
SILTALAN PEHTOORI / Inspektorn på Siltala. Suomi 1953. TY: Suomi-Filmi. TJ: Risto Orko. O+LE: Valentin Vaala. KS: Usko Kemppi, Valentin Vaala – Harald Selmer-Geethin samannimisestä ruotsinkielisestä romaanista (1903) – Hj. Procopén näytelmäsovituksesta (1925) – Hilja Jorman ja Olli Nuorton elokuvakäsikirjoituksesta ja Risto Orkon ohjaamasta elokuvasta (1934). KU: Eino Heino. LA: Oiva Hovi. M: Väinö Hannikainen. ”Näin minä katseen sinisen” (Usko Kemppi) es. Ari Laine. Ä: Pentti Hämäläinen. N: Helena Vinkka (kapteeninrouva Lilli Lind), Erkki Viljos (pehtori, agronomi Kurt Alarik Paulio alias Paul Björnstam, ”Palle”), Oiva Sala (ltn. Hugo Mandelcrona), Ari Laine (Aaretti-renki), Pirkko Karppi (Liina), Maija Karhi (Miina), Toini Vartiainen (paronitar Annette Silfversköld), Leo Riuttu (paroni Erik Silfversköld), Matti Aulos (kamreeri August Suvanto), Senni Nieminen (ruustinna Hanell), Eine Laine (emännöitsijä Rantalainen), Laila Rihte (sisäkkö). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 88 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (Suomi-Filmi) 20.8.2010
Valentin Vaala oli ollut Suomi-Filmille tulostaan alkaen yhtiön paras ohjaaja, mutta 1950-luvun alussa hänen otteensa alkoi notkahdella, ja hänelle alettiin tarjota ohjattaviksi yhtiön vanhojen menestysaiheiden uudelleenfilmatisointeja. Niistä ensimmäinen oli Siltalan pehtoori, uudelleenfilmatisointi Risto Orkon itse alun perin vuonna 1934 ohjaamasta aiheesta, josta oli valmistunut Suomen ensimmäinen miljoona katsojaa saanut elokuva. Pohjana oleva suomenruotsalainen romaani oli silloin jo 50 vuotta vanha, ja siitä oli tullut myös teatterien kartanoromantiikan kantateos. Perisuomalainen eskapistinen perustarina kertoo agronomiksi naamioituvasta aatelismiehestä, joka tulee pelastaneeksi sekä Siltalan kartanon talouden että sen emännän rakkauselämän.
Vaalan Siltalan pehtoori ei ole juuri kiitosta saanut. Elokuvan varjopuolina ovat sen kartanoromantiikan aikansaeläneisyys ja karisman puute päänäyttelijöissä. Helena Vinkka on uhkea aikuinen nainen, ja Erkki Viljos on fyysisesti uskottava, mutta he eivät ole jaksaneet suggeroida itseään vastustamattomaan aitouteen tällaisessa tarinassa, ja Vaalaltakin lienee puuttunut siihen tarvittava vakaumus. Orkon version kömpelyyttä kompensoi Hanna Tainin ja Jalmari Rinteen voimakas läsnäolo. Päähenkilöiden merkittävistä laulunumeroistakin puuttuu Vaalalla tarinalle välttämätön sykähdyttävyys. Toista oli Orkon version sävähdyttävä ”Elon raskaat mainingit” -kohokohta.Vaalalla lennokkaimmat laulunumerot tulevat muilta kuin romanttiselta parilta, esimerkkinä rengin sydämen pohjasta itseään haitarilla säestämä ”Näin minä katseen sinisen”. Vaalalla elokuvan innostavuus ja elämä onkin sen hyvissä sivuhenkilöissä nimenomaan kartanon työväen puolella. Pehtoorin vakuuttavimmaksi voitoksi tulee tarinan ajatukselle sopivasti se, että hän osaa luoda innostavan yhteishengen.
Vaalan luottokuvaajan Eino Heinon työtä on sanottu hänen latteimmakseen, ja yhdeksi syyksi on mainittu kuvaussäiden sateisuutta. En ole tässä niin kriittinen. Sateiset kuvat esimerkiksi heti alussa ovat mielenkiintoisia poikkeuksia studiokauden auringonpaistetta suosineessa kuvamaailmassa.
Vaalan Siltalan pehtoorin innottomuudesta huolimatta se on kokonaisuutena katsoen todiste Vaalan ylivoimaisuutena ohjaajana silloinkin, kun vertauskohtana on Orkon alkuperäinen suuri menestyselokuva.
Masterointi tekee oikeutta Eino Heinon hienostuneelle mustavalkokuvaukselle. Pikkulapsuksena heti alkuun on jäänyt mukaan alkumusiikin jälkeen kappale suojanauhaa.