Archive for the ‘Robinson Bill "Bojangles"’ Category

Twentiet Century Classics, Neljäs erä, 8 erillistä levyä

Perjantai, Joulukuu 1st, 2006

FOXIN MUSIKAALEJA JA KOMEDIAA

TWENTIETH CENTURY CLASSICS, NELJÄS ERÄ
ON THE AVENUE (Roy Del Ruth, 1937) ensijulkaisu Suomessa
KAPTEENI TAMMIKUU (Captain January, David Butler, Shirley Temple, 1936)
ISÄN TYTTÖ (Just Around the Corner, Irving Cummings, Shirley Temple, 1938)
REIPAS SUSANNA (Susannah of the Mounties, Walter Lang & W.A. Seiter, Shirley Temple, 1939)
TAITAMATTOMAT TAIKURIT (A-Haunting We Will Go, Alfred L. Werker, Laurel & Hardy, 1942)
TUTTI FRUTTI (The Gang’s All Here, Busby Berkeley, 1943)
DOLLY-SISARUKSET (The Dolly Sisters, Irving Cummings, 1945)
HILPEÄT HÄRKÄTAISTELIJAT (The Bullfighters, Malcolm St. Clair, Laurel & Hardy, 1945)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 1.12.2006

Twentieth Century Foxin loistavasti masteroitu dvd-sarja tulee kiitettävän kattavasti Suomeen, ja mukana kulkeutuu sellaisiakin elokuvia, joita ei ole maassamme ennen julkaistu. Sanaa ”klassikko” joutuu kuitenkin usein venyttämään, ja joskus päinvastainenkin laatusana tulee mieleen, kun esillä on Ohukaisen ja Paksukaisen huonointa tuotantoa.

Irving Berlin (1888-1989) oli amerikkalaisen populaarimusiikin yhden miehen hittitehdas. Hänen tuotantonsa oli niin vuolas, että siitä koottiin monta hyvää musiikkielokuvaa kuten Sinitaivaan alla (1946, pääosissa Fred Astaire ja Bing Crosby) ja Rytmiä veressä (1954, pääosissa Ethel Merman ja Marilyn Monroe), jotka molemmat on julkaistu tänä vuonna Suomessa dvd:llä. Ensi kertaa Suomessa nähdään nyt On the Avenue (1937), jonka ohjasi kokenut musikaaliohjaaja Roy Del Ruth, pääosissa Warner-musikaalien terävä Dick Powell, Hitchcock-blondiinina huomiota herättänyt Madeleine Carroll ja ensimmäinen ja alkuperäinen Fox-blondiini Alice Faye. Mukana on myös koomikkoryhmä The Ritz Brothers. Tarina kertoo Broadway-tuottajasta, joka astuu satiirillaan tärkeän seurapiiriperheen varpaille. Irving Berlin -hittiparaatinakin elokuva toimii, ja näyttelijägalleria on hyvä pikkurooleja myöten. Mustan Stepin Fetchitin hupsu hahmo on häiritsevän karrikoitu. Muuten On the Avenue on miellyttävä löytö musikaalin ystävälle.

Tutti Frutti (The Gang’s All Here, 1943) on musikaalin kuuluisimman koreografin Busby Berkeleyn pähkähulluimpia saavutuksia. Toimiessaan tässä myös ohjaajana hän sai ensi kertaa tilaisuuden Technicolor-tuotantoon. Värienkäytössään hän intoutui sfääreihin, joita 1960-luvulla kutsuttiin psykedeelisiksi. Elokuva huipentuu loppujaksossa, joka irtautuu perinteisen musikaalin koreografiasta ja muuttuu abstraktiksi fantasiaksi. Siihen asti seikkaillaan hyvän maun rajalla, sitä myös huolettomasti rikkoen. Unohtumaton numero hyvän ja huonon maun tuolta puolen on ”The Lady With The Tutti Frutti Hat” jättibanaanien kanssa pelehtivine tyttöineen. Pääosissa ovat Fox-blondiini Alice Faye, ”Brazilian Bombshell” Carmen Miranda hedelmäpäähineineen, Phil Baker ja Benny Goodman orkestereineen. Tämän koko julkaisuerän legendaarisimman elokuvan masterointi on ainoa, joka poikkeaa huipputasosta: kuvallinen laatu on hyvä, mutta ei selvästikään perustu alkuperäisiin Technicolor-negatiiveihin.

Dolly-sisarukset (1945) yhdisti kaksi sotavuosien Fox-blondiinia, Betty Grablen ja June Haverin, musikaaliin fiktiivisista unkarilaissisaruksista. Keksitty elämäkerta tarjosi telineen kuvata 1900-luvun amerikkalaisen show busineksen ensimmäisiä vuosikymmeniä ja esittää parikymmentä aikakauden suosikki-iskelmää. Musikaalinumeroista kaksi on antologiatasoa: ”Powder, Lipstick, and Rouge” ja ”The Darktown Strutters’ Ball”.

Shirley Templen elokuvista julkaistiin edellisessä Fox-erässä viisi elokuvaa, ja tässä niitä tulee kolme lisää. Kapteeni Tammikuu (1936) kertoo orpotytöstä, joka saa ottoisäksi majakanvartijan; kyseessä on uudelleenfilmatisointi 1920-luvun Baby Peggy -hitistä. Isän tytössä (1938) Shirley tukee lamassa puille paljaille joutunutta arkkitehti-isäänsä ja steppaa Bill ”Bojangles” Robinsonin kanssa. Reipas Susanna (1939) kertoo intiaanihyökkäyksessä orvoksi jääneestä tytöstä, josta tulee Kanadan ratsupoliisien (pääosassa Randolph Scott) maskotti. Elokuvat tarjotaan sekä alkuperäisinä mustavalkoisina että kolorisoituina. Shirley Templen arvoa odotetaan nykyään kyseenalaistettavan, mutta mielestäni kaikkien aikojen lapsitähden elokuvissa on edelleen tenhoa, hyvää henkeä ja huumoria. Niissä on häiritsevää rasismia, mutta samalla Shirleyn parhaina kavereina esitetään usein mustat, kuten Bill Robinson, tai intiaanit. Vaikka intiaanit ovat tappaneet reippaan Susannan vanhemmat, hänen lähin kaverinsa on intiaanipoika, jonka kanssa hän harjoittelee tanssimistakin intiaanityyliin.

Laurelin ja Hardyn eli Ohukaisen ja Paksukaisen loistava ura koomikkoparina kukoisti parhaimmillaan 1920-luvun lopulla Hal Roachin studiolla, jossa heidän kumppaneinaan olivat sellaiset lahjakkuudet kuin Leo McCarey ja George Stevens. Heidän elokuvansa olivat katsottavia aina vuoden 1940 tienoille asti, ja alamäki alkoi sitten vasta. Vaikka kaverukset itse olivat aina hauskoja, heidän elokuvansa eivät sitä olleet. Ken tätä epäilee, katsokoon Fox-sarjassa julkaistut Taitamattomat taikurit (1942) ja Hilpeät härkätaistelijat (1945). Masterointi on hienoa, mutta paljon muuta hyvää sanottavaa niistä ei ole.

Twentieth Century Classics: kolmas erä (15 erillistä levyä)

Perjantai, Lokakuu 27th, 2006

Shirley Temple ja Foxin muut perhesuosikit

Twentieth Century Classics: kolmas erä
TÄSSÄ TULEN MINÄ (Baby Take a Bow, Harry Lachman, 1934)
PIENI KAPINOITSIJA (The Littlest Rebel, David Butler, 1935)
PIKKU EVERSTI (The Little Colonel, David Butler, 1935)
KULTAKUTRI (Dimples, William A. Seiter, 1936)
REBECCA (Rebecca of Sunnybrook Farm, Allan Dwan, 1938)
SWINGIN TAHDISSA (Sun Valley Serenade, H. Bruce Humberstone, 1941)
VAARALLISIA VAIMOJA KIERTUEELLA (Orchestra Wives, Archie Mayo, 1942)
FLICKAN VILLIVARSA (Thunderhead, Son of Flicka, Louis King, 1945) ensijulkaisu Suomessa
UKKOSPILVI (Green Grass of Wyoming, Louis King, 1948)
SETÄ PITKÄSÄÄRI (Daddy Long Legs, Jean Negulesco, 1955)
VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA (Five Weeks in a Balloon, Irwin Allen, 1962)
KUOLEMA KULKEE TALOSSA (The Nanny, Seth Holt, GB 1965)
KUKA MURHAISI ÄITIKULLAN? (The Anniversary, Roy Ward Baker, GB/US 1967)
YKSITYISETSIVÄ TONY ROME (Tony Rome, Gordon Douglas, 1967)
ETSIVÄ J.L. (The Detective, Gordon Douglas, 1968)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 27.10.2006

Twentieth Century Foxin loisteliaasti masteroiman sarjan kolmas julkaisuerä painottuu koko perheen elokuviin.

1930-luvun suurimpiin suosikkeihin kuuluva lapsitähti Shirley Temple oli studion suuruuden perustavia hahmoja ja Foxin kuuluisan Americanan ilmentäjä. Lamasta nousun vuosina Temple oli optimismin symboli kansakunnalle. Hän nousi suosioon jo Fox-yhtiöllä, joka vuonna 1935 yhdistyi Twentieth Century -studioon, ja toisessa varsinaisessa tähtielokuvassaan Tässä tulen minä (1934) Temple esittää entisen rikollisen tytärtä, jonka isän ylle lankeaa menneisyyden varjo. Pieni kapinoitsija (1935) sijoittuu sisällissodan vuosiin Etelävaltioissa, ja Shirleyn on mentävä presidentti Abraham Lincolnin puheille pelastaakseen kuolemaan tuomittu isänsä. Julkaisuerän aito klassikko on Pikku eversti (1935), jossa etelävaltiolainen everstivaari (Lionel Barrymore) on pannut välit poikki pohjoiseen naineeseen tyttäreensä, kunnes hän kohtaa temperamenttisen tyttärentyttären. Kultakutri (1936) sijoittuu 1800-luvun New Yorkin alamaailmaan, jossa Shirley herättää huomiota tanssin ja laulun lahjoillaan. Rebecca (1938) perustuu vain nimeksi Kate Douglas Wigginin suosikkikirjaan (suomeksi Villiruusu): orvon Shirleyn laulutaito herättää huomiota radiossa, ja hän on joutumaisillaan keinottelijoiden uhriksi. Shirley Templeä tuntuu nykyään kuuluvan asiaan väheksyä, mutta olen aina pitänyt hänestä ja ollut iloinen siitä, ettei hän jäänyt lapsitähteytensä vangiksi. Elokuvissa on hienoja lauluja ja tansseja, joissa Shirleyn koreografina ja usein kumppaninakin oli musta Bill ”Bojangles” Robinson. Elokuvien varsinainen rasite on niiden rasismi, joka on ehkä sitäkin paljastavampaa, kun se ei ole tahallisen ilkeää. Elokuvat tarjotaan sekä oikeina mustavalkoversioina että tietokoneväritettyinä.

Swingin sulttaani Glenn Miller esiintyi orkestereineen kahdessa näytelmäelokuvassa. Kevyt juoni tarjosi lähinnä kehyksen upeille musiikkinumeroille, joissa nähdään myös Millerin omaa vetopasuunan taidetta, ”kristallikuoron” hetkiä ja muita orkesterin tunnusominaisuuksia. Swingin tahdissa (1941) esitteli maailmalle ”Chattanooga Choo Choon”, ja sen näyttelijäkuntaan kuuluivat norjalainen luistelija Sonja Henie, tv-komedian tuleva kuningas Milton Berle ja sykähdyttävä Dorothy Dandridge. Vaarallisia vaimoja kiertueella (1942) -elokuvan musiikillinen kohokohta on huikea ”At Last”, jossa nähdään neljän pasuunan kohtaaminen. Glenn Miller ei ollut mikään näyttelijä, ja oikeastaan hän esittääkin näissä elokuvissa vain itseään eri nimellä. Kummassakin elokuvassa esiintyy kaikkien aikojen steppaava duo Nicholas Brothers.

Mary O’Haran suosittujen Flicka-hevosromaanien pohjalta syntyi kolme elokuvaa, joista tässä paketissa nähdään kaksi jälkimmäistä. Flickan villivarsa -elokuvassa (1945, kyseessä on elokuvan ensijulkaisu Suomessa) Ken-poika (Roddy McDowall) kasvattaa valkoisesta Thunderhead-orista kilpahevosta, kunnes hänen on pakko tunnustaa, että se kuuluu vapauteen. Ukkospilvessä (1948) Ken kasvattaa uutta kilpahevosta, tammaa nimeltä Crown Jewel, mutta taas tulee mutka matkaan: tammaa kiinnostaa kilpailuja enemmän Thunderhead! Naispääosassa lännentyttönä on Peggy Cummins, jota on lähes mahdoton tunnistaa samaksi näyttelijäksi, joka oli seuraavana vuonna pääosassa film noir -klassikossa Gun Crazy.

CinemaScopen aikakaudella Fox tuotti Setä Pitkäsäären (1955), kalliin musikaalin, joka perustuu vain löyhästi Jean Websterin lasten klassikkokirjaan. Juonen kannalta elokuvaa on vaikea ottaa todesta, mutta elokuva on katsomisen arvoinen, sillä se pääsee vauhtiin sitä mukaa kuin juoni unohtuu ja musikaaliosuudet kasvavat. Fred Astaire ei ollut koskaan huono musikaalissa, ja hänellä on niissä aina uusi konsepti. Tässä Astairen tanssityyli kohtaa Leslie Caronin uuden, raikkaan tyylin, mikä korostaa kummankin omaperäisyyttä. ”Something’s Got To Give” on elokuvan klassikkolaulu, jossa romanttiseen teemaan tuo särmää nimenomaan mahdottomien yhteentörmäyksen ajatus. Elokuvan kohokohtia ovat kaksi suuren ranskalaisen koreografin Roland Petitin suunnittelemaa fantasiabalettia, ”The Guardian Angel” ja ”Paris, Hong Kong, Rio”. Niissä kuvaus nuoren tytön kasvamisesta seksuaaliseksi naiseksi on vaikuttavaa. Elokuvassa on kommenttiraitoja, lisäaineistoja, ja miellyttävä ominaisuus kotikatsomolle on aina se, että laulutkin on tekstitetty mukana laulamista varten.

Viisi viikkoa ilmalaivassa (1962) kuuluu aikansa Jules Verne -filmatisointien aaltoon, jonka tunnetuin saavutus oli Maailman ympäri 80 päivässä. Tässäkin on koottu värikäs tähtikaarti mielikuvitukselliseen matkatarinaan. Hurjat seikkailut keskittyvät tällä kertaa Afrikan mantereelle. Usein katastrofiaiheisista kiinnostuneen tuottaja-ohjaaja Irwin Allenin uralla hyväntuulinen teos kuuluu koko perheen elokuviin.

Koko perheen elokuvien lisäksi julkaisuerään kuuluu kaksi Hammer-yhtiön brittiläistä Bette Davis -elokuvaa. Bette Davis oli ollut maailman kiehtovimpia tähtiä suuruudenkaudellaan 1930- ja 1940-luvuilla. 1960-luvulla Hammer antoi hänelle kauhean vanhan naisen rooleja. Kuolema kulkee talossa (1965) on lahjakkaan Seth Holtin ohjaustyötä. Kumpi on hirviö: lapsi tai lastenhoitaja, on psykologisen jännärin teemana. Kuka murhaisi äitikullan? (1967) kertoo suosikkinäytelmän pohjalta omituisesta perheestä, jossa kauhea silmäpuoli äiti pitää hirmuvaltansa alla kolmea vetelää poikaa.

Yhdysvalloissa Production Code oli estänyt aikuisten aiheiden käsittelyn valtavirtaelokuvassa. Frank Sinatran etsiväelokuvat kuuluivat ensimmäisiin, joissa entisiä tabuaiheita käsiteltiin vapaasti. Yksityisetsivä Tony Rome (1967) kertoo miamilaisesta etsivästä, joka kohtaa vauraan perheen julkisivun takana muhivat skandaalit, joihin liittyy kaksinnaimista, nymfomaniaa, abortteja ja heroiinia. Nancy Sinatra laulaa Lee Hazlewoodin vetävän tunnarin. Etsivä J.L. (1968) sijoittuu homoseksuaalisuuden maailmaan, johon liittyvää murhaa tutkiessaan komisario tulee paljastaneeksi koko New Yorkia koskevan korruption verkoston. Kiinnostavan voimakkaasti Sinatran esittämä poliisi asettuu homofobiaa vastaan, ja kieltäytyessään menemästä mukaan hyvä veli -järjestelmään hän lopulta luopuu poliisimerkistään, liittyen samaan Hollywood-poliisien ryhmään, johon kuuluvat Sheriffin Gary Cooper, Armottomien Marlon Brando ja Likainen Harry. Sinatran dekkarit eivät nauti suurta mainetta, ja on mielenkiintoista mutta ei oikeastaan haitallista, että hän näyttää niissä ikäistään vanhemmalta. Upeasti masteroituina Twentieth Century Classics -julkaisuina ne ovat näkemisen arvoisia myös ajankuvansa ansiosta.