Archive for the ‘Unho Pentti’ Category

Lumisten metsien tyttö

Perjantai, Joulukuu 3rd, 2010

2010.11.27.-Lumisten-metsien tytto

”Don’t stand so close to me.”

LUMISTEN METSIEN TYTTÖ / Flickan från vita skogen. Suomi 1960. Valmistusvuosi 1956. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: William Markus. KS: Walentin Chorell. KU: Pentti Unho. B-kuvaaja: Olavi Tuomi. LA: Aarre Koivisto. Ehostus: Olavi Suominen. Hiukset: Fanny Cederberg. M: Ahti Sonninen. Ä: Taisto Lindegren. LE: Elmer Lahti. N: Matti Oravisto (Markus Reinman), Anneli Sauli (Tarja Mäenpää), Åke Lindman (Jukka), Arvo Kuusla (opettaja Vellanus), Heimo Lepistö (Mäenpää), Annikki Linnoila (Mäenpään emäntä), Eila Pehkonen (rouva Salkin), Oiva Sala (kauppias Salkin), Aino-Inkeri Notkola (Markuksen äiti), Mai-Brit Heljo (Constance). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 82 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Finnkino (SF) 3.12.2010

Lumisten metsien tyttö on julkaistu dvd:llä aikaisemmin kahden elokuvan levyllä Verta käsissämme / Lumisten metsien tyttö ja boksissa SF-elokuvaklassikot 11 (Finnkino 2008).

William Markus oli lahjakas ja mielenkiintoinen taiteilija, joka sai liian vähän tilaisuuksia toteuttaa kykyjään korkeatasoisissa elokuvahankkeissa. Hän paras elokuvansa oli Miriam (1957), joka perustui Walentin Chorellin romaaniin ja jonka nimiroolin tulkitsi Anneli Sauli. Jo sitä ennen, kevättalvella 1956, Markus oli kuvannut Lumisten metsien tytön, Chorellin käsikirjoituksesta ja Sauli siinäkin nimiosassa. Elettiin Suomen Filmiteollisuuden ylituotantokautta, ja sen seurauksena Lumisten metsien tytön ensiesitys viivästyi neljä vuotta. Elokuva ei ollut kuitenkaan kehno. 1900-luvun alkuun sijoittuva tarina kertoo ihanteellisesta helsinkiläisestä opettajasta Markus Reinmanista (Matti Oravisto), joka tulee Lapin köyhille nälkämaille, fiktiiviseen Hallavan erämaapitäjään. Hän joutuu jopa hankkimaan lapsille talvijalkineita, koska ilman niitä lapset eivät pääse tulemaan kouluun. 16-vuotias Tarja (Sauli) tulee koululle asumaan ja opettajan näkökulmasta käy ajankohtaiseksi Stingin ja The Policen laulussaan ikuistama ”älä tule niin lähelle” -tilanne. Kyläläisten vihamielisyys opettajaa kohtaan kasvaa niin, että jatkaminen käy mahdottomaksi. Tarina tuo mieleen neuvostoelokuvan suosiman aiheen, jonka kuuluisin tulkinta on Andrei Kontshalovskin Tshingiz Aitmatov -filmatisointi Ensimmäinen opettaja (1965). Näyttelijöistä Åke Lindman ylinäyttelee Tarjan kihlaamana mustasukkaisena Jukka-isäntänä. Ahti Sonnisen musiikki on voimakasta. Elokuvan ”Lappi” on kuvattu Etelä-Suomessa Vihdissä ja Lopella, mutta Pentti Unhon kuvausjälki on komeaa ja dvd-masterointi hienoa.

Kukonlaulusta kukonlauluun

Perjantai, Lokakuu 22nd, 2010

2010.10.23.-Kukonlaulusta kukonlauluun

KUKONLAULUSTA KUKONLAULUUN / Men starkast är jorden. Suomi 1955. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Aarne Laine. KS: Toivo Kauppinen. KU: Pentti Unho. LA: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Hiukset: Vivan Gustafsson. M: Harry Bergström. Ä: Kaarlo Nissilä. LE: Armas Vallasvuo. N: Anneli Sauli (Eliina Kivistö, karjakko), Åke Lindman (Eino Kustaala), Tyyne Haarla (Hanna Kustaala), Aku Korhonen (Aaretti Kivistö), Ilmi Parkkari (Laila), Emma Väänänen (Aliina Kivistö), Arvo Lehesmaa (Juho Vihtori Kustaala). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 70 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 22.10.2010

Kukonlaulusta kukonlauluun on SF-perustuotantoa, suomalainen Heimat-elokuva, joka kuvaa jo nostalgiseen sävyyn maaseudun elämää ja maaltamuuton turmiollisuutta aikana, jolloin ”suuri muutto” oli alkamaisillaan. Maaseudun elämää ei kuitenkaan ihannoida. Arvo Lehesmaa tekee ylidramaattisen tulkinnan julman ankarana isäntänä, joka saa Eino-poikansa (Åke Lindman) suuttumaan ja lähtemään Helsinkiin kaupunkilais-Lailan (Ilmi Parkkari) perään. Vaan ei tiedä Eino, että hänen entinen heilansa, karjakko Eliina (Anneli Sauli) odottaa hänelle lasta, ja Eliina on liian ylpeä kertoakseen. Lopulta kuitenkin maan kutsu on voimakkaampi, kuten elokuvan ruotsalainen nimi Men starkast är jorden paljastaa.

Näyttelijäsuorituksista Emma Väänäsen tulkitsema Eliinan hirviöäiti on vastinpari Arvo Lehesmaan hillittömyydelle. Sukupolvien suhteita ei elokuvassa kaunistella, pikemminkin karrikoidaan. Aku Korhonen edustaa Eliinan isänä inhimillisyyttä siinä missä Tyyne Haarla Einon äitinä.

Kirjailija Toivo Kauppinen, joka tunnettiin myös nimimerkillä Topias, ahkeroi käsikirjoittajana. Pentti Unhon kuvaus on luottotyötä, ja dvd-masterointi on kohdallaan.

Yhden yön hinta

Perjantai, Lokakuu 22nd, 2010

2010.10.23.-Yhden-yon-hinta

YHDEN YÖN HINTA / Priset för en natt. Suomi 1952. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Edvin Laine. KS: Juha Nevalainen – Hugo Nousiaisen romaanista Yöpäivystäjät (1949). KU: Pentti Unho. LA: Aarre Koivisto. Hiukset: Tuulikki Uskali. M: Einar Englund. Ä: Björn Korander. LE: Armas Vallasvuo. Kertoja: Sasu Haapanen. N: Joel Rinne (Punapää), Eila Peitsalo (Vamppi), Rauha Rentola (Tumma tyttö, kahvila De Siestan emäntä), Martti Katajisto (Poika, Asko), Edvin Laine (Antti), Uuno Laakso (Lampinen), Heikki Savolainen (Ruusko), Matti Oravisto (Erkki Pontus). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 73 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 22.10.2010

Suomalaisessa teatterissa sekä perinteistä että modernia suuntausta uurastava järkäle Edvin Laine oli suoltanut sivutoimenaan kahdeksan viihde-elokuvaa sitten edellisen kunnianhimoisen elokuvansa, joka oli Laitakaupungin laulu (1948). Yhden yön hinnassa hän oli ensi kertaa yhteistyössä käsikirjoittaja Juha Nevalaisen kanssa, joka oli tätä ennen laatinut vain yhden elokuvakäsikirjoituksen.

Innoitusta ammennettiin siitä modernin amerikkalaisesta rikoselokuvan suuntauksesta, jota kuvattiin oikeilla tapahtumapaikoilla (Saarroksissa, Alaston kaupunki) ja Lain vartijan kaltaisista realistisista poliisielokuvista. Taustalla oli italialaisen neorealismin vaikutus.

Tarina kertoo yhdestä yöstä poliisipäivystyksessä. Näyttelijäkaarti on epätavallisen laaja, eikä päähenkilöä ole. Roolituksia on tehty vasten stereotyyppejä. Näemme Joel Rinteen roistona ja Eila Peitsalon vamppina. Edellinen on tahattoman parodinen, mutta jälkimmäinen selvästikin nauttii tehtävästään. Laineen ja Nevalaisen yhteistyössä syntyi heti molemmille sittemmin ominainen ensemble- ja vinjettityyli, jota ilmensivät sittemmin heidän Väinö Linna -filmatisointinsa Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.

Kerrotaan aikalaisten pitäneen elokuvaa pikemmin ”puoliparodisena kuin puolidokumentaarisena”. Sasu Haapasen ylikorostettu selostus, Laineen ja Särkän suosima ylinäytteleminen ja Einar Englundin musiikin koomisuus aikaansaavat yhteisvaikutuksena tämän. Postmoderni katsoja kokenee Yhden yön hinnan jo täysin tahattomana parodiana.

Kuvalliselta laadultaan dvd on hyvä.

Ryhmy ja Romppainen

Perjantai, Syyskuu 24th, 2010

2010.09.25.-Ryhmy-ja-Romppainen

RYHMY JA ROMPPAINEN / Ryhmy och Romppainen. Suomi 1941. TY: Suomi-Filmi. TJ: Matti Schreck. T+O+LE: Risto Orko. KS: Matti Kurjensaari, Ilmari Unho – Armas J. Pullan romaanista ”Jees, punamultaa!” sanoi kersantti Ryhmy (1940). KU: Erik Blomberg, Uno Pihlström. LA: Roy. Ehostus: Rakel Linnanheimo. M: George de Godzinsky. ”Laulu laiturilla” (san. Kerttu Mustonen) es. Kirsti Hurme. Ä: Georg Brodén. N: Reino Valkama (vänrikki Ville Romppainen), Oiva Luhtala (vääpeli Kalle Ryhmy), Kirsti Hurme (Dora Rastola), Ville Salminen (Santa Rosa, argentiinalainen sanomalehtimies), Santeri Karilo (Kars, kansainvälinen seikkailija), Sasu Haapanen (Virt, kansainvälinen seikkailija), Paavo Jännes (eversti Rastola), Kullervo Kalske (luutnantti Kanerva, everstin adjutantti), Vilho Siivola (Santtu, autonkuljettaja), Hannes Häyrinen (Jallu, ullakkovaras), Salli Karuna (rouva Hölppänen), Arvo Lehesmaa (johtaja Hölppänen). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 74 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (Suomi-Filmi) 24.9.2010

Armas J. Pulla kirjoitti 14 Ryhmy ja Romppainen -kirjaa vuosina 1940-1967, ja elokuvia parivaljakosta tehtiin kolme, pääosissa Oiva Luhtala ja Reino Valkama. Ensimmäinen elokuva Ryhmy ja Romppainen valmistui välirauhan aikana. Toiminta muutettiin rauhanajan vakoilujuoneksi, jossa vastapuolena on ”kansainvälisiä seikkailijoita”. Kirsti Hurme, joka sittemmin elokuvassa Jees ja just esitti mieleenpainuvasti neuvostokomissaari Natalia Vengrovskaa, onkin tässä sankaritar ja kaksoisagentti, eversti Rastolan tytär. Hän saa kajauttaa myös ravintolan estradilla eksoottisen ”Laulu laiturilla” -numeron.

Ryhmy ja Romppainen -kirjojen saatavuutta rajoitettiin kylmän sodan vuosina, mutta muistan itse lapsena helposti saaneeni niitä luettaviksi roiseimpia tarinoita myöten. Sodanaikaiset filmatisoinnit hyllytettiin, mutta esimerkiksi tämän Ryhmy ja Romppainen -elokuvan rajoittamiseen ei olisi ollut ulkopoliittista perustetta. Kun näin ensi kertaa jatkosodan aikaisen Jees ja just -elokuvan vuonna 1986 elokuvateatteri Orionin Risto Orko -sarjassamme, myös siinä yllätti myönteisesti elokuvan huumori ja fanaattisuuden puute.

Oiva Luhtala ja Reino Valkama olivat suomalaisen elokuvan toinen huomattava koomikkopari (ensimmäinen oli Aku Korhosen ja Kaarlo Kartion Lapatossu ja Vinski). Ryhmyn ja Romppaisen lempijuoma on sipuliviina, maskotti sotakissa Mörökölli ja tärkein henkilökohtainen ase puukalikka, jolla konnat kalautetaan tainnoksiin. Molemmat sankarit pääsevät lopuksi suutelemaan Kirsti Hurmetta, joka on näissä elokuvissa aikuinen, naisellinen nainen. Ryhmy ja Romppainen ovat eräänlaisia ikuisia poikia, siviiliammateiltaan pölynimurikauppias ja linja-autonkuljettaja, tottuneita selviytymään mahdottomien ihmisten ja tilanteiden kanssa.

Pulla itse ei ensimmäisestä filmatisoinnista pitänyt, mutta Risto Orko teki siitä laatutuotannon. Matti Kurjensaari ja Ilmari Unho olivat ensiluokkaisia käsikirjoittajia. Musiikin sävelsi George de Godzinsky, ja kuvaajana olivat mestarit Erik Blomberg ja Uno Pihlström. Lavastajana debytoi Roy eli Tapio Vilpponen. Ollakseen suomalainen farssi Ryhmy ja Romppainen on yllättävän elegantti tuotanto. Dvd-masterointi on pääasiassa erinomaista, ja se tekee oikeutta hienolle sävymaailmalle.

Vihdoinkin hääyö…

Perjantai, Heinäkuu 30th, 2010

2010.08.07.-Vihdoinkin-haayo

VIHDOINKIN HÄÄYÖ… / Äntligen bröllopsnatt… Suomi 1957. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O+KS: Aarne Tarkas. KU: Pentti Unho. LA: Aarre Koivisto. M: Kalevi Hartti. Ä: Taisto Lindegren. LE: Elmer Lahti. N: Heidi Krohn (Elina Salonen o.s. Vallas), Marjatta Kallio (Ann-Mari Järvinen o.s. Ceder), Pentti Siimes (Pentti Salonen), Åke Lindman (Teemu ”Pupu” Järvinen), Matti Oravisto (Martti Ritari). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 72 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Ensijulkaisu tupla-dvd:llä Vihdoinkin hääyö / Minkkiturkki, 15.8.2006
Erillisjulkaisu Finnkino (SF) 30.7.2010

Skandaali oli Aarne Tarkakselle rakas teema (Vihdoinkin hääyö…, Opettajatar seikkailee, Olin nahjuksen vaimo). Markku Koski on huomannut, että Tarkaksen ”miehet Hannes Häyrinen, Helge Herala, Leo Jokela, Leif Wager ja Tommi Rinne olivat kaikki eräänlaisia surullisen hahmon ritareita, joiden kasvoilla oli jatkuva hämmennys, lapsenomainen ilme. Ohjaajan suosimat Heidi Krohn, Marjatta Kallio, Elina Pohjanpää, Elina Salo ja Pirkko Mannola olivat sitävastoin energisiä, pirteitä, oikeuksistaan kiinni pitäviä naistyyppejä, jotka itse asiassa pyörittivät koko tarinaa”. Näiden Tarkakselle keskeisten päälinjojen kantateos lienee juuri Vihdoinkin hääyö…, josta Markku Kosken mieslitaniaan kuuluu lisätä Pentti Siimes, joka ilmestyi neljä vuotta sitten Tarkas-tupla-dvd:llä ja nyt erillisjulkaisuna, mukana onneksi edelleen Finnkinon tuolloin harrastamat suomalaiset ja ruotsalaiset tekstit.

Säätieteilijä Pentti Salosen (Pentti Siimes) ja Elina Salosen (Heidi Krohn) viisivuotishääpäivänä paljastu, että heidän avioliittonsa on jo näin nopeasti hieman leipääntynyt. Muistoissaan Elina elää uudelleen kesäromanssinsa bensiiniaseman Martti Ritarin (Matti Oravisto) kanssa. Tarkas saa takaumasta tilaisuuden parodioida ruotsalaisia Hän tanssi kesän -tyyppisiä elokuvia ja saman tien Sinistä viikkoakin, onhan uljaana Ritarina tässäkin Oravisto. Seurasaaren kesänäytelmänä esitetään Pohjalaisia, ja Heidi Krohn saa tilaisuuden lausua sen loppurepliikin ”nyt mun silmäni ei oo enää kirkkahat”. Loppukohtaus voi myöhemmän ajan katsojalle tuoda mieleen Cherbourgin sateenvarjot… paitsi että Vihdoinkin hääyö on aika puolivillainen suoritus.

Dvd-masterointi on melko hyvää.

Lakeuksien lukko

Keskiviikko, Marraskuu 4th, 2009

20091127-lakeuksien-lukko.jpg

LAKEUKSIEN LUKKO / Det hände i Österbotten. Suomi 1951. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Matti Kassila. KS: Toivo Särkkä (1947), Matti Kassila (1950) – Artturi Leinosen romaanista (1920). KU: Pentti Unho. LA: Aarre Koivisto. M: Tauno Pylkkänen. Ä: Taisto Lindegren. LE: Armas Vallasvuo. N: Aku Korhonen (talollinen Tuomas Juhonpoika Kantola), Eija Inkeri (Kantolan Annikka), Matti Oravisto (Harri Adler), Sven Relander (Carl Erik Adler, Lohikosken patruuna). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 79 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino 4.12.2009

Kun Risto Orkon Suomi-Filmi otti tuottaakseen puukkojunkkareista kertovan elokuvan Härmästä poikia kymmenen, T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus otti sen kilpailuhaasteena, ja työn alle otettiin Artturi Leinosen romaaniin perustuva käsikirjoitus Lakeuksien lukko. Tapahtumavuosi on 1859, ja tosipohjaisen pohjalaistarinan esikuvana on Törnävän kartanon tarina Seinäjoelta. Sitä vallitsi patruuna Gustaf August Wasastjerna, merkkimies maatalouden ja höyrylaivaliikenteen kehittäjänä. Katovuonna 1867 hän joutui konkurssiin ja menetti omaisuutensa.

Elokuvassa fiktiivistä Lohikosken patruunaa esittää Sven Relander. Ainoa talonpoika, joka ei suostu myymään maitaan hänelle, on Aku Korhosen esittämä Kantola. Kantolan tosipohjainen vastine oli oikealta nimeltään Jouppila. Talttumattoman itsenäinen Kantola on juuri kertomuksen nimen ”lakeuksien lukko”. Kantolan vastarinta menee niin pitkälle, että hän rakentaa Lohikosken kiusaksi ja haitaksi padon. Asiaan kuuluu myös Romeo ja Julia -tarina, tulkitsijoina Matti Oravisto patruunan poikana ja Eija Inkeri Kantolan tyttärenä.

Neljännessä elokuvassaan Kassila ohjasi perisuomalaisen pohjalaistarinan jykevällä otteella. Näyttelijät saivat pontta melodramaattisiin rooleihinsa kuvauspaikkojen aitoudesta. Tekijät eivät varmaan olisi arvanneet, että juuri runsaat ulkokuvat olisivat tuleville katsojapolville elokuvan suurin arvo. Enää noita maisemia ei ole olemassa. Dvd-masterointi on kohtalaista.

Kahden ladun poikki

Perjantai, Elokuu 21st, 2009

2009.09.19.-Kahden-ladun-poikki

KAHDEN LADUN POIKKI / Skidspår som korsas. Suomi 1958. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Armand Lohikoski. KS: Einari Vuorela, Laura Soinne – Einari Vuorelan romaanista (1926). KU: Pentti Unho. LA: Aarre Koivisto. M: Toivo Kärki. Ä: Kaarlo Nissilä. LE: Armas Vallasvuo. N: Anneli Sauli (Anna, Tupamäen tytär), Tapio Rautavaara (Humu), Eino Kaipainen (Tuomas, Hiirenloukun isäntä), Siiri Angerkoski (Hirs-Riikka, ruotuvaivainen), Ekke Hämäläinen (Markku), Rauni Luoma (Hulta), Marjatta Kallio (Leenu), Sakari Halonen (Jussi), Uljas Kandolin (Jussi), Heimo Lepistö (Karvian-Jokinen, tukkilainen), Armas Jokio (Purkka, tukkilainen), Tyyne Haarla (Tupamäen emäntä), Kaarlo Halttunen (Tupamäen isäntä), Maija Karhi (Myllärin Katri), Irja Kuusla (Jutihta), Veikko Linna (ruukin pomo). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 70 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 21.8.2009

SF–yhtiön suurimman liukuhihnatuotannon vuosina valmistunut Kahden ladun poikki perustui vanhaan käsikirjoitukseen, josta johtaja Toivo Särkkä oli innostunut mutta kukaan ohjaaja ei, kunnes Armand Lohikoski suostui filmaamaan sen. Elokuva kuuluu todellisiin Suomi-aihepiirin kierrätyksiin, joskaan se ei yllä sentään Teuvo Tulion kaltaisille hulluille ylikierroksille. Moraalitonta, naisia viettelevää ja heidät aviottomien lasten kanssa jättävää tukkilaista esittää Tapio Rautavaara. Rakkaudessaan viatonta mutta omaisuuslaskelmoijien ja humupoikien välissä riutuvaa nuorta naista tulkitsee Anneli Sauli. Rehtiä mutta vaimoaan paljon vanhempaa ja petettyä isäntää esittää ties kuinka monennen kerran Eino Kaipainen, joka oli kolme vuotta aiemmin tulkinnut myös aiheen klassikkoroolin Juhassa. ”Elokuva tukkilaisromantiikan ajalta” on innotonta uudelleenlämmitystä. Tuotantoarvot ovat kohdallaan, ja kuvaaja Pentti Unho otti upeita näkymiä talvisista maisemista.

Katselukappaleessani valikon kohtaus numero 3 jäi pyörimään toistolle.

Niskavuoren Heta

Perjantai, Maaliskuu 26th, 2004

20091031-niskavuoren-heta.jpg

NISKAVUOREN HETA / Heta från Niskavuori. Suomi 1952. TY: Suomen Filmiteollisuus. T: T.J. Särkkä. O: Edvin Laine. KS: Hella Wuolijoki, Paula Talaskivi – Wuolijoen näytelmästä (1950). KU: Pentti Unho. M: Heikki Aaltoila. N: Rauni Luoma (Heta), Kaarlo Halttunen (Akusti), Mirjam Novero (Siipirikko), Martti Katajisto (Jaakko), Leo Lähteenmäki (Santeri). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 90 min
Suomenkieliset tekstit / svenska texter
Finnkino 26.3.2004

Edvin Laine oli jo suomalaisen teatterin ja elokuvan veteraani ohjatessaan ensimmäinen mestariteoksensa elokuvaohjaajana. Tosin hänen esikoisohjauksensa Yrjänän emännän synti oli jo ollut väkevää työtä, pääosassa Mirjami Kuosmanen. Rinnakkainen ylpeän emännän tarina innoitti Lainetta Niskavuoren Hetassa vielä komeampaan työhön. Laine oli ohjannut teatterissa useimmat Wuolijoen näytelmät ja näytellyt niiden pääosat. Silti Laineen ensimmäinen Wuolijoki-filmatisointi oli aidosti elokuvallinen eepos, jossa on pitkiä puhtaasti visuaalisia jaksoja. Heta, Niskavuoren kartanon viimeisenä avioon menevä tytär, nai rengin ja aloittaa elämän tämän kanssa lähes tyhjästä. Hetan elämä perustuu loukatulle ylpeydelle, sille, että hän haluaa voittaa nöyryytyksen, jonka aiheutti hänen rakastamansa miehen, ensimmäisen lapsensa isän, torjunta. ”Minullakin oli sydän, mutta se jäätyi sun käsissäs”. Heta ja Akusti rakentavat uudesta kartanosta Niskavuortakin isomman. Suurempi saavutus liittyy hiljaiseen Akustiin, josta kasvaa yhteisön arvovaltainen johtaja ja hyväntekijä, mitä Heta ei milloinkaan tunnusta. Suomalaisen yhteiskunnan eepos 1890-luvulta 1920-luvulle käsittelee mieleenpainuvasti myös vuoden 1918 tabuaihetta.

Dvd on masteroitu naarmuisesta esityskopiosta, jossa on paikoin vesivahingon jälkiä, vaikka elokuvasta on tallella negatiivi, josta voitaisiin saada huippulaatuinen kopio. Epäluotettavan muistini perusteella tuntuu myös, että kopio ei ole aivan täydellinen.