DIE HARD QUADRILOGY (4-blu-ray)
N: Bruce Willis (John McClane)
DIE HARD – VAIN KUOLLEEN RUUMIINI YLI (Die Hard, John McTiernan, 1988), N: myös Bonnie Bedelia, Alan Rickman, 2,35:1, 132 min
DIE HARD 2 – VAIN KUOLLEEN RUUMIINI YLI (Die Hard 2 / Die Hard 2: Die Harder, Renny Harlin, 1990), 2,35:1, 126 min
DIE HARD – KOSTON ENKELI (Die Hard With a Vengeance, John McTiernan, 1995), N myös: Jeremy Irons, Samel L. Jackson, 2,40:1, 127 min
DIE HARD 4.0 (Live Free or Die Hard, Len Wiseman, 2007), 1,85:1, 125 min
Suom. tekstit / svenska texter.
FS Film (Twentieth Century Fox) 12.2.2010 blu-ray
Die Hard oli 1980-luvun parhaita toimintaelokuvia. Turboahdetun toiminnan erikoismiehet Lawrence Gordon ja Joel Silver rakensivat spektaakkelin mutta eivät vaatineet vielä ylettömyyksiä ”whammy”-kohtauksilta. Ohjaaja John McTiernan oli tuolloin noin viiden vuoden ajan parhaassa vireessään; sittemmin hän ei ole kuolematonta tehnyt. Bruce Willis oli herättänyt huomiota tv-sarjassa Konnankoukkuja kahdelle (Moonlighting) partnerinaan Cybill Shepherd, ja Die Hard teki Willisistä ison tähden. Hänen esittämänsä newyorkilaispoliisi John McClane on rento, proletaarinen tyyppi, jonka itsetuntoa koettelee kohtaaminen suuryhtiön huippujen kanssa. Heihin kuuluu myös hänen asumuserossa oleva vaimonsa Holly Gennaro (Bonnie Bedelia).
Fox Plaza -pilvenpiirtäjässä Century Cityssä kuvatussa elokuvassa viimeisimmällä tekniikalla varustettu rikolliskommando hyökkää suuryhtiön joulujuhliin ryöstääkseen suunnattoman omaisuuden. McClanen on paljain käsin pelastettava tilanne. Toimintaelokuvan ”production numbers” ovat esikuvallisesti rakennettuja (hissikuilun muuttuminen tulipätsiksi, katon ja helikopterin räjähtäminen, liekehtivä torni lumihiutaleina leijailevine arvopapereineen). Silverin supertuotannon räjähdysvoiman ja Jan De Bontin sähköisen kuvaustyön nostaa esteettiseen merkittävyyteen McTiernanin tilankäsittely. Hän saa paljon irti korkeuden ja syvyyden tarjoamista jännitysmahdollisuuksista; olemme tietoisia myös siitä, että McClane käy taistelua korkean paikan kauhua vastaan, ja tuossa taistelussa on myös vertauskuvallinen ulottuvuus. Turboahdetun toimintasirkuksen vastapainona on pienin vivahtein hahmotettu päähenkilöparin aviokriisi. Willisin lakoninen huumori on yhtä tärkeää kuin fyysiset uroteot. Alan Rickman esitti sarkastista roistoa niin suvereenisti, että häntä ruvettiin ylikäyttämään vastaavissa rooleissa.
Die Hard 2 oli ”jatko-osa uudelleenfilmatisointina”. Taaskin on joulu. Los Angelesin poliisivoimiin siirtynyt prolepoliisi McClane odottaa vaimoaan Dullesin lentokentällä Washingtonissa. Terroristit iskevät jälleen, aikeenaan estää huumekartellin pääpampun joutuminen oikeuden eteen. Kuluneesta lähtökohdasta parhaassa iskussaan oleva Renny Harlin teki ensiluokkaisen kineettisen spektaakkelin. Jo avaustilanne lentokentällä lataa pidätetyn jännitteen tunteen, jonka purkautuminen ja jäsentely on virtuoosimaista. Die Hard 2:n tuotto oli ykkösosaan verrattuna kaksinkertainen.
Die Hard – koston enkeli -elokuvassa McTiernan palasi ohjaajaksi, nyt valitettavasti otettaan menettäneenä. McClane on erotettu poliisilaitokselta, vaimonsa hän on menettänyt, ja pullo vetää puoleensa. Mutta yksinäinen terroristi (Jeremy Irons) pakottaa McClanen taas toimintaan mielipuolisella ”Simon Says” -leikillään, jossa konna ajastaa pommeja New Yorkin arvokohteisiin. Vuodenaika on vaihtunut kuten selviää jo alkulaulussa, suomalaisittain ”polttaa kesäkatu kuuma”.
Die Hard 4.0 -elokuvassa John McClane on palannut New Yorkin poliisin palvelukseen ja tullut syyskuun yhdennentoista jälkeiseen aikakauteen. Vaimoa vailla hän on kuitenkin yhä, eivätkä välit aikuistuneeseen tyttäreenkään (Mary Elizabeth Winstead) ole kehuttavat. Keski-ikäistynyt pappa (McClane on nyt myös aivan klani) kohtaa uuden sukupolven kyberterroristit, joiden aikeena on lamauttaa Yhdysvallat itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Lopputekstien aikana kajahtaa CCR:n ”Fortunate Son”. ”Some folks are born silver spoon in hand”, mutta McClane ei kuulu heihin.
Elokuvien kantava voima on loppuun asti Bruce Willis, jonka tympääntynyt naama heijastanee myös näyttelijän asennetta henkilöhahmoonsa.
Kuvaukseltaan, lavastukseltaan ja tilankäsittelyltään loisteliaat Die Hard -elokuvat kuuluvat niihin, jotka hyötyvät teräväpiirtomasteroinnista. Muistan, miten huikeilta ne näyttivät Helsingin isojen salien valkokankailla. Olohuoneessa ne kannattaa heijastaa isoiksi.
