Archive for the ‘Riuttu Leo’ Category

Professori Masa

Perjantai, Marraskuu 19th, 2010

2010.11.13.-Professori-Masa

PROFESSORI MASA / Professor Masa. Suomi 1950. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Matti Kassila. KS: Arijoutsi, Topias. KU: Osmo Harkimo. LA: Aarre Koivisto. Ehostus:  Olavi Suominen. Hiukset: Siviä Friskberg. M: Nisse Rinkama. Ä: Yrjö Saari. LE: Armas Vallasvuo. N: Tauno Palo (professori Mathias Kaarivaara, alias työmies Masa Vaara), Ansa Ikonen (toimittaja Esteri Tervola), Leo Riuttu (Väiski, satamatyöläinen), Eija Inkeri (Kyllikki Kaarivaara), Lasse Pöysti (maisteri Pentti Simola), Siiri Angerkoski (Elisabet, taloudenhoitaja), Unto Salminen (sanomalehtimies Nordgren), Tarmo Manni (Eemeli, agitaattori). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 82 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Finnkino (SF) 19.11.2010

Professori Masa on julkaistu aikaisemmin dvd:llä 15.8.2006 tuplalevyllä, jossa oli mukana Laitakaupungin laulu (1948).

Matti Kassilan elokuvassa professori ylittää yhteiskunnalliset raja-aidat lähtemällä satamaan työläiseksi. Kriitikko voi huomata, että elokuvan yhteiskunnallinen näkemys on naiivi tai jopa naivistinen. Positiivisempi tarkastelija voisi korostaa sitä, että tällaisista kysymyksistä (työläisten olot, lakot, palkankorotukset) edes kiinnostuttiin kotimaisessa viihde-elokuvissa, jonka pääosissa olivat itse Tauno Palo (professori Kaarivaarana ja ahtaaja Masana) ja Ansa Ikonen (tutkivana reportterina).

SF-laatutuotannossa olivat mukana pätevät ammattilaiset, ja kuvaajana oli mestari Osmo Harkimo. Valitettavasti dvd-masteroinnissa kuvan laatu heittelehtii. Välillä se on jyrkkää ja sävytöntä mutta välillä kelvollistakin. Koska elokuva on alun perin julkaistu dvd:llä jo vuonna 2006, siinä ovat mukana suomalaiset ja ruotsalaiset tekstit, kuten Finnkinolla oli tuolloin tapana.

Siltalan pehtoori (vuoden 1953 versio)

Perjantai, Elokuu 20th, 2010

2010.08.07.-Siltalan-pehtoori
SILTALAN PEHTOORI / Inspektorn på Siltala. Suomi 1953. TY: Suomi-Filmi. TJ: Risto Orko. O+LE: Valentin Vaala. KS: Usko Kemppi, Valentin Vaala – Harald Selmer-Geethin samannimisestä ruotsinkielisestä romaanista (1903) – Hj. Procopén näytelmäsovituksesta (1925) – Hilja Jorman ja Olli Nuorton elokuvakäsikirjoituksesta ja Risto Orkon ohjaamasta elokuvasta (1934). KU: Eino Heino. LA: Oiva Hovi. M: Väinö Hannikainen. ”Näin minä katseen sinisen” (Usko Kemppi) es. Ari Laine. Ä: Pentti Hämäläinen. N: Helena Vinkka (kapteeninrouva Lilli Lind), Erkki Viljos (pehtori, agronomi Kurt Alarik Paulio alias Paul Björnstam, ”Palle”), Oiva Sala (ltn. Hugo Mandelcrona), Ari Laine (Aaretti-renki), Pirkko Karppi (Liina), Maija Karhi (Miina), Toini Vartiainen (paronitar Annette Silfversköld), Leo Riuttu (paroni Erik Silfversköld), Matti Aulos (kamreeri August Suvanto), Senni Nieminen (ruustinna Hanell), Eine Laine (emännöitsijä Rantalainen), Laila Rihte (sisäkkö). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 88 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (Suomi-Filmi) 20.8.2010

Valentin Vaala oli ollut Suomi-Filmille tulostaan alkaen yhtiön paras ohjaaja, mutta 1950-luvun alussa hänen otteensa alkoi notkahdella, ja hänelle alettiin tarjota ohjattaviksi yhtiön vanhojen menestysaiheiden uudelleenfilmatisointeja. Niistä ensimmäinen oli Siltalan pehtoori, uudelleenfilmatisointi Risto Orkon itse alun perin vuonna 1934 ohjaamasta aiheesta, josta oli valmistunut Suomen ensimmäinen miljoona katsojaa saanut elokuva. Pohjana oleva suomenruotsalainen romaani oli silloin jo 50 vuotta vanha, ja siitä oli tullut myös teatterien kartanoromantiikan kantateos. Perisuomalainen eskapistinen perustarina kertoo agronomiksi naamioituvasta aatelismiehestä, joka tulee pelastaneeksi sekä Siltalan kartanon talouden että sen emännän rakkauselämän.

Vaalan Siltalan pehtoori ei ole juuri kiitosta saanut. Elokuvan varjopuolina ovat sen kartanoromantiikan aikansaeläneisyys ja karisman puute päänäyttelijöissä. Helena Vinkka on uhkea aikuinen nainen, ja Erkki Viljos on fyysisesti uskottava, mutta he eivät ole jaksaneet suggeroida itseään vastustamattomaan aitouteen tällaisessa tarinassa, ja Vaalaltakin lienee puuttunut siihen tarvittava vakaumus. Orkon version kömpelyyttä kompensoi Hanna Tainin ja Jalmari Rinteen voimakas läsnäolo. Päähenkilöiden merkittävistä laulunumeroistakin puuttuu Vaalalla tarinalle välttämätön sykähdyttävyys. Toista oli Orkon version sävähdyttävä ”Elon raskaat mainingit” -kohokohta.Vaalalla lennokkaimmat laulunumerot tulevat muilta kuin romanttiselta parilta, esimerkkinä rengin sydämen pohjasta itseään haitarilla säestämä ”Näin minä katseen sinisen”. Vaalalla elokuvan innostavuus ja elämä onkin sen hyvissä sivuhenkilöissä nimenomaan kartanon työväen puolella. Pehtoorin vakuuttavimmaksi voitoksi tulee tarinan ajatukselle sopivasti se, että hän osaa luoda innostavan yhteishengen.

Vaalan luottokuvaajan Eino Heinon työtä on sanottu hänen latteimmakseen, ja yhdeksi syyksi on mainittu kuvaussäiden sateisuutta. En ole tässä niin kriittinen. Sateiset kuvat esimerkiksi heti alussa ovat mielenkiintoisia poikkeuksia studiokauden auringonpaistetta suosineessa kuvamaailmassa.

Vaalan Siltalan pehtoorin innottomuudesta huolimatta se on kokonaisuutena katsoen todiste Vaalan ylivoimaisuutena ohjaajana silloinkin, kun vertauskohtana on Orkon alkuperäinen suuri menestyselokuva.

Masterointi tekee oikeutta Eino Heinon hienostuneelle mustavalkokuvaukselle. Pikkulapsuksena heti alkuun on jäänyt mukaan alkumusiikin jälkeen kappale suojanauhaa.

Pikku Pietarin piha

Perjantai, Toukokuu 21st, 2010

2010.05.14.-Pikku-Pietarin-piha

PIKKU PIETARIN PIHA / Lilla Peter. Suomi 1961. TY: Suomi-Filmi. TJ: Risto Orko. O+KS: Jack Witikka – Aapelin romaanista (1958). KU: Yrjö Aaltonen. LA: Oiva Hovi. M: Simon Parmet. Ä: Heikki Laakkonen. LE: Armas Laurinen. KP: Porvoo. N: Elsa Turakainen (Karoliina), Leevi Kuuranne (Jormalainen), Tea Ista (Vetterantin Klory), Leo Jokela (Vennu Harakka), Tuukka Tanner (Pietari ”Pietu” Jormalainen), Saara Ranin (Vetteranska), Hannes Häyrinen (johtaja Palkeinen), Pentti Irjala (talonmies Harakka), Kaarlo Halttunen (kellomestari), Pia Hattara (Vetterantin Torodea), Heikki Savolainen (valokuvaaja V. Toivakka), Henny Valjus (kellomestarin anoppi), Irma Seikkula (kellomestarin vaimo), Heimo Lepistö (tattari, hallikauppias), Irja Kuusla (tattarin vaimo), Paavo Jännes (apteekkari), Simo Puupponen eli Aapeli (Jumalan ääni), Eila Pehkonen (Hilma, parturineiti), Leo Riuttu (räätäli Riimanni). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 70 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (Suomi-Filmi) 21.5.2010

Aapelin romaani Pikku Pietarin piha on saanut osakseen kestävän suosion, siitä on otettu jatkuvasti uusia painoksia, ja se on julkaistu mm. äänikirjana. Tuolloinen näyttelijä Rauni Mollberg sovitti romaanin kesäteatterinäytelmäksi Kuopioon vuonna 1959, ja kesäteatterisovituksen vuoden 1960 turkulainen esitys lähetettiin myös televisiossa vuonna 1960. Mollberg oli ajatellut aiheesta elokuvaa jo silloin, mutta Suomi-Filmillä valittiin ohjaajaksi Jack Witikka. Pikku Pietarin piha jäi huomattavan teatteri- ja elokuvamies Witikan viimeiseksi elokuvateatterielokuvaksi. Jukka Sihvonen on todennut, että Pikku Pietarin piha kuuluu harvoihin suomalaisiin teoksiin, joissa on tavoitettu aito lapsen näkökulma. Tämä pätee myös filmatisointiin, joskin sitä on kirjaan verrattuna jonkin verran kesytetty. Tapahtumapaikka on pienen kaupungin pihapiiri, ja tapahtuma-aika on 1920-luku. Pietarin (Tuukka Tanner) äiti on kuollut äskettäin, ja kotia tulee emännöimään äitipuoli Karoliina (Elsa Turakainen), joka ei ilmoituksensa mukaan ole mikään satujen paha äitipuoli, vaan oikeastaan ”aika hyvä ihmiseksi”. Pihapiirin ilmiöihin kuuluvat toisesta silmästään sokeutuneen talonmiehen (Pentti Irjala) viittaukset vuoden 1918 sotaan, molskihousujen teettäminen Pietarille räätälillä (Leo Riuttu) ja keskustelut katolla Jumalan kanssa (äänenä Aapeli itse). Kohokohtiin kuuluvat Vennun (Leo Jokela) ja Kloryn (Tea Ista eli rouva Witikka) seurustelu ja kihlajaiset. Elokuvan samanaikainen vahvuus ja heikkous on sen koruton asiallisuus. Yrjö Aaltosen kuvaustyötäkin arvosteltiin tuoreeltaan liian pidättyväiseksi, eikä arviota ole syytä tarkistaa. Mollen omassa filmatisoinnissa, jonka  hän sai tehdä lopulta vuonna 1977, ote oli huomattavasti värikkäämpi.

Dvd:n kuvallinen laatu ei ole kovin hyvä.

Varsovan laulu

Perjantai, Syyskuu 18th, 2009

2009.09.19.-Varsovan-laulu

VARSOVAN LAULU / ”Varsovan laulu” / ”Sången om Warszawa”. Suomi 1953. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Matti Kassila. Apulaisohjaaja: William Markus. KS: Matti Kassila, Juha Nevalainen, Walentin Chorell. KU: Kalle Peronkoski. LA: Aarre Koivisto. M: Harry Bergström. Tunnuslaulun ”Voice of the Ocean” / ”Meren ääni” es. Chris Paischeff. Ä: Yrjö Saari. LE: Armas Vallasvuo. N: Chris Paischeff (Ilse), Åke Lindman (M/S Veran kapteeni, ”Bear”), Matti Oravisto (perämies Lauri Koskinen, ”Lord Nelson”), Hannes Veivo (Voitto Jalmari Bister), Kauko Laurikainen (Lauri Elias Koskinen), Leo Riuttu (komisario Ahmavirta), Matti Aulos (etsivä Kymäläinen), Kullervo Kalske (etsivä Komppa), Pentti Viljanen (kokki), Aarne Laine (Pasilan Romun omistaja), Eino Kaipainen (kapteeniluutnantti Koivusalo). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 83 min
Ei tekstityksiä. Elokuvassa on englanninkielisiä tekstittämättömiä jaksoja.
Finnkino (SF) 18.9.2009

Salakuljetus oli säännöstelyn Suomessa 1950-luvun alussa suuri kysymys, ja aiheesta pantiin vireille useita elokuvahankkeita, joista toteutukseen ylsivät Lasse Pöystin ohjaama Salakuljettajan laulu (1952) ja Matti Kassilan Varsovan laulu. ”Varsovan lauluksi” kutsuttiin puolalaista pirtua, ja elokuvassa sen salakuljetusketjun ensimmäisenä lenkkinä on rahtilaiva M/S Vera kapteeninaan Bear (Åke Lindman) ja perämiehenään Lauri Koskinen (Matti Oravisto). Jalojuoman ohella kapteeni ottaa kuljetettavakseen myös nuoren kaunokaisen nimeltä Ilse (Chris Paischeff), ja tämä sytyttää matkalla myös Lauri Koskisen intohimot. Kaupungissa poliisi selvittelee salakuljetusketjun muiden jäsenten toimia. Suomalaisessa toimintaelokuvassa on paljon takaa-ajoja ja välienselvittelyjä. Kuvauksia on toteutettu realistisesti oikeilla tapahtumapaikoilla, ja leikkaus ja musiikki on iskevää. Tunnussävel ”Meren ääni” kuullaan myös Chris Paischeffin laulamana. Ingmar Bergman näki elokuvan Suomessa käydessään ja piti tappelukohtausta väkevästi toteutettuna. Virolaiselle Christina Paischeffille Varsovan laulu jäi ainoaksi elokuvateatterielokuvaksi. Kestävintä Varsovan laulussa ovat sen realistiset, lähes dokumentaariset osuudet, varsinkin merellä. Triangelidraama ei vakuuta. Matti Kassila oli hyvä toimintaohjaaja jo tässä; mielenkiintoista kyllä hän oli toimintaohjaajana parhaimmillaan viimeisissä elokuvissaan. Elokuvassa puhutaan suomalaiseksi elokuvaksi paljon englantia, Chris Paischeff ei muuta puhukaan. Englanninkielisiä osuuksia ei ole tekstitetty.

Skandaali tyttökoulussa

Perjantai, Elokuu 21st, 2009

2009.09.19.-Skandaali-tyttokoulussa

SKANDAALI TYTTÖKOULUSSA / Skandal i flickskolan. Suomi 1960. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Edvin Laine. KS: Serp – Robert Kiljanderin näytelmästä Sanny Kortmanin koulu (1902). KU: Olavi Tuomi, Kalle Peronkoski. M: Heikki Aaltoila. LA: Aarre Koivisto. Ä: Harald Koivikko, Taisto Lindegren. LE: Armas Vallasvuo. N: Liisa Nevalainen (Sanny Kortman), Elsa Turakainen (neiti Hilja Eufrosyne Forslund), Hilkka Helinä (neiti Olga Kauppila), Elina Salo (Liisi Kortman), Leo Riuttu (maisteri Einari Lassinen), Kosti Klemelä (pastori Amos Pölkkynen), Martti Romppanen (maisteri Veikko Vuorela, ”Nalle”), Liisa Roine (Anna Tapper), Rose-Marie Precht (Kerttu Palonen), Esko Salminen (Heikki Holm). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 97 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 21.8.2009

Suomalainen belle époque, keisariajan viimeiset vuosikymmenet, olivat tuotannonjohtaja T.J. Särkän sydäntä lähellä, eivät tosin niinkään ohjaaja Edvin Laineelle rakkaita. Käsikirjoittaja Serp päivitti Robert Kiljanderin komediallisen koulunäytelmän elokuvakäsikirjoitukseksi, joka sai nimekseen Skandaali tyttökoulussa. Liisa Nevalainen saa esittää tyttökoulun hirmuista rehtoria Sanny Kortmania, joka rankaisee ankarasti tyttöjä kanssakäymisestä poikien kanssa. Poikalyseolaiset esittävät tinttamareskijuhlissaan parodian Kortmanista ja tämän harrastamasta postikorttisensuurista, joka koskee antiikin alastomia kuvapatsaitakin. Elina Salo esittää Liisiä, johtajattaren veljentytärtä, uransa alussa olevaa opettajaa. Tyttökoululaisina debytoi teatterikoulun oppilaita. Liisa Roine ja Rose-Marie Precht nähdään elokuvadebyyttirooleissaan. Epookin kuvaus sujui SF:n ammattilaisilta luonnikkaasti, mutta Laineelta puuttui aito innostus asiaan.

Pastori Jussilainen

Perjantai, Tammikuu 25th, 2008

2008.01.26.-Pastori-Jussilainen

PASTORI JUSSILAINEN / Pastor Jussilainen. Suomi 1955. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O+KS: Matti Kassila – Gustaf von Numersin näytelmästä (1895). KU: Osmo Harkimo. LA: Aarre Koivisto. M: Heikki Aaltoila. Ä: Taisto Lindegren. LE: Armas Vallasvuo. N: Edvin Laine (pastori Jussilainen), Rauha Rentola (Eveliina, hänen vaimonsa), Tyyne Haarla (nimismiehen rouva Braxell, anoppi), Kirsti Ortola (Mari, piika), Leo Riuttu (kansakoulunopettaja), Kaarlo Halttunen (Janne, renki). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 83 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 25.1.2008

Näytelmäkirjailija Gustaf von Numersin suosio on ollut pitkäaikaista. Hänen 1800-luvulla kantaesitettyjä näytelmiään on tuotu teattereihin vielä 2000-luvullakin. Numersin näytelmistä kaksi savolaisaiheista, Kuopion takana ja Pastori Jussilainen, muodostavat parin. Ruotsissa Mauritz Stiller filmasi heti uransa aluksi molemmat ja näytteli niissä pastori Jussilaisen pääosankin. Suomessa on filmattu vain jälkimmäinen näytelmä, ja päärooliin tuli Edvin Laine. Sen teatraalisuuden ohjaaja Matti Kassila paljastaa heti elokuvansa alkujaksossa, jossa esitellään hauskasti Suomen Kansallisteatterin toimintaa. Kassila on perinpohjaisesti elokuvallistanut näytelmää, joka kuitenkin edelleen suuressa määrin perustuu puheeseen. Näytelmä satirisoi vanhanaikaisia pysähtyneitä ja patriarkaalisia asenteita. Tarvitaan topakka anoppi saamaan pappilan aikansa eläneet asenteet liikkeeseen.

Dvd-masterointi ei ole huippuluokkaa; kuva näyttää usein pehmeältä.