”A place for dreams. A place for heartbreak. A place to pick up the pieces.” (Elokuvan mainoslause)
PARIS, TEXAS (Paris, Texas), Saksa/Ranska (c) 1984 Road Movies Filmproduktion GmbH. O: Wim Wenders. KS: Sam Shepard – pohjautuen osittain novelleihin kokoelmassa Motellien aikakirjat (1982, suom. 1985). KU: Robby Müller. LE: Peter Przygodda. M: Ry Cooder. N: Harry Dean Stanton, Nastassja Kinski, Dean Stockwell, Aurore Clément, Hunter Carson. Väri, anamorfinen 1,78:1, DD 5.1, DTS 5.1, DS 2.0, 139 min
Wim Wendersin kommenttiraita englanniksi.
Sandrew Metronome Distribution Finland 13.5.2009
Kuolleeksi luultu Travis (Harry Dean Stanton) löydetään harhailemasta Teksasin autiomaasta muistinsa menettäneenä punainen lippis päässään oltuaan kateissa neljä vuotta. Ensi alkuun Travis ei lausu sanaakaan.
Wim Wenders toteutti yhden keskeisistä road movieistaan Sam Shepardin käsikirjoituksen pohjalta, ja tarinan filmasi intensiivisissä, vahvasti muokatuissa väreissä Robby Müller ”neonrealistiseen” tyyliin. Kuten Wendersin aikaisemmassa tie-elokuvassa Alice in den Städten tässäkin on keskeisessä roolissa lapsi.
Paris, Texas on kuvakerrontaa, jossa juoni on toissijainen. Keskeisiä kuva-aiheita ovat autiomaat, vuoret, lentokoneet, autot, mainoskyltit, neonvalot, ruostunut romu, rautatiet, motellit ja äärettömyyteen johtavat tiet. Autiomaan ja taivaanrannan myyttisyys korostaa sitä, että nykypäivän odysseiat ovat tie-elokuvia.
Slidekitaratunnus oli käynnistänyt jo Wendersin mestariteoksen Im Lauf der Zeit, ja vastaavan musiikkiratkaisun toteutti tässä elokuvassa Ry Cooder. Tunnusteema on Blind Willie Johnsonin 1920-luvun bluesklassikko ”Dark Was The Night, Cold Was The Ground”, aiheena Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Ilon hetkiä siivittävät ”Cancion Mixteca” -meksikolaisstandardin muunnelmat.
Tunnuksesta ajatus vaeltaa toisen sokean muusikon Blind Lemon Jeffersonin klassikkotulkintaan ”See That My Grave Is Kept Clean”, joka tunnetaan myös nimellä ”One Kind Of Favor”. Sen säe ”It’s a long, long lane that’s got no end” sopinee motoksi Wendersin tie-elokuvatuotannolle.
Pohjavireenä on tietoisuus kuolemasta. Travisin omaisuus on pienessä pussissa, johon sisältyy valokuva autiomaan hiekasta. Hän on ostanut valokuvassa näkyvän palan maata Pohjois-Teksasissa sijaitsevasta Parisista, jossa hänen vanhempansa ”tekivät” hänet. Teksasinkaan Parisissa ei ole autiomaata, ja mielleyhtymä viekin Leo Tolstoin kysymykseen ”Miten paljon maata ihminen tarvitsee?”. Vastaus: ”Sen verran kuin mihin hänen arkkunsa mahtuu”.
Tie vie Teksasista velipojan luo Los Angelesiin. Walt-veli (Dean Stockwell) Anne-vaimoineen (Aurore Clément) on pitänyt huolta Travisin ja Janen Hunter-pojasta (Hunter Carson). Kadonnut Jane-äiti (Nastassja Kinski) on lähettänyt pojalle rahaa pankista, ja kun pankin osoite on jäljitetty Houstoniin, selviää punaista angoravillaa suosivan Janenkin tilanne.
Visuaalisuuteen perustuva elokuva tarjoillaan dvd:llä kohtalaisen hyvin masteroituna. Vaikka veikkaisin, että masterointi ei ole upouusi, kuvaa kelpaa katsella.
