Archive for the ‘Rislakki Ensio’ Category

Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa

Perjantai, Elokuu 20th, 2010

2010.08.07.-Lapatossu-ja-Vinski olympiakuumeessa

”Terve ruumis ei työtä kaipaa”

LAPATOSSU JA VINSKI OLYMPIAKUUMEESSA / Lapatossu och Vinski i olympiafeber. Suomi 1939. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O+Ä+LE: Yrjö Norta. KS: Valentin (= Ensio Rislakki). KU: Theodor Luts. LA: Antero Suonio. M: Martti Similä. Tunnus ”Karjalan poikia” (trad.). KP: Myllykoski (nykyisin osa Kouvolaa). N: Aku Korhonen (Lapatossu), Kaarlo Kartio (Vinski), Elsa Rantalainen (Julia Saro), Unto Salminen (kassanhoitaja Aarne Lehti), Kaarlo Angerkoski (salapoliisi), Laila Rihte (Raili Saro), Jorma Nortimo (konttoripäällikkö Urho Karhi). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 57 min
Finnkino (SF) 20.8.2010

Lapatossu, laiskuuden ylistäjä, on alun perin 1860-1880-lukujen rautateiden rakentamisen aikaan sijoittuva suomalaisen kansanhuumorin hahmo. Ystävänsä Vinskin tavoin Lapatossulla on tosipohjainen esikuvansa. Monien perinteisten Lapatossun huumoritarinoiden innoittamana Valentin eli Ensio Rislakki laati Ilmari Turjan kanssa käsikirjoituksen Suomen Filmiteollisuuden ensimmäiseen Lapatossu-elokuvaan (1937). Siinä hahmot päivitettiin nykyaikaan, ja esiintyjiksi tulivat Aku Korhonen ja Kaarlo Kartio. Alkuperäisten tarinoiden laiskan letkeä ja suorastaan hidas tyyli oli säilytetty kömpelössä mutta kiinnostavassa komediassa. Valentin yksin oli käsikirjoittajana valmistusvuonnaan ajankohtaisessa jatko-osassa Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa. Helsingissähän oli määrä pitää olympialaiset, ja Olympiastadion oli jo sitä varten rakennettu. Elokuvissakin olympiainnostus ilmeni, ja edellisellä viikolla oli saanut ensi-iltansa vakavasti olympiaintoileva Avoveteen. Toinen maailmansota oli kuitenkin jo alkanut elokuvien tullessa ensi-iltaan, ja kuukautta myöhemmin alkoi talvisota. Olympialaisia ei pidetty ennen kuin maailmansodan jälkeen.

Lapatossu ja Vinski olivat elokuvan ensimmäinen suomalainen koomikkopari, ja Aku Korhonen ja Kaarlo Kartio ovat rooleissaan hyviä. Muuten ote heilahtelee ja kömmähtelee. Elokuva huipentuu parodisiin urheilukisoihin, joissa työnnetään kuulaa, heitetään moukaria ja keihästä, juostaan pikajuoksua muurahaisten vauhdittamana, kilpaillaan maratonia ja ammutaan kiväärillä.

Dvd-masterointi on hyvää ja tekee oikeutta lahjakkaan kuvaajan Theodor Lutsin valonmäärittelylle.

Kesäistä SF-viihdettä

Perjantai, Kesäkuu 16th, 2006

20090414-ruma-elsa.jpg

PUCK (Hannu Leminen, 1942)
RUMA ELSA (Edvin Laine, 1949)
NEITI TALONMIES (William Markus, 1955)
EEMELI-BOKSI:
- OHO, SANOI EEMELI (Ville Salminen, 1959)
- MOLSKIS, SANOI EEMELI, MOLSKIS! (Ville Salminen, 1960)
- EI SE MITÄÄN, SANOI EEMELI (Åke Lindman, 1962)
OPETTAJATAR SEIKKAILEE (Aarne Tarkas, 1960)
NAISET, JOTKA MINULLE ANNOIT (Aarne Tarkas, 1962)
Mustavalkoisia, 1:1,33, Dolby Digital mono
Finnkino 16.6.2006

Finnkinon kesäinen annos Suomen Filmiteollisuuden tuotantoa painottuu kevyeen viihteeseen.

Julkaisuista vanhin, Hannu Lemisen varhaisimpiin ohjaustöihin kuuluva Puck (1942) sisältää myös vakavampia teemoja. Kimmo Laine on esittänyt väitteen, jonka mukaan Leminen ei koskaan tehnyt huonoa elokuvaa. Tässäkin elokuvassa viihteellisyys ohjautuu suvaitsevaisuuden puolustuspuheeksi, kun Helena Karan esittämän naisen synkkä menneisyys paljastuu. Hänestä luotu ihannoitu mielikuva William Shakespearen Kesäyön unelman Puck-hahmona kuitenkin vain korostuu. Tauno Palo esittää hajamielistä säveltäjää ja Elsa Rantalainen boheemia taidemaalaria. Karkeilta kliseiltä ei vältytä, mutta elokuvassa soivat myös sielun salaisuudet.

Ruma Elsa (1949) oli Ensio Rislakin suosikkinäytelmän tuoreeltaan tehty filmatisointi. Professorin leskellä on kolme tytärtä. Kapinallinen ja poikamainen Elsa (Eeva-Kaarina Volanen) suivaantuu, kun häntä aletaan kutsua ”rumaksi Elsaksi”. Hän muuttuu päivän ajaksi kampaajan, ehostajan ja vaatturin turvin tunnistamattoman kauniiksi prinsessaksi, ja vamppaa äitinsä ja siskojensa kosijat, vain näyttääkseen heille. Elokuva voisi olla sukupuoli-identiteetin pohdiskelijalle kiinnostava tänäkin päivänä, ellei ohjaaja Edvin Laine johdattelisi sitä liioiteltuun karikatyyriin ja ylinäyttelemiseen.

Neiti Talonmies (1955) perustuu Hilja Valtosen romaaniin, ja viihteellisten kuvioidensa takana siinä on myös askarruttavaa ajankuvaa. Irja (Nelly Lovén) on evakkoperheen tytär, jonka äiti on kuollut, ja joka joutuu vieraissa perheissä aina työjuhdan osaan halveksittuna karjalaisena. Näin myös koulussa, jonka hajamielinen mutta vähättelevä rehtori (Tauno Palo) ei kannusta tyttöä opiskeluun, jolloin tämä urakoidensa lomassa lukee ylioppilaaksi naapurikunnan koulussa salaa. Elokuva on kiinnostava sekä karjalaisuuden että naisnäkökulman kannalta omassa kevyessä sarjassaan.

Eemeli-komediat -boksissa Finnkino on julkaissut koomikon kaikki kolme nimikkoelokuvaa. Oho, sanoi Eemeli (1959) käynnistyy hahmon kotimökiltä Römpsänperältä, joka on sijoitettu kartassa Saimaan rannalle Savonlinnan ja Lappeenrannan välille. Aikamiespoika lähetetään maailmalle, ja hän löytää tiensä unohdetulle tukkikämpälle, jossa ensi kertaa viiteen vuoteen nähty tukki varustetaan juhlatunnuksin. Molskis, sano Eemeli, molskis! (1960) lähettää Eemelin taas mökistä maailmalle, nyt Helsinkiin vossikkakuskiksi, joka pelastaa kaksi orpolasta ja tekee tienestiä myös hevosia esittävällä ”eläinnäytelmällä”. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) oli SF:n lopun ajan elokuvia ja Reino Helismaan viimeinen elokuvakäsikirjoitus. Talviunta nukkuva turkismetsästäjä Eemeli herää, kun postiljooni jää hänen loukkuunsa, ja tämän parantuessa Eemeli tuuraa häntä maalaiskirjeenkantajana, järjestellen samalla kylän rakkausasiat kuntoon. Eemeli itse on Jacques Tatin tavoin hahmo, joka ei itse tempaudu mukaan romantiikkaan, ja Buster Keatonin tavoin hymyilemätön hahmo, jonka tilanteiden koomisuus siitä vain korostuu. Hänen elokuvansa ovat kuitenkin löysintä ”aivot narikkaan” -tuotantoa, joista voi ajankulukseen poimia hauskoja vitsejä, hyviä näyttelijöitä ja Toivo Kärjen musiikkia.

Vauhtiohjaaja Aarne Tarkakselta on mukana kaksi elokuvaa. Opettajatar seikkailee (1960) on kesähupailu, jossa Leni Katajakosken esittämä ”kauhea tantta” pitää kovaa kuria tyttöluokassa. Kaikki menee sekaisin, kun Tommi Rinteen esittämä taiteilija maalaa hänen kasvonsa alastomalle nymfille. Naiset, jotka minulle annoit (1962) on Tarkaksen vakavampaa tuotantoa. Näyttelijämaailmaan sijoittuvassa kolmiodraamassa Rauha Rentola esittää aikuista naista, jonka miehellä (Stig Fransman) on suhde nuoremman kollegan (Elina Salo) kanssa. Vaikka käsikirjoituksessa on harmittavaa kaavamaisuutta, näyttelijöissä itsessään on aitoutta, ja ohjaaja välttää helpon loppuratkaisun.

SF:n elokuvat olivat tavallisesti hyvin kuvattuja, ja siksi on mieluisaa nähdä niistä kunnollista dvd-masterointia silloinkin kun kyseessä on kevyt ajanviete. Valitettavasti tässä erässä jälki on usein vain kohtalaista, ei niin hienoa kuin Finnkinon parhaissa SF-julkaisuissa.

Viisi komediaa Särkän tallista

Perjantai, Tammikuu 20th, 2006

20090225-lapatossu.jpg 20090225-nummisuutarit.jpg

20090225-nainen-on-valtt.jpg20090225-sarkela-itte.jpg

20090225-rakas-varkaani.jpg

Lapatossu (1937)
Nummisuutarit (1938)
Nainen on valttia (1944)
Särkelä itte (1947)
Rakas varkaani (1957)
1:1,37, mono.
Finnkino 20.1.2006.

Finnkino on julkaissut dvd:llä runsaasti maamme mahtavimman, 1960-luvulla toimintansa lopettaneen elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuuden (SF) tuotantoa. Tammikuussa on vuorossa erä komedioita.

Lapatossu (1937) perustuu kansanperinteeksi ikuistuneeseen veijarihahmoon 1870-luvun rautatietyömailta. Aku Korhonen sai nimiroolin, Ensio Rislakki ja Ilmari Turja laativat käsikirjoituksen, ja elokuva sai jatko-osia. Yrjö Norran ja Toivo Särkän ohjauksellinen liukuhihnakäsittely, ”rahan ja rutiinin riemuvoitto”, johti kuitenkin valitettavan latteaan toteutukseen.

Nummisuutarit (1938) sai sitä vastoin Särkältä juhlakäsittelyn, ja rooleihin etsittiin parhaat näyttelijävoimat. Unto Salminen on kelpo Esko, ja Eino Jurkka on mehevä Sepeteus. Wilho Ilmarin energinen ohjaustulkinta on vakuuttavan perinteinen. Tuttu SF-ensemble kuten Siiri Angerkoski ja Aku Korhonen saa kerrankin esiintyä arvoisissaan rooleissa.

Nainen on valttia (1944) kuului liukuhihnaosastoon, erikoispiirteenään Ansa Ikonen ainoassa ohjaustehtävässään, vasta Suomen toisena naisohjaajana. Elettiin sota-aikaa, kansa janosi viihdettä, ja sitä tarjosivat Ikonen, Aku Korhonen, Uuno Laakso ja Unto Salminen. Ikonen ohjaa Mika Waltarin ohuen tarinan sujuvasti, mutta samankaltaisesta Waltari-aiheesta syntyi 10 vuotta myöhemmin parempi elokuva Rakas lurjus, pääosassa siinäkin Ikonen.

Särkelä itte (1947) perustui Ilmari Turjan suosikkinäytelmään, joka oli valmistunut 1944, sekin lääkkeeksi sodan ankeuteen. Uuno Laakso saatiin retostelevaksi patruunaksi, joka vihaa uutta siltaa ja vanhan mahtisuvun patruuna Fallstenia. Tämä kuitenkin kesyttää Särkelän pyytämällä hänet sillanvihkiäisten juhlapuhujaksi. Mukana on jälleen Aku Korhonen ja muita hyviä kasvoja, mutta Orvo Saarikiven ohjauksesta puuttuu iskevyys.

Rakas varkaani (1957) oli jo Särkän lopun ajan viihdetuotantoa Walentin Chorellin hillittömästä farssikäsikirjoituksesta. Elina Pohjanpää esittää valpasta kleptomaania ja Pentti Siimes hajamielistä rikospsykologia, mutta mopo karkaa ohjaaja William Markuksen käsistä.

Satsiin sisältyy kaksi klassista hahmoa (Lapatossu ja Esko), ehkä kolmaskin (Särkelä), sille, jota kiinnostaa suomalaisen komedian ja sankari-antisankarin kaari Sven Tuuvasta Uuno Turhapuroon. Nummisuutarit on paketin paras tarjous. Jos Kiven näytelmä pitkästä aikaa taas filmattaisiin, ehdokkaani Eskoksi olisi Jasper Pääkkönen.