Björk
”Saved” – LaVern Baker
”Searchin’” – The Coasters
”The Shadow Knows” – The Coasters
”Smokey Joe’s Café” – The Robins
”Stand By Me” – John Lennon
”There Goes My Baby” – The Drifters
”Trouble” – Suzi Quatro
”What Is The Secret Of Your Success” – The Coasters
”Young Blood” – The Coasters

LEIBER JA STOLLER JA ”JACKSON” (SUOM. ”STADIIN”)
Asko Alanen: ”Jerry Leiber kirjoitti ”Jacksonin” sanoituksen silloisen vaimonsa nimellä. Stoller ei ollut siinä proggiksessa mukana kuin alkuperäislevytyksen tuottajana.  Wikipedia-lainaus: ”Actress Gaby Rodgers is cited as co-author of ”Jackson”, because Jerry Leiber used his then-wife’s name as a pseudonym in writing the song with Wheeler. First recorded in 1963 by co-author Billy Edd Wheeler, he explains the evolution of the song, and Leiber’s contribution: ‘Jackson’ came to me when I read the script for Edward Albee’s Who’s Afraid of Virginia Woolf (I was too broke to see the play on Broadway)… When I played it for Jerry [Leiber], he said ‘Your first verses suck,’ or words to that effect. ‘Throw them away and start the song with your last verse, ”We got married in a fever, hotter than a pepper sprout.”‘ When I protested to Jerry that I couldn’t start the song with the climax, he said, ‘Oh, yes you can.’ So I rewrote the song and thanks to Jerry’s editing and help, it worked. I recorded the song on my first Kapp Records album, with Joan Sommer, an old friend from Berea, Kentucky, singing the woman’s part. Johnny Cash learned the song from that album, A New Bag of Songs, produced by Jerry and Mike.” Wikipedia-lainaus päättyy”

Suomeksihan laulun esittivät Carola ja Lasse Mårtenson, ja suomalaiset sanat loihti Pertti Reponen.

LE MANS / Le Mans. US © 1971 Solar Productions. TJ: Robert E. Relyea. T: Jack N. Reddish. O: Lee H. Katzin. KS: Harry Kleiner. KU: René Guissart, Jr. ja Robert B. Hauser – 70 mm – 2,20:1 – väri: De Luxe. LA: Phil Abramson. ET: Sass Bediq. PU: Phil Abramson, Ray Summers. Ehostus: Emile LaVigne. Hiukset: Marie-France Seyrat. M: Michel Legrand. Ä: Jack A. Finlay. LE: Ghislaine Desjonquères, Donald W. Ernst ja John Woodcock. Roolitus: Lynn Stalmaster. KP: Le Mans. N: Steve McQueen (Michael Delaney), Siegfried Rauch (Erich Stahler), Elga Andersen (Lisa Belgetti), Ronald Leigh-Hunt (David Townsend), Fred Haltiner (Johann Ritter), Luc Merenda (Claude Aurac). Yli 50 oikeaa huippuajajaa. 106 min. – Liitedokumentti: Filming at Speed: The Making of the Movie ”Le Mans” (2011). Juontaa Chad McQueen. Mukana Robert Rosen, Lee H. Katzin, Derek Bell, 24 min. – Suom. tekstit / svenska texter. Paramount Finland 25.5.2011

Le Mans oli Steve McQueenin Solar Productions -tuotantoyhtiön hanke, joka oli ollut vireillä seitsemän vuotta. Le Mans ei ole koskaan ollut kriitikkojen suosiossa henkilökuvauksensa ja kerrontansa ohuuden vuoksi. Sitä luonnehtii tosiaankin käsite ”slight narrative”. Toisaalta Le Mans jäi vaille kansansuosiota, koska siihen ei ole välitetty myöskään kehitellä tekodramaattista juonta, vaan on päädytty pysyttelemään suorastaan taide-elokuvamaisella viitteellisyyden tasolla. Elokuvan ensimmäisten puolen tunnin aikana ei lausuta yhtään vuorosanaa! Kuten mahtava edeltäjänsä Grand Prix (1965) Le Mans saa painoa dokumentaarisuudestaan. Se on kuvattu aikana, jolloin kilpa-ajot olivat vaarallisempia kuin nykyään. Ja se on kuvattu 70 mm:n huipputekniikalla, kun nykyisillä parhaillakaan digikameroilla ei vielä saavuteta yhtä vahvaa visuaalista tunnetta kilpa-ajoista ainakaan valkokankaalla nähtäväksi. Le Mans on elokuva Porsche 917:n ja Ferrari 512:n kilpailusta Le Mansin 24 tunnin ajoissa. Le Mansin arvostus autoilun tuntijoiden parissa on kestänyt. Filmitähti Steve McQueen oli merkittävä kilpa-ajaja, eikä hän tehnyt elokuvastaan narsistista pullistelua vaan johdatteli tarinan päätökseen, jossa hän tekee tallistaan Porschesta voittajan vaikka ei itse tulekaan ykkösenä maaliin. Masterointi on huipputasoista. En itse päässyt katsomaan levyä oloissa, joissa olisi päässyt oikeuksiinsa jylisevän mahtavaksi mainittu ääniraita vastapainonaan Michel Legrandin sävykäs musiikki.

1960-luvulla Sidney Lumet oli vapaata riistaa kriitikoille, joista tyypillisesti Andrew Sarris karsinoi hänet ”väkinäistä vakavuutta” -osastoonsa käänteentekevässä kirjassaan The American Cinema.

Kukaan ei kiistänyt Lumet’in vahvoja ja poikkeuksellisia puolia. Lumet oli loistava näyttelijäohjaaja, joka osasi hillitä Marlon Brandon läsnäoloa ja kirvoittaa hienoja piirteitä Melanie Griffithin kaltaisesta esiintyjästä.

Lumet oli New York -ohjaaja, joka ei juuri koskaan työskennellyt Hollywoodissa mutta teki eräässä vaiheessa monta elokuvaa Euroopassa.

Hollywood-sovinnaisuudesta poiketen Lumet’n elokuvien päähenkilöt olivat usein ristiriitaisia henkilöitä tai antisankareita. Koskaan Lumet’n elokuvassa ei nähty onnellista parisuhdetta, ja parisuhde oli muutenkin hänen elokuvissaan sivuseikka.

Mutta vanhan Hollywoodin jokapaikanhöylien kuten John Fordin tavoin Lumet otti ilon irti siitä, että sai kokeilla mahdollisimman monia lajeja. Samalla hän pysyi aina uskollisena alkuperäiselle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisen eetokselleen, jonka juuret juonsivat 1930-luvun New Deal -aikakauden teatterimaailmaan.

Baruch ja Eugenia Lumet’n poika ehti lapsena ja nuorena työskennellä 20 vuotta teatterissa, lähinnä lapsi- ja teininäyttelijänä, alkuksi Yiddish Art Theatressa ja radiokuunnelmissa. 11-vuotiaana Sidney sai Broadway-debyyttinsä näytelmässä Dead End. Hän näytteli myös nuorta Jeesusta Max Reinhardtin ohjauksessa The Eternal Road. Lumet oli varmaankin viimeinen näihin päiviin asti työtään jatkanut ohjaaja, joka oli saanut suoria vaikutteita Reinhardtilta. Reinhardtin vaikutushan oli tavaton saksalaisen elokuvan kulta-aikaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen (Murnau, Lubitsch, Leni).

Toisessa maailmansodassa Lumet palveli tutkayksikössä Intiassa ja Burmassa. Sodan jälkeen Lumet otti välimatkaa Actors Studioon, perusti oman teatteriryhmän, ja niin hänestä tuli teatteriohjaaja. Ystävänsä Yul Brynnerin yllytyksestä Lumet tuli vuonna 1950 ohjaajaksi NBC-TV:lle, jolla alkoi hänen toinen uransa, televisio-ohjaajana. Lumet ohjasi satoja tv-sarjojen episodeja ja tv-elokuvia 1950-luvulla, amerikkalaisen tv:n kulta-aikana, tavallisesti suorina lähetyksinä.

Myös Lumetin esikoiselokuva Valamiesten ratkaisu (1956) perustui tv-tyyliin. Lumet ei purkanut draamaa eri tapahtumapaikkoihin vaan loi intensiteettiä taitavalla kameratyöllä (hänen alkuvaiheensa vakiokuvaaja oli Boris Kaufman) ja ennen kaikkea vahvalla mutta spontaanilla näyttelijätulkinnalla. Monet Lumetin elokuvat perustuvat näytelmiin. Hän ohjasi Tennessee Williamsia (Käärmeennahkatakki) ja Arthur Milleriä (Näköala sillalta), ja hänen vahvin työnsä perustui Eugene O’Neilliin. Pitkän päivän matka yöhön on ohjaajan ja monien muidenkin mielestä hänen pääteoksensa.

Lumet kävi käsiksi suuriin aiheisiin: ydinkatastrofiin (Pommin varjossa) ja holokaustiin (Panttilainaaja). 1960-luvulla hänelle kehittyi brittiläinen kytkentä, pääsaavutuksena vahva John Le Carré -filmatisointi Puhelu vainajalle.

Välitöiden jälkeen Lumet sai uutta puhtia yhteistyöstä Al Pacinon kanssa. Serpico avasi merkittävän kriittisten poliisielokuvien sarjan, johon kuuluivat myös Vallan terällä (pääosassa Treat Williams) ja Lain pyöveli (Timothy Hutton, Nick Nolte). Pacino oli vaihteeksi rikollisen roolissa kaikkien aikojen New York -elokuviin kuuluvassa Hikisessä iltapäivässä.

1970-luvulla Lumetilla oli vauhti päällä, ja Paddy Chayefskyn käsikirjoitukseen perustuvasta tv-satiirista Kasvot kuvaruudussa tuli hänen suurin menestyselokuvansa. ”I’m mad as hell, and I’m not going to take it anymore”, huutaa uransa loppusuoralla tuomiopäivän profeetaksi muuttunut tv-ankkuri (Peter Finch). Lumet palasi 1950-luvun kommunistivainojen aikakauteen E.L. Doctorowin romaaniin perustuvassa Danielin kirjassa. Sitä muistuttava teema oli myös elokuvassa Elämänä pakotie, jossa perhe elää kiertolaisina, koska vanhemmat ovat vastustaneet Vietnamin sotaa nuorina terroristeina.

Lain ja oikeuden teema oli kiinnostanut Lumetia alusta alkaen. Ratkaisun hetki tarjosi loistoroolin Paul Newmanille juoppona asianajajana, joka kohtaa ylivoimaiselta tuntuvan vastustajan (James Mason). Tosipohjainen Uskomaton oikeudenkäynti (dvd Nordisk 2006) perustuu Lucchesen gangsterisuvun tapaukseen ja Lumet löytää siinä toimintasankarina tunnetusta Vin Dieselistä lahjakkaan näyttelijän. Digiaikakauteen Lumet tuli viimeisessä elokuvassaan Before the Devil Knows You’re Dead (2007, dvd FS-Film 2008), jota verrattiin Pulp Fictioniin, mutta Lumet oli käyttänyt rikottua aikarakennetta ja monitarinaisuutta jo 1960-luvun elokuvissaan.

The New York Timesin muistokirjoituksessaan A.O. Scott huomauttaa, että uuden Hollywoodin noustessa 1970-luvulla Sidney Lumet päivitti iskuvoimaansa uuteen vireeseen hukkaamatta ominta itseään. Samaan aikaan kun Martin Scorsese kuvasi New Yorkissa uuden sukupolven eksistentialistisia näkyjä, Sidney Lumet ankkuroi elokuvansa yhä yhteiskunnallisen vastuun eetokseen. Scott toteaa, että Lumet’n perintöä on jatkanut Spike Lee sellaisissa elokuvissaan kuin Clockers, Summer of Sam ja The 25th Hour. Scott näkee Lumet-jatkuvuuden myös tv-sarjassa The Wire (Langalla).

Merkittävässä blogiartikkelissaan David Bordwell uudelleenarvioi Lumet’n tyylillistä kehitystä kolmella termillä ”hysterical”, ”gritty” ja ”restrained”. Alkutaipaleellaan Lumet’n tyyli oli usein ”hysteeristä”: ekspressionistista, barokkista ja joskus itsetarkoituksellista, esimerkiksi Panttilainaajassa. Uuden Hollywoodin myötä Lumet omaksui 1970-luvulla rosoisen realistisen visuaalisen tyylin. Kuvarajaus oli rennompaa ja leikkaus iskevämpää (Dede Allen). Movie brats -sukupolven kuvakylläisyyden ja nopean leikkauksen muodin noustessa Lumet kääntyi 1980-luvulla sitä vastaan ja omaksui hillityn tyylin. Monet amerikkalaisen nykyelokuvan maneerit (vaillinaista tietoa antavat takaumat, nykivä leikkaus, käsivaralla kuvattu väkivalta, ankeat väriasteikot, kurvaavat kamera-ajot, hidastukset) olivat muuten samoja, joita Lumet oli suosinut ”hysteerisellä” kaudellaan. Niihin taas Lumet oli saanut innoitusta ennen muuta Alain Resnais’lta.

Sidney Lumet rakasti elokuvateatterielokuvien tekemistä vaikka olisi ansainnut enemmän rahaa televisiotuotantoja jatkamalla. Häntä piti käynnissä se, että hän asetti itselleen koko ajan uusia haasteita, joskus älyttömiäkin (Agatha Christie -filmatisointi Idän pikajunan arvoitus, dvd Universal 2008, 2011, Motown-musikaali Taikuri Oz). Lumet kirjoitti kirjan, josta käy ilmi, että näyttelijäohjauksen ohella kamerasuunnittelu oli hänelle keskeistä elokuvan valmistelussa. Kirjan Elokuvan tekemisestä (Making Movies, 1995) suomalainen laitos (2004) sisältää Matti Salon kokoaman definitiivisen filmografian.

The New York Timesille Lumet uskoi mielenkiintoisen videotestamenttinsa The Last Word: Sidney Lumet (2011, 14 min).

Yhdysvalloissa verkkotarjonta on kasvanut suuresti, ja siellä tärkeimpiin tarjoajiin kuuluvat Netflix, Hulu, VUDU, Amazon, iTunes, MUBI ja Vimeo. Tavallisesti kyse on suoratoistosta (streaming), mutta laillinen verkkolataus on myös mahdollista varsinkin kun on kyse tekijänoikeuksista vapaasta aineistosta, esimerkiksi Edisonin varhaisista elokuvista.

Keskusteluissa, esimerkiksi Dave Kehrin, The New York Timesin dvd-kriitikon, blogissa, on jo kysytty, onko aika sanoa näkemiin dvd:lle, nuorelle formaatille, jonka kaupallinen läpimurto tapahtui vuonna 1997. Ajan merkkejä on se, että Yhdysvalloissa suurin dvd-ketju Blockbuster, jolla oli parhaimmillaan 5000 myymälää, on ajautunut selvitystilaan.

Jäähyväiset dvd:lle olisivat kuitenkin vähintäänkin ennenaikaisia monesta syystä.

Dvd-klassikkotarjonnassa erityisesti Warner Bros. on kehittänyt Yhdysvalloissa dvd-on-demand -palvelua saadakseen vanhemmat elokuvansa mahdollisimman laajasti saataville, vain karvalakkiversioina, mutta kuitenkin arvokkaina ja laillisina aarteina katsojille.

Entistä suurempia nimikemääriä klassikoista on siis tullut ja tulossa nähtäviksi tämän päivän katseluformaateissa, mutta laadusta tinkien. Verkkolatauksessa kuvallinen laatu palaa taaksepäin vhs-aikakauteen, eikä dvd-on-demand -palvelussa saada nähtäviksi uusia kunnianhimoisia masterointeja.

Perinteinen dvd säilyttää arvonsa laadukkaan masterointinsa ja prässäyksensä sekä hakutoimintojensa ja lisäaineistojensa ansiosta.

Sama koskee vielä enemmän blu-rayta, kotikatselun huippusaavutusta, joka havittelee pienen elokuvateatterin katselukokemuksen tasoa.

Vaikka päivän valtatrendi on huonon laadun hyväksyminen, kunhan kaikki on saatavilla heti, se ei ole kuitenkaan koko totuus. Aina on myös niitä, jotka vaativat hyvää ja parempaakin laatua.

Suoratoisto on katsojalle monin tavoin hankalampi kuin dvd tai blu-ray. Kuvalevyn omistaja ei ole riippuvainen palveluntarjoajasta. Kuvalevy antaa katsojalle suuren vapauden katsoa, kerrata, poimia, pysäyttää, keskeyttää, nopeuttaa, hidastaa ja katsoa ruutu ruudulta.

Parhaassa tapauksessa monet formaatit pysyvät ajankohtaisina. Ne, jotka ovat säilyttäneet vhs-kokoelmansa, tietävät, että siellä on korvaamattomia aarteita, sillä on arvokkaita musiikki- ja kompilaatio-ohjelmia, joiden lähetysoikeudet on neuvoteltu aikoinaan vain rajoitetuksi ajaksi. Dvd on riittävä formaatti elokuville, jotka perustuvat lähikuviin ja sisätiloihin. Blu-ray on formaatti kaikkein vaativimpiinkin kuvamaailmoihin, kuten pimeässä kuvattuihin jaksoihin, suuriin ulkokohtauksiin kuten luontokuvauksiin sekä mahtaviin joukkokohtauksiin. Noita haasteita voi testailla vaikkapa Sonyn Kwai-joen silta -blu-rayta katsomalla.

Olin ajatellut laatia myös Blake Edwardsin (k. 15.12.2010) muistokirjoituksen, mutta huomasin, ettei minulla ole siihen rahkeita. Ensimmäinen Edwardsin elokuva, jonka näin tuoreeltaan elokuvateatterissa, oli Suuri kilpa-ajo (1966), todennäköisesti Helsingin ensi-iltasalissaan, joulukuussa 2010 suljetussa Bristolissa. Nousin sen myötä ”väärällä jalalla” Edwardsin maailmaan, sillä tarinan farssimaisuus ja budjetin mammuttimaisuus eivät olleet ihan tyylikäs yhdistelmä, enkä ole edelleenkään saanut kunnon otetta Edwardsista. Sen sijaan Dave Kehr on perustanut Edwardsille hienon muistosivun, jolle on kertynyt 142 kommenttia. Lainataanpa tähän sitä täydentäen Kerrin ”vuoden parhaat” -keskusteluketjusta Barry Puttermanin lista kymmenestä parhaasta Edwards-elokuvasta: Mister Cory (1957), Aamiainen Tiffanylla (1961), Kauhun lunnaat (1962), Laukaus pimeässä (1964), Mitä teit sodassa, isä? (1966), Darling Lili (1969), Lännen miehet – Ross ja Frank (1971), Romantiikan siemen (1974), S.O.B. – sekoilijan otollinen bisnes (1981) ja Vaaleanpunainen pantteri (1963). Viimeksimainittu kirjattiin joulukuussa myös Kongressin kirjaston kansalliseen elokuvarekisteriin.

Joulukuussa Fantasia oli ensimmäinen blu-ray, jota kaksi vuotta sitten ostettu soittimeni ei suostunut toistamaan, vaikka tavaratalon elektroniikkaosastolla levy toimikin moitteettomasti. Joululomalla tein blu-ray-soittimeeni verkkopäivityksen, mikä sujui helposti, mutta vieläkään uusimmat levyt eivät toistuneet. Soittimeen pitikin vielä lisätä muistitikku, ja sitten levyjä saattoi taas katsella.

Alien Anthology (6-blu-ray) saattaa olla blu-ray-kauden tähänastinen huippusaavutus vastaavalla tavalla kuin Alien Quadrilogy (9-dvd) oli dvd-kauden mahtijulkaisu. Lisäaineistoa on 60 tuntia ja stillkuvia yli 12.000. Pääasia ovat kuitenkin elokuvat itse. Nehän on kuvattu pääasiallisesti pimeydessä ja ovat siten äärimmäisen vaikeita masteroitavia. Blu-ray-laatu on kuitenkin tyrmäävän korkealuokkaista. Keskeinen taustavoima on ollut ensimmäisen osan ohjaaja Ridley Scott, jolla dvd- ja blu-ray-julkaisut ovat olleet sydämenasia.

George Lucas valmisti ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan THX 1138 (1970) vuonna 2004 muutetun ja rohkeamman ohjaajan version dvd-julkaisuun, joka ilmestyi Suomessakin. Nyt se on saatu myös blu-rayna, jolla on tuhdit lisäaineistot. Mukana on myös aiheen alkuperäinen harjoitusversio, Lucasin oppilastyö University of Southern Californialle, 15-minuuttinen Electronic Labyrinth THX 1138 4EB (1967). Tuo lyhytelokuva liitettiin sekin joulukuussa Kongressin kirjaston kansalliseen elokuvarekisteriin.

Future Film julkaisi marraskuun alussa dvd:llä kahdeksan amerikkalaista kauhuelokuvaa, jotka sain katsottaviksi vasta joululomalla. Mikään niistä ei ole legendaarinen virstanpylväs, mutta jokainen kauhuelokuvan ystävä tietää, että lajin viehätys piileekin usein vinksahtaneissa oivalluksissa, joita budjetin pienuus mahdollistaa joskus paremmin kuin tuotannon kalleus. Sellaisia oivalluksia tarjosi ainakin jossakin määrin Futuren 3.11.2010 ilmestynyt merkillinen julkaisuerä: Tourist Trap (Kuoleman mannekiinit, David Schmoeller, 1979 – keskinkertaisessa leffassa kiehtoivat aavemaiset mallinuket), The Boogeyman (The Boogey Man – sakset kurkulla, Ulli Lommel, 1980 – saksalainen avantgardisti rihkamakulttuurin turuilla, mukana kiehtova peilimotiivi), Deadly Blessing (Tappava siunaus / Kosto rajan takaa, Wes Craven, 1981 – pyöreäposkinen Sharon Stone tekee vaikutuksen ensimmäisessä puheroolissaan), The Funhouse (The Funhouse, Tobe Hooper, 1981 – vahvaa ja omaperäistä visiointia Hooperin parhaisiin kuuluvassa elokuvassa), Killer Klowns from Outer Space (Killer Klowns from Outer Space, Stephen Chiodo, 1988 – visuaalisesti ainutlaatuinen scifi-fantasia), Intruder (Intruder, Scott Spiegel, 1989 – ohjaajan varhaisteos tarjoaa turhanpäiväistä läträystä öisessä valintamyymälässä), Castle Freak (Castle Freak, Stuart Gordon, 1995 – mukana outoja H.P. Lovecraftin innoittamia kosketuksia italialaisessa linnassa), Buried Alive (Elävältä haudattu, Frank Darabont, 1990 – mustana morsiamena hyörii Jennifer Jason Leigh vahvimpiinsa kuuluvalla kaudellaan).

Samoina päivinä kun Arnold Schwarzenegger jätti Kalifornian kuvernöörin tehtävänsä, jota hän hoiti 2003-2010, sain katsottavakseni dokumenttielokuvan Arnold on rautaa / Pumping Iron (1977). Rento kronikka kertoo valmistautumisesta vuoden 1975 kehonrakennuskilpailuun Pretoriassa, jossa Arnold saa huomattavia haastajia Mr. Olympian mestaruustittelilleen. Siihen nähden, että Arnold on elokuvissaan tulkinnut sieluttomia barbaareja ja robotteja, on mielenkiintoista, miten sydämellinen ja hyväntuulinen hän on näköjään luonnossa, esimerkiksi vieraillessaan vankiloissa ja opettaessaan auliisti nuoremmilleen oikean poseerauksen salaisuuksia. Elokuvaa voi katsoa satiirina narsismista ja poseerauksesta mutta se on näkemykseltään huomattavasti monitahoisempi.

Robert Aldrichin ohjaajaprofiili täydentyi suomalaisessa dvd-tarjonnassa, ei tosin hänen vankimmasta päästään (varhaistuotannosta), vaan elokuvalla Emperor of the North Pole / Julmat, vahvat ja röyhkeät (1973). Sen taustalla on todellisuuden henkilö, kulkurien kuningas, joka otti kulkurinimekseen ”A No. 1″ ja julisti, että olitpa mikä hyvänsä, vaikka kulkurikin, yritä aina olla kaikkein paras eli A numero 1. Herra oli siviilinimeltään Leon Ray Livingston, ja kirjailijana häntä voi verrata Mark Twainiin, Jack Londoniin ja Maksim Gorkiin, jotka kiertämällä maailmaa hankkivat elämänkokemusta, josta heidän kirjansa syntyivät. Valitettavasti Aldrichin ohjattavaksi tuli käsikirjoitus, jossa on tosin taustana väkevästi kuvattu 1930-luvun lamakauden todellisuus, mutta tarina on karkeistettu sadistisen junavahdin (Ernest Borgnine) ja nerokkaan junapummin (Lee Marvin) keskinäiseksi moukaroinniksi.

Poliittisen satiirin valioihin kuuluva Wag the Dog / Häntä heiluttaa koiraa (1997) julkaistiin hyvin varustettuna dvd:nä uuden kuvalevyformaatin ensimmäisten joukossa. Nyt kun se on julkaistu uudelleen hienosti masteroituna, siitä kannattaa edelleen katsoa alkuperäinen liitedokumentti From Washington to Hollywood and Back (1998), jossa sanansa sanovat poliittisen elokuvan mestarit Budd Schulberg (Kasvot väkijoukossa), John Frankenheimer (Mantshurian kandidaatti) ja D.A. Pennebaker ja Christine Hegedus (Taistelukeskus). Wag the Doghan on poliittinen satiiri, joka ennakoi tulevaisuutta. Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn skandaali tapahtui vain muutamaa viikkoa elokuvan ensi-illan jälkeen.

On yllättävää kohdata Disneyn animaatiossa Dalín maalauksista tutut pakkomielteet kuten vilisevät muurahaiset, miehet jotka käyskentelevät kivi pään päällä, loputtomat horisontit ja varjot sekä ameebamaiset kellot. Dalí näki elokuvansa käsittelevän ”ihmisiä ajan labyrintissä”. Dalín ja hänen lahjakkaan Disney-partnerinsa John Henchin yli 150 alkuperäiskuvaa unohtuivat sukupolviksi Disneyn holveihin. Niiden pohjalta Dominique Monfery on ohjannut 7-minuuttisen animaation tyylitajuisesti. Nimikappaleena kuullaan edelleen alkuperäinen 1940-luvun Disney-levytys, jolla laulaa meksikolainen Dora Luz. 83-minuuttinen liitedokumentti Dalí & Destino kertoo Disneyn ja Dalín ystävyyden ja yhteistyön tarinan perinpohjaisesti.

Walt Disney oli 1900-luvun populaarikulttuurin jättiläinen. 1940-luvulla hän laajensi aktiivisesti yhteyksiään myös niin sanottuun korkeakulttuuriin, avantgardea unohtamatta. Fantasiassa työskenteli alkuvaiheessa Oskar Fischinger. Vaikka Salvador Dalí -yhteistyö ei johtanutkaan tulokseen, hanke ei ollut mieletön. Ajat olivat vain kovat, eikä kaikkea ei voitu toteuttaa.

Fantasian alkuperäinen ajatus oli olla jatkuvasti muuttuva elokuva, johon tehtäisiin vuosien mittaan uusia jaksoja. Ajatus ei alkuperäisessä muodossaan toteutunut, mutta monia siihen liittyviä hankkeita pantiin vireille, kehiteltiin pitkälle ja toteutettiin melkein loppuun astikin. Niistä on Suomessa julkaistu vuoden 2002 Fantasia-dvd:llä Claude Debussyn Clair de lune (jota ei blu-ray -julkaisuilla ole). Vuonna 2000 julkaistiin Yhdysvalloissa mahtava kolmen dvd:n Fantasia Anthology -boksi, jonka Fantasia the Legacy -kiekolla oli 13 tuntia lisäaineistoa.

Vain vuoden 2000 amerikkalaisella Fantasia the Legacy -kiekolla on julkaistu Disney-tulkinta Jean Sibeliuksen Tuonelan joutsenesta tyylikkäänä yhdeksänminuuttisena rekonstruktiona, jossa kamera liikkuu alkuperäisten maalausten sisällä. Näyt eivät ole suomalaisia, mutta onhan kuoleman virran aihekin universaalinen. Jotkin Fantasia-projekteihin liittyneet tulkinnat ovat saaneet musiikin ystävät vääntelehtimään vaivautuneina (nykyään enemmän huvittuneina). Tuonelan joutsenessa ei ole mitään nolostuttavaa. Ehkä ankaruutensa takia sitä ei viety loppuun tai ehkä siksi, että se oli aihepiiriltään liikaa elokuvaan, johon sisältyy myös Modest Musorgskin Yö autiolla vuorella, jakso, joka aiheuttaa nykylapsillekin painajaisia.

Fantasia 2000 -levy esittelee kuitenkin toisen Disney-studion vireillä olleen Sibelius-hankkeen, Finlandian, jota viritettiin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa suunniteltuun Musicana-nimiseen Fantasian kaltaiseen kokoillan musiikkianimaatioon. Sen ajatuksena oli ollut esitellä koko maailman musiikkia. Mel Shaw ja Wolfgang Reitherman loivat maalauksia Finlandia-tarinaan, jossa jään jumala ja auringon jumalatar kohtaavat, tuloksena Suomen tuhannet järvet. Musicana-liitedokumentissa nähdään muutamia Finlandia-maalausluonnoksia, mutta musiikki ei ole Sibeliusta.

FANTASIA / Fantasia (Fantasia) USA © 1940 Walt Disney Productions. T: Walt Disney. M (es.): Leopold Stokowski ja the Philadelphia Orchestra.
J.S. Bach: D-molli toccata ja fuuga. O: Samuel Armstrong.
P.I. Tshaikovski: Pähkinänsärkijä. O: Samuel Armstrong.
Paul Dukas: Noidan oppipoika. O: James Algar.
Igor Stravinsky: Kevätuhri. O: Bill Roberts, Paul Satterfield.
Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. O: Hamilton Luske, Jim Handley, Ford Beebe.
Amilcare Ponchielli: Tuntien tanssi. O: T.Hee, Norman Ferguson.
Modest Musorgski: Yö autiolla vuorella ja Franz Schubert: Ave Maria. O: Wilfred Jackson.
Bonus: – Disneyn perhemuseo (Disney Family Museum, 2010), 5 min. – Schultheisin päiväkirja: Disneyn aarre (The Schultheis Notebook: A Disney Treasure, 2010), 14 min. – Interaktiivinen kuvagalleria. – Kommenttiraita: Brian Sibley (2010). – Kommenttiraita, haastatteluja ja Walt Disneyn kommentteja John Canemakerin kokoamina (2001). – Kommenttiraita: Roy E. Disney, James Levine, John Canemaker ja Scott MacQueen.
Pääkuvassa ei ole juuri lainkaan puhetta. Suom. tekstit / svenska texter.
Väri, 1080p High Definition 1,33:1, DTS-HD 7.1 Master Audio, pääkuva 124 min
Walt Disney Studios Home Entertainment (Finland) 10.12.2010

Fantasia on julkaistu dvd:llä aikaisemmin kerran, vuonna 2001 (Suomessa 2002). Yhdysvalloissa julkaistiin vuonna 2000 Fantasia Anthology (3-dvd), jonka Fantasia the Legacy -kiekolla oli 13 tuntia lisäaineistoa. Vuoden 2000 Legacy-lisäaineistosta osa sisältyy vuoden 2010 Fantasia 2000 -juhlajulkaisuun, jonka kautta se on ladattavissa netistä BD Live -tekniikalla.

Walt Disneyn kolmas pitkä animaatio oli rohkea kokeilu. Disney oli 20 vuoden ajan rakentanut populaaria animaatiomaailmaansa, ja nyt hän astui niin sanotun korkeakulttuurin piiriin ottamalla animaationsa innoittimiksi maailman kuuluisimpia sävelteoksia. Fantasian kuhunkin  jaksoon suunniteltiin aivan erilainen kuvaratkaisu. Alun Bach-jakso perustuu avantgardistiseen abstraktioon. Naturalismia lähenevät mauttomimmat jaksot (Kevätuhri, Pastoraalisinfonia). Parhaat jaksot sijoittuvat välimaastoon: Mikki Hiiri noidan oppipoikana; virtahepodaamien ja krokotiilikavaljeerien baletti Ponchielli-jaksossa; kauhutunnelmat Musorgski-visualisoinnissa.

Disney oli suunnitellut Fantasialle poikkeuksellista esityskäytäntöä, jossa teos olisi vuosien mittaan muuttunut vähitellen, ja sitä oltaisiin näytetty vain mahtavissa erikoisnäytöksissä. Sota sotki suunnitelmat, mutta Fantasian monia jatkohankkeita ei milloinkaan haudattu, vaan niitä toteutettiin irrallisissa episodeissa ja 60 vuotta myöhemmin valmistuneessa jatko-osassa Fantasia 2000. Suosionsa huipulle Fantasia nousi psykedeelisellä 1960-luvulla.

Kannattaa katsoa myös Fantasia 2000 -juhlajulkaisu, joka täydentää kokonaisuuden. Vaikka kummallakin levyllä on roppakaupalla lisäaineistoja, niistä puuttuu keskeistä vuoden 2000 Fantasia Anthologyn Legacy-aineistoa, esimerkiksi tyylikäs rekonstruktio Jean Sibeliuksen Tuonelan joutsenen animaatioluonnoksista. Koska Fantasia Anthologya ei Suomessa julkaistu, odottaa Sibeliuksen ja Disneyn kohtaaminen vielä Suomen ensijulkaisuaan.

Fantasia-blu-rayt vaativat kaiken aineistonsa esiinsaamiseksi blu-rayn kytkemistä verkkoon (BD Live) ja muutenkin uusinta tekniikkaa. Fantasia 2000:n katsomisesta selviydyin normaalisti kotisoittimella, mutta Fantasia-blu-rayn kotikatselu pysähtyi trailereiden jälkeen. – Sunnuntaina 12.12.2010: käynti suurella elektroniikkaosastolla vahvisti, että levy toimii mahtavasti uusilla soittimilla ja suunnattomien taulutelevisioiden ruuduilla.

FANTASIA 2000 / Fantasia 2000 (Fantasia 2000). USA © 1999 Disney Enterprises, Inc. TY: Walt Disney Feature Animation. T: Roy E. Disney, Donald W. Ernst. M johto: James Levine, es.: Chicago Symphony Orchestra.
Ludwig van Beethoven: 5. sinfonia c-molli, 1. Allegro con brio. O: Pixote Hunt.
Ottorino Respighi: Rooman pinjat. CGI. O: Hendel Butoy.
George Gershwin: Sininen rapsodia. O: Eric Goldberg.
Dmitri Shostakovitsh: 2. pianokonsertto F-duuri 1. Allegro – Vakaa tinasotamies. CGI. O: Hendel Butoy.
Camille Saint-Saëns: Eläinten karnevaali, finaali. O: Eric Goldberg.
Paul Dukas: Noidan oppipoika – alkuperäisestä Fantasiasta. O: James Algar (1940).
Edward Elgar: Pomp and Circumstance – marssit 1, 2, 3 ja 4 – Aku Ankka Nooan arkissa. O: Francis Glebas.
Igor Stravinsky: Tulilintu-sarja (1919 versio). O: Paul Brizzi, Gaëtan Brizzi.
Bonus: – Musicana (2010) 9 min. – Dali & Destino (2010), 83 min. – Destino (2003, O: Dominique Monfery – Salvador Dalín ja John Henchin 1945 luomista kuvista), 7 min. – Kommenttiraita (Roy E. Disney, James Levine, Don Ernst, 2000). – BD Live: Disneyn virtuaalinen holvi (interaktiivinen taidekokoelma, storyboard-kokoelma, ym.), 304 min.
Väri, 1080p High Definition 1,78:1, DTS-HD 7.1 Master Audio, pääkuva 74 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Walt Disney Studios Home Entertainment (Finland) 10.12.2010

Musiikin ja elävän kuvan yhteys oli kiehtonut kauan niin avantgarde-taiteilijoita kuin Walt Disneytäkin, ja Disneyn alkuperäisessä Fantasiassa (1940) tiet kohtasivat ainakin jossakin määrin. Kun jatko-osa Fantasia 2000 valmistui 60 vuoden jälkeen (!) välillä oli tapahtunut paljon, kuten musiikkivideon läpimurto vuonna 1977. Musiikin ja kuvan yhdistäminen oli muuttunut arkiseksi, televisiosta jatkuvasti nähtävillä olevaksi virraksi. Fantasia 2000 tarjosi laatua. Vakaa tinasotamies kuuluu kohokohtiin, ja myös Tulilinnussa on vahvoja kuvia. Kuten alkuperäisessäkin Fantasiassa, nerous ja kitsch vuorottelevat ja joskus myös yhdistyvät. Isoa, rohkeaa, uutta visiota Fantasia 2000:ssa ei kuitenkaan ole. Disney-yhtiö on antanut vuonna 2000 ensi kerran dvd:llä julkaistulle elokuvalle nyt juhlakäsittelyn teräväpiirtoformaatissa.

Kohokohta on lisäaineistoissa. Salvador Dalí valmisteli Walt Disneyn studiolla vuosina 1945-1946 lyhyttä musiikkielokuvaa Destino. Hanke hyllytettiin kaikessa ystävyydessä. Hienoa aineistoa valmistui kuitenkin roppakaupalla, ja sitä säilytettiin Disneyn holvissa, kunnes Roy E. Disney antoi toimeksiannon valmistaa siitä lopulta elokuva. Dominique Monferyn ohjauksessa teos viimein valmistui vuonna 2003. On merkillistä katsoa Disney-tuotantoa, johon ilmestyvät Dalín äärettömät horisontit, pitkät varjot, vilistelevät muurahaiset ja venähtäneet kellot. Kivet kuljeskelevien miesten päillä ovat tosin vahingossa muuttuneet patongeiksi. Dalín ja Disneyn merkillistä ystävyyttä ja yhteistyötä käsittelee pitkä liitedokumentti Dali & Destino, jota voi lämpimästi suositella.

Fantasian jatkohankkeista esitellään myös keskeneräinen Musicana, jota valmisteltiin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Mel Shaw ja Wolfgang Reitherman olivat hankkeen vetureita. Etelävaltioiden jazzjakson esiintyjiksi haluttiin Louis Armstrongia ja Ella Fitzgeraldia. Perulaisen sopraanon Yma Sumacin ympärille suunniteltiin oma jakso. Afrikkalaiselle musiikille olisi omistettu The Rain God -episodi. Keisarin satakielessä aidon linnun omistava Mikki Hiiri olisi kohdannut Kiinan keisarin. Jean Sibeliuksen Finlandiaan olisi perustunut jakso. Jään jumalan ja auringon jumalattaren taistelun tuloksena olisivat syntyneet Pohjolan lukemattomat järvet. Liitedokumentissa nähdään joitakin Sibelius-jakson luonnoskuvia mutta ei kuulla Sibeliuksen musiikkia. Ali Baba -jakso olisi perustunut Nikolai Rimski-Korsakovin Sheheradzadeen.

HÄNTÄ HEILUTTAA KOIRAA / Wag the Dog (Wag the Dog). USA © 1997 New Line Productions. TY: New Line Cinema, Tribeca Productions, Baltimore Pictures, Punch Productions. TJ: Michael De Luca, Claire Rudnick Polstein. T: Jane Rosenthal, Robert De Niro, Barry Levinson. O: Barry Levinson. KS: Hilary Henkin, David Mamet – Larry Benhartin kirjasta American Hero (1993). KU (Technicolor, 1,85): Robert Richardson. LA: Wynn Thomas (PD), Mark Worthington (AD), Jeff Markwith (set des). PU: Rita Ryack. MA: Peter Montagna. M: Mark Knopfler. ”The American Dream” säv. Tom Bähler. LE: Stu Linder. N: Dustin Hoffman (Stanley R. Motss), Robert De Niro (Conrad Brean), Anne Heche (Winifred Ames), Denis Leary (Fad King), Willie Nelson (Johnny Dean), Andrea Martin (Liz Butsky), Kirsten Dunst (Tracy Lime), William H. Macy (Mr. Young) Woody Harrelson (kers. William ”the Old Shoe” Schumann). Väri, 1,78:1, DD 5.1, 93 min
Bonus:  – Kommenttiraita (Barry Levinson, Dustin Hoffman, 1998). – From Washington to Hollywood and Back (mukana Barry Levinson, Jane Rosenthal, Tom Brokaw, John Frankenheimer, Dee Dee Myers, Budd Schulberg, Chris Hegedus, D.A. Pennebaker) (1998), 25 min. – Macy on Mamet. – Traileri.
Suom. tekstit / svenska texter.
Warner Bros. Entertainment Finland 8.12.2010

”Komedia oikeudesta, totuudesta ja muista erikoistehosteista” (elokuvan mainoslause).

Häntä heiluttaa koiraa julkaistiin vuonna 1998 älykkäin lisäaineistoin varustettuna dvd:nä Yhdysvalloissa ja sittemmin Suomessakin. Näkemisen arvoinen oli liitedokumentti, jossa sanansa sanovat poliittisen elokuvan merkkiteosten tekijät Budd Schulbergista alkaen. Pääosin samat lisäaineistot ovat uudelleenjulkaisussakin, joka kuvan laadukkuudesta päätellen lienee uudelleenmasteroitu. Fiktio ennakoi todellisuutta, sillä Barry Levinsonin ja David Mametin ennen Bill Clintonin Monica Lewinsky -tapausta valmistamassa satiirissa kerrotaan korkean tason seksiskandaalista, jossa presidentin epäillään sekaantuneen partiotyttöön. Aikaa vaalikampanjaan on kaksi viikkoa. Palkataan spin doctor (Robert De Niro) ja Hollywood-tuottaja (Dustin Hoffman) lavastamaan tv-sota Albaniaan yleisön huomion johdattamiseksi muualle. Käynnistetään huhuja sotilastoimista, ja niitä kiistetään, nähdään kuvia pakolaisista, ja isänmaallinen tunnussävel soi. Loistavat näyttelijät kantavat elokuvaa, joka herättää tervettä epäluottamusta tiedotusvälineisiin.

13 vuodessa Häntä heiluttaa koiraa -elokuvan arvo on kohonnut. ”Sota on viihdettä.” ”Tuottakaa sota, vähän kuin Oscar-gaala.” ”Haluaisitko suurlähettilääksi?” ”Sota on juhlaparaati.” ”Tarvitsemme joukkotuhoaseita, terrorismia.” Lauseet ovat entistäkin ajankohtaisempia. ”Astroturfing” eli väärennetyn kansalaisliikkeen nostatus on ”teekutsuliikkeen” aikana voimissaan. Korkeatasoisella, parodisella musiikkiraidalla on hätkähdyttäviä kohtia. Tom Bähler sävelsi ”The American Dream” -tunnuslaulun parodiana ”We Are The Worldista”, jota hän oli ollut tuottamassa. Tom Brokaw saa liitedokumentin viimeiset sanat: ”Televisio on todellisuutta”.

THX 1138 DIRECTOR’S CUT / THX 1138 Director’s Cut (THX 1138 The George Lucas Director’s Cut). USA © 1970 Renewed © 1998. [Director's Cut 2004] TY: American Zoetrope / Warner Bros. Pictures. TJ: Francis Ford Coppola. T: Larry Sturharn. O+LE: George Lucas. KS: George Lucas, Walter Murch – George Lucasin tarinasta. KU: Albert Kihn, David Myers. LA: Michael D. Haller. AN: Hal Barwood. M: Lalo Schifrin. N: Robert Duvall (THX), Donald Pleasence (SEN), Don Pedro Colley (SRT), Maggie McOmie (LUH), Ian Wolfe (PTO), Marshall Efron (TWA), Sid Haig (NCH), John Pearce (DWY), Irene Cagen (IMM). Väri, 1080p High Definition 2,35:1, DTS-HD Master Audio 5.1, 88 min
Bonus: – George Lucasin ja Walter Murchin kommenttiraita. – Theatre of Noise Experience: erillinen äänitehosteraita. – Master Sessions: Docupod Gallery Showcasing Murch’s Pioneering Work. – Liitedokumentti: A Legacy of Filmmakers: The Early Years of American Zoetrope. – Liitedokumentti: Artifact from the Future: The Making of THX 1138. – George Lucas: Electronic Labyrinth THX 1138 4EB (1967)  (alkuperäinen oppilastyö), 15 min. – Alkuperäinen dokumentti elokuvan teosta: Bald. – Trailereita.
Suom. tekstit / svenska texter.
8.12.2010 THX 1138: Director’s Cut (George Lucas, US 1971) 23.00

George Lucasista tuli American Graffitin ja Tähtien sota -sarjan ansiosta yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvantekijöistä. Hänen taustansa oli kuitenkin rohkean avantgardistinen, kuten osoittaa hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa THX 1138. Se on ankaran kokeellinen näky tulevaisuuden kontrolliyhteiskunnasta. George Orwellin 1984-romaanin valvontanäkemys on tässä viety vieläkin pidemmälle. Kaljuiksi ajellut ihmispäähenkilöt kamppailevat valkoisessa välitilassa vastustajinaan metallikasvoiset androidipoliisit. Seksi on kielletty, huumeiden käyttö pakollista. THX 1138: n nimiroolin tulkitsee Robert Duvall, ja hänen kaljuna LUH-rakastettunaan nähdään Maggie McOmie. Lucasin vuonna 2004 huolellisesti rekonstruoima, alkuperäistä rohkeampi Director’s Cut julkaistiin meilläkin dvd:llä, ja nyt se ilmestyy kaikilla herkuilla varustettuna blu-rayna. Joulukuussa 2010 Yhdysvaltain Kongressin kirjasto lisäsi kansalliseen elokuvarekisteriin Lucasin alkuperäisen oppilastyön Electronic Labyrinth THX 1138 4EB (1967). Sekin nähdään blu-rayn bonuksena. Hiukan kuivaa kamaahan tämä on, mutta science fictionin ystävälle välttämätöntä nähtävää.