Archive for the ‘Roeg Nicolas’ Category

Eureka / Kuka murhasi Jack McCannin?

Torstai, Elokuu 26th, 2010

2010.10.23.-Eureka

EUREKA / KUKA MURHASI JACK MCCANNIN? / Eureka (Eureka). Iso-Britannia / USA (c) 1983 Sunley Productions, Ltd. TY myös: Recorded Picture Company / JF Productions. T: Jeremy Thomas. O: Nicolas Roeg. KS: Paul Mayersberg – Marshall Houtsin kirjasta Kings X (1972), uusi laitos Who Killed Sir Harry Oakes? (1976). KU: Alex Thomson. LA: Michael Seymour. PU: Marit Allen. M: Stanley Myers. Ä: Paul Le Mare. LE: Tony Lawson. KP: Kanada, Jamaika. N: Gene Hackman (Jack McCann), Theresa Russell (Tracy McCann Maillot), Rutger Hauer (Claude Maillot Van Horn), Jane Lapotaire (Helen McCann), Mickey Rourke (Aurelio D’Amato), Ed Lauter (Charles Perkins), Joe Pesci (Mayakofsky), Helena Kallianiotes (Frieda), Cavan Kendall (Pierre de Valois), Corin Redgrave (Worsley). Väri, 1,85:1, DD stereo, 130 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Future Film (MGM / UA) 26.8.2010

Eureka / Kuka murhasi Jack McCannin? perustuu brittiläisessä kansainyhteisössä kuuluisaan tositarinaan Sir Harry Oakesista, jonka murha Karibian saarilla vuonna 1943 herätti niin suurta järkytystä, että nousi etusivun uutiseksi jopa ohi toisen maailmansodan tapahtumien. Murha jäi selvittämättä. Syylliseksi epäiltiin purjehtijavävyä, jolla oli kuitenkin alibi. Taustalla saattoi olla mafiapäällikkö Meyer Lansky, jonka kasinohankkeita Oakes ei kannattanut ja jonka määräys kovistella Oakesia johti vahingossa kuolemaan. Merkillisin kytkentä liittyi bahamalaisen liikekumppanin afrikkalaiseen noituuteen.

Mysteeristä on kirjoitettu kirjoja, ja elokuvan aiheeksi tarina on niin hurja, että sitä voisi pitää epäuskottavana, ellei se olisi totta. Nicolas Roegin elokuvassa päähenkilön nimeksi on tullut Jack McCann (Gene Hackman). Hän on etsinyt turhaan kultaa 15 vuotta kunnes hän löytää vuonna 1912 suunnattoman kultasuonen, toiseksi suurimman, mitä Amerikoista on koskaan löydetty. Suunnattoman rikkautensa turvin hän asettuu Karibian saarille, missä kohtaamme hänet 1940-luvulla vaimonsa (Jane Lapotaire), tyttärensä (Theresa Russell) ja tämän purjehtija-miesystävän (Rutger Hauer) kanssa. Kaikkea on paitsi onnea. ”I had all, now I have everything”, Jack tokaisee.

Roegilla oli ollut kiehtova ohjaajanura: Performance (Donald Cammellin kanssa, 1970), Walkabout (1971), Kauhunkierre (1973), Mies toisesta maailmasta (1976) ja Outo intohimo (1980).  Eureka oli Roegin parhaan kauden päätösteos. Se on visuaalisesti tuhlaileva alkaen alun kanadalaisista lumilakeuksista ja jatkuen karibialaisissa voodooriiteissä. Mutta vaikka tuotantoarvot ovat loistavia ja näyttelijät hyviä, elokuvaa itseään piinaa sama sisäinen onttous kuin sen kuvaamaa äkkirikkaiden elämäntapaa.

Dvd:n kuvanlaatu on upea.

François Truffaut Collection (4-dvd)

Keskiviikko, Toukokuu 19th, 2010

2010.05.14.-Francois-Truffaut Collection

FRANÇOIS TRUFFAUT COLLECTION (4-dvd)
- FAHRENHEIT 451 / Fahrenheit 451 (Fahrenheit 451, GB 1966)
- MORSIAN PUKEUTUI MUSTAAN / Bruden bar svart (La Mariée était en noir, FR/IT 1968)
- MISSISSIPIN VELHO / Sirenen från Mississippi (La Sirène du Mississipi, FR/IT 1969)
- MIES JOKA RAKASTI NAISIA / Mannen som älskade kvinnor (L’Homme qui aimait les femmes, FR 1977)
Suom. tekstit Frej Grönholm (1), PrimeText International (2, 3), Ulla Treville (4) / svenska texter.
Future Film 19.5.2010

François Truffaut’n vakiinnutettua läpimurtonsa ensimmäisen kautensa elokuvilla 400 kepposta, Ampukaa pianistia, Jules ja Jim ja Pehmeä iho ranskalainen mestari kokeili taitojaan Isossa-Britanniassa ja englannin kielellä. Fahrenheit 451:n pääosissa olivat Oskar Werner ja Julie Christie, ja pohjana oli Ray Bradburyn tieteisromaani tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa kirjat on kielletty. Lopussa kohdataan ”kirjaihmisten” yhteisö: he säilyttävät maailmankirjallisuutta omassa muistissaan. Truffaut oli tuolloin Alfred Hitchcock -innoituksensa huipulla ja sai säveltäjäkseen Bernard Herrmannin kahteen peräkkäiseen elokuvaansa. Niistä toinen oli Cornell Woolrichin aiheeseen perustuva Morsian pukeutui mustaan. Siinä Jeanne Moreau koston enkelinä nitistää huikentelevaisen miesporukan (Michel Bouquet, Jean-Claude Brialy, Charles Denner, Claude Rich, Michel Lonsdale), josta lähtenyt surmanluoti vei häneltä miehen. Cornell Woolrichin aiheesta syntyi myös Mississipin velho. Truffaut sijoitti Réunionin saarelle tarinan miljonääristä (Jean-Paul Belmondo), jonka postitse tilaama vaimo (Catherine Deneuve) ei olekaan se, joka hän sanoo olevansa.

Noiden kolmen läheisesti toisiinsa liittyvän elokuvan lisäksi François Truffaut Collection -boksilla on kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Mies joka rakasti naisia. Humoristinen elokuva voi vaikuttaa kevyeltä välityöltä, mutta todellisuudessa se on avainteoksia koko Truffaut’n tuotantoon. Elokuvia casanovista, don juaneista, pelimiehistä, viettelijöistä ja hurmureista on tehty vaikka kuinka paljon, mutta tämä persoonallinen teos ei muistuta mitään niistä. Sitoutumista kaihtavalla Bertrand Moranella (Charles Denner) on monia naissuhteita, mutta hän ei ole varsinainen hedonisti vaan vakavamielinen herra. Hän on jalkafetisisti: ”naisen sääret ovat harppi, joka levittäytyy maailman ylle”, ja hän tuntee suurta onnea kuullessaan sukkahousujen hankautuvan toisiaan vasten. Kyseessä on tarina pakkomielteestä, johon saamme avaimia lapsuudenkokemuksista alkaen, ja siitä tulee lopulta kysymys elämästä ja kuolemasta. Vakava kiinnekohta on kohtaaminen vanhan rakastetun Véran (Leslie Caron) kanssa. Kun Bertrand tilittää kokemuksiaan romaaniksi, hän saa viimeiseksi ymmärtäjäkseen kustannustoimittaja Geneviève Fontanelin (Brigitte Fossey). Arvoituksellisuus kuitenkin jää.

Fahrenheit 451:ssa on kunnon tuhdit liiteaineistot. Dvd-masterointi on vähintään kohtalaista, Mississipin velhossa (kuvaus Denys Clerval) hyvää.

Erämaan vangit

Keskiviikko, Tammikuu 6th, 2010

20100116-walkabout.jpg

ERÄMAAN VANGIT / Walkabout – mannaprovet (Walkabout). Australia / Iso-Britannia 1971 (c) 1970 Max L. Raab-Si Litvinoff Films (PTY) Ltd. O+KU: Nicolas Roeg. KS: Edward Bond – James Vance Marshallin romaanista (1959). M: John Barry. LE: Antony Gibbs. N: Jenny Agutter (tyttö), Luc Roeg (valkoinen poika), David Gulpilil (musta poika), John Meillon (isä), Robert McDarra (mies). Kielet: englanti ja Gulpililin puhuma alkuperäiskieli. Väri, 1,85:1, DD stereo, 96 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Future Film 6.1.2010

Englantilainen huippukuvaaja Nicolas Roeg oli saanut alun ohjaajanuralleen Donald Cammellin kanssa ohjaamallaan elokuvalla Performance. Hänen ensimmäinen soolo-ohjaustyönsä oli Walkabout, jossa hän toimi edelleen myös kuvaajana.

Walkabout on Australian alkuperäisasukkaiden käsite, joka tarkoittaa nuoren ihmisen initiaatioriittinään suorittamaa autiomaavaellusta.

Australian outback-autiomaassa kuvattu Walkabout on visionääristä elokuvaa, jossa on minimaalinen, muodollinen juoni. Kaksi lasta (16-vuotias teinityttö Jenny Agutter ja kuusivuotiasta pikkuveljeä esittävä ohjaajan poika Luc Roeg) joutuu yllättävän tragedian seurauksena vaeltamaan yksin autiomaassa heidän isänsä tehtyä itsemurhan ja sytytettyä heidän autonsa tuleen. Elokuva on näkemisen arvoinen jo huikeana kuvauksena Australian villistä luonnosta ja ainutlaatuisesta eläimistöstä.

Roeg punoo vaellustarinaan mahdollisimman paljon eläinkuvia ja menee innostuksessaan ylitse liioittelun rajojen. Mukana on esimerkiksi kuva, jossa ystävällinen vompatti tulee katsomaan nukkuvia lapsia yöllä. Eläinmotiivi ja lasten retken kuvaus tuo mieleen Charles Laughtonin elokuvan Räsynukke (Night of the Hunter), joka lienee antanut Roegille vaikutteita, mutta vain etäisellä ja yleisellä tavalla.

Lasten pelastajaksi tulee omalla walkaboutillaan oleva alkuasukaspoika (David Gulpilil). Lapset eivät ymmärrä toistensa kieltä. Viimeisenä yönä poika tanssii tytölle soidintanssin täydessä maalauksessa.

John Barry on säveltänyt musiikin australialaisen alkuperäismusiikin ja sen soittimien innoittamana. Heti alussa kuullaan didgeridoo-soittimen ikiaikainen ääni. Sen oletetaan olevan maailman vanhin puhallinsoitin.

Walkabout kasvaa surreaaliseksi runoksi alkuperäisen Australian kohtaamisesta. Se on myös mietiskely paratiisillisen alkuperäisyyden ja urbaanin modernisuuden vastakohtaisuudesta.

Tarjolla on pitkän kauniin alastonuintijakson sisältävä ohjaajan versio, ilmeisesti sama, jonka Criterion Collection julkaisi vuonna 1999. Nyt kyllä huomaa, että dvd-masterointi ei ole uusi.

Kuolematon kuningatar (She) ja Mies toisesta maailmasta

Keskiviikko, Kesäkuu 11th, 2008

20080517-she.jpg

20080517-man-who-fell-to-earth.jpg

Toisesta maailmasta

KUOLEMATON KUNINGATAR (She), USA 1935, O: Irving Pichel, Lansing G. Holden, N: Helen Gahagan, Randolph Scott, 1:1,33, DD 2.0 mono, mustavalkoinen ja kolorisoitu versio, 95 min
PANVision 20.2.2008

MIES TOISESTA MAAILMASTA (The Man Who Fell to Earth), Iso-Britannia 1976, O: Nicolas Roeg, N: David Bowie, Candy Clark, 1:2,35, DD mono, lisäaineistot, pääkuva 133 min
Sandrew 11.6.2008

Kuolematon kuningatar (She), H. Rider Haggardin taru ikuisesta elämästä ja kadonneesta valtakunnasta, on innoittanut elokuvantekijöitä monta kertaa, mutta paras inspiraatio oli vuoden 1935 versiossa. Tuottaja Merian C. Cooper lietsoi King Kongin kaltaista lumousta tekijäryhmäänsä RKO-studiolla. Mikä näyttelijöiden kankeudessa menetettiin, sen fantastiset art deco -lavasteet, Alice Bernsteinin puvut ja Max Steinerin musiikki hyvittivät. Ikuisen elämän tulessa kylpevä kuningatar kiehtoi C.G. Jungia, jolle tämä ilmensi animaa eli ihmismielen naisellista puolta. Elokuvan viehätysvoima perustuu sen ymmärrykseen unen mahdista. Suomessa on julkaistu lyhyt laitos, joka kannattaa katsoa mustavalkoisena. Amerikassa on julkaistu pitkä alkuperäisversio lisäaineistoineen.

Mies toisesta maailmasta on Nicolas Roegin omaperäinen filmatisointi Walter Tevisin scifi-romaanista. David Bowie on muukalainen avaruudesta, joka tulee Maahan etsimään vettä planeetalleen. Elektroniikkanerosta tulee maailman rikkain mies – ja alkoholisoituva sohvaperuna, joka tuijottaa televisiota monista monitoreistaan. Tunteet kuolevat, mutta seksiä piisaa rohkeissa kohtauksissa Candy Clarkin kanssa. Ikuinen nuoruus tuntuu löytyneen tässäkin satiirissa onnen harharetkistä. Loisteliaasti kuvatun elokuvan masterointi on upeaa ja lisäaineistot näkemisen arvoisia.

Löytöjä Warnerin hyllyiltä (10 erillistä dvd:tä)

Keskiviikko, Huhtikuu 25th, 2007

HYVÄ MAA (The Good Earth), USA 1937, ohjaus Sidney Franklin, pääosissa Paul Muni, Luise Rainer, Walter Connelly, Tilly Losch, 1:1,33, DD mono, mukana MGM Night at the Movies -ohjelma: Hollywood Party (1937), Supreme Court of Films Picks the Champions (Hyvä maa saa vuoden 1937 Oscarin Frank Capralta ja traileri, pääkuva 132 min. 11.10.2006

NÄYTTELIJÄT (The Comedians), USA / Ranska 1967, ohjaus Peter Glenville, pääosissa Richard Burton, Elizabeth Taylor, Alec Guinness, Peter Ustinov, Lillian Gish, 1:2,40, DD stereo, dokumentti The Comedians in Africa (1967), pääkuva 145 min. 11.4.2007

YKSIN PIMEÄSSÄ (Wait Until Dark), USA 1967, ohjaus Terence Young, pääosissa Audrey Hepburn, Alan Arkin, Richard Crenna, 1:1,85, DD mono, dokumentti A Look in the Dark (2003), pääkuva 103 min. 11.4.2007

PERFORMANCE (Nottinghill klo 11.17), Iso-Britannia 1970, ohjaus Donald Cammell ja Nicolas Roeg, pääosissa James Fox, Mick Jagger, Anita Pallenberg, Michele Breton, 1:1,85, DD mono, dokumentti Influence and Controversy (2007), musiikkiekstra Memo From Turner (koko kappale), pääkuva 101 min. 25.4.2007

TERÄSJENGI (Steelyard Blues), USA 1972), ohjaus Alan Myerson, pääosissa Jane Fonda, Donald Sutherland, Peter Boyle, 1:1,85, DD mono, dokumentti Would You Believe? Peter Boyle! (1972), pääkuva 89 min. 25.4.2007

VARIKSENPELÄTIN (Scarecrow), USA 1973, ohjaus Jerry Schatzberg, pääosissa Al Pacino, Gene Hackman, 1:2,40, DD mono, dokumentti On the Road with Scarecrow (1973), pääkuva 108 min. 11.4.2007

PROTEUS-AIKA (Demon Seed), USA 1977, ohjaus Donald Cammell, pääosissa Julie Christie, Fritz Weaver, 1:2,35, DD mono, 90 min. 11.4.2007

TAIVAS EI TUNNE SUOSIKKEJA (Bobby Deerfield), USA 1977, ohjaus Sydney Pollack, pääosissa Al Pacino, Marthe Keller, 1:2,40, DD mono, Pollackin kommenttiraita, dokumentti Filming a Love Story: Bobby Deerfield (1977), pääkuva 119 min. 11.4.2007

ISKU SELKÄÄN (Straight Time), USA 1978, ohjaus Ulu Grosbard, pääosissa Dustin Hoffman, Theresa Russell, Harry Dean Stanton, 1:1,77, DD mono, Grosbardin ja Hoffmanin kommenttiraita, dokumentti Straight Time: He Wrote It for Criminals (1977), pääkuva 109 min. 25.4.2007

HUUMA: 25-V-JUHLAJULKAISU (Body Heat), USA 1981, ohjaus Lawrence Kasdan, pääosissa William Hurt, Kathleen Turner, 1:1,85, DD 5.1, uusi digitaalinen ohjaajan hyväksymä laitos, ylimääräisiä kohtauksia, kolme uutta dokumenttia (2006), Turnerin haastattelu (1981), pääkuva 108 min. 8.11.2006

Warner Bros. Finland

Hyvä maa (1937) kuuluu Warnerin listoille, koska sen tuotti MGM, jonka elokuvia on ostanut Turner, jota taas hallinnoi Warner. Kyseessä oli MGM:n suuri prestige-elokuva, ihmetuottaja Irving Thalbergin viimeisiä projekteja, jotka hän ehti käynnistää ennen kuolemaansa. Pearl S. Buckin bestseller-romaani kartoittaa suuren kimpaleen Kiinan historiaa. Köyhä viljelijäperhe (Paul Muni, Luise Rainer) haaveilee leveämmästä elämästä, mutta kuivuus ja sisällissota uhkaavat tuhota kaiken. Suuremmaksi vaaraksi tulee toinen nainen (Tilly Losch), jonka vaikutus uhkaa tuhota perheen, kunnes heinäsirkkojen tuholaisparvi havahduttaa taisteluun. Ohjaaja Sidney Franklin oli pitkän linjan Hollywood-ammattilainen, joka oli ohjannut Mary Pickfordia ja Greta Garboa. Tässä hän teki vaikuttavaa epiikkaa pystymättä hillitsemään Paul Munin ylinäyttelemistä, sen sijaan naispäänäyttelijät (joista Luise Rainer on vielä elossa vuonna 2007) ovat vaikuttavampia. Heinäsirkkakatastrofin erikoistehosteet tekevät vaikutuksen tänäkin päivänä. Dvd on masteroitu kuluneesta lähtömateriaalista, josta kuitenkin voi todeta Karl Freundin kuvauksen hienouden.

Brittikirjailija Graham Greenen tuotantoa on paljon filmattu, ja vuonna 1967 valmistui elokuva hänen juuri ilmestyneestä romaanistaan Näyttelijät, jota on jälkikäteen pidetty eräänä hänen poliittisesti kaukonäköisimmistään. Tapahtumapaikkana on ”Papa Docin” Haiti, ja pahaenteisenä kertosäkeenä tarinassa ovat diktaattorin salaisen poliisin (”Tonton Macoutes”) häikäilemättömät toimet. Vähitellen jäävät taka-alalle ihmissuhdetarinat länsimaisten päähenkilöiden välillä. Näyttelijöiden näyttelijät ovat ensiluokkaisia, kuten Richard Burton hotellinpitäjänä ja Elizabeth Taylor diplomaatin rouvana. Visio korruptiosta ja kansanmurhaa muistuttavasta väkivallasta kolmannessa maailmassa on surullisen ajankohtainen tänään. Dvd-masterointi on upea.

Frederick Knottin näytelmä Wait Until Dark oli sekin vasta saanut ensi-iltansa, kun elokuva Yksin pimeässä (1967) tuli tuotantoon; näytelmää on esitetty Suomessa mm. nimillä Odota pimeän tuloa ja Odota pimeää. Mia Farrow sai vaikuttavan pääroolin sokeana naisena, jonka asuntoon on vahingossa tuotu heroiinikätkön sisältävä nukke. Jännityselokuva hipoo kauhua Terence Youngin pätevässä ohjauksessa. Dvd on hyvin masteroitu.

Brittiläisen elokuvan kiistellyimpiin saavutuksiin kautta aikojen kuuluu Donald Cammellin ja Nicolas Roegin Performance (1970), joka on nyt ensi kertaa julkaistu dvd:llä. Mielenkiintoisessä liitedokumentissa valotetaan elokuvan merkitystä nykypäivän näkökulmasta ja kirjataan sen tuotannon vaikeat vaiheet. Kyseessä on avainteos popkulttuurissa, sukupuoli-identiteetin käsittelyssä ja psykedeelis-kokeellisten vaikutteiden leviämisessä valtavirtaelokuvaan. Vaikka Easy Rideristä oli tullut jättihitti, Warner jätti tämän elokuvan vaille tehokasta levitystä. Tuntijapiireissä sen merkitys on aina ollut kiistaton.

Teräsjengi (1972) kuului sekin Easy Rider -aikakauden elokuviin. Antisankareina esiintyvät Jane Fonda ja Donald Sutherland, mutta yhteiskunnallisen uudistuksen ajatusten tilalla on pikemminkin romurallimentaliteetti kaheleine lentolaitteineen. Korvaa kannattaa höristää, sillä soundtrackilla on Paul Butterfieldin, Nick Gravenitesin ja Mike Bloomfieldin alkuperäismusiikkia.

Variksenpelätin (1973) oli uuden amerikkalaisen elokuvan taiteellisesti uutta luovia saavutuksia. Ohjaaja Jerry Schatzbergillä oli oivallusta absurdin teatterin alueelta, ja hän toi tuolloin vielä tuoreet kasvot Al Pacinon ja Gene Hackmanin eksistentiaaliseen road-elokuvaan, johon Vilmos Zsigmond loi vaikuttavan kuvamaailman.

Donald Cammell oli oman tien kulkija. Toisessa elokuvassaan Proteus-aika (Demon Seed, 1977) hänestä tuli yksi kyberpunkin edelläkävijöistä. Ajatus ihmisen ja tietokoneen kohtaamisesta esiintyy tässä karmivan konkreettisessa muodossa. Päähenkilö, tri Susan Harris (Julie Christie), tulee nimittäin raskaaksi tietokoneelle. Futuristisessa painajaisessa turvaudutaan psykedeeliseen kuvamaailmaan, jonka dvd-masterointi päästää oikeuksiinsa.

Taivas ei tunne suosikkeja (Bobby Deerfield, 1977) perustuu Erich Maria Remarquen romaaniin vuodelta 1961, mutta filmatisoinnissa tapahtumat on päivitetty kuvausajan Formula 1 -maailmaan. Sille, joka on äskettäin katsonut elokuvan Grand Prix (1966), on mielenkiintoista todeta, miten perinpohjaisesti tuo maailma oli muuttunut vuosikymmenessä. Sydney Pollackin ohjauksessa tuomitun rakkaustarinan partnereina esiintyvät Al Pacino ja Marthe Keller, kumpikaan ei parhaimmillaan. Loistavan kuvauksensa (Henri Decaë) ansiosta teos on kuitenkin kaikkien aikojen Toscana-elokuvia. Valo ja maisema välittyvät jumalaisina dvd:lläkin.

Isku selkään (Straight Time, 1978) perustuu sekin kirjaan, tällä kertaa tosipohjaiseen. Edward Bunker (1933-2005) kuului niihin alamaailman hahmoihin, jotka ovat vankilasta päästyään ruvenneet kirjailijoiksi. Isku selkään oli hänelle avaus elokuvamaailmaan; näyttelijänä hän oli sittemmin mm. Reservoir Dogsin Mr. Blue. Tarina kertoo ehdonalaiseen päässeestä rikollisesta (Dustin Hoffman), jonka luisumista takaisin rikoksen polulle ei ainakaan hidasta limainen valvontavirkailija (M. Emmet Walsh). Elokuvassa on karua aitoutta. Se kuvaa rikoksen houkutusta ja mukaansatempaavaa noidankehää mutta ei näe siinä mitään hohtoa.

Huuma (Body Heat, 1981) oli aikansa keskeisiä esimerkkejä trendistä, jossa 1940-luvun film noir -aiheita tuotiin nykypäivään. Lawrence Kasdan latasi esikoisohjaukseensa kaikkensa ja löysi päärooleihin elokuvauransa lähtöruudussa olevat William Hurtin ja Kathleen Turnerin. 25-vuotisjuhlajulkaisu tarjotaan täysin varusteltuna. Uusi restauroitu masterointi näyttää olohuoneen ruudussa paremmalta kuin se filmikopio, jonka olen tästä elokuvasta nähnyt. Poistojen katselu todistaa, etteivät ne olleet elokuvalle välttämättömiä. Pätevistä lisäaineistoista nousee esiin Kathleen Turnerin haastattelu (1981), jossa hän on jopa sähäkämpi kuin elokuvassa itsessään.