Archive for the ‘Pylkkänen Tauno’ Category

Lakeuksien lukko

Keskiviikko, Marraskuu 4th, 2009

20091127-lakeuksien-lukko.jpg

LAKEUKSIEN LUKKO / Det hände i Österbotten. Suomi 1951. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Matti Kassila. KS: Toivo Särkkä (1947), Matti Kassila (1950) – Artturi Leinosen romaanista (1920). KU: Pentti Unho. LA: Aarre Koivisto. M: Tauno Pylkkänen. Ä: Taisto Lindegren. LE: Armas Vallasvuo. N: Aku Korhonen (talollinen Tuomas Juhonpoika Kantola), Eija Inkeri (Kantolan Annikka), Matti Oravisto (Harri Adler), Sven Relander (Carl Erik Adler, Lohikosken patruuna). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 79 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino 4.12.2009

Kun Risto Orkon Suomi-Filmi otti tuottaakseen puukkojunkkareista kertovan elokuvan Härmästä poikia kymmenen, T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus otti sen kilpailuhaasteena, ja työn alle otettiin Artturi Leinosen romaaniin perustuva käsikirjoitus Lakeuksien lukko. Tapahtumavuosi on 1859, ja tosipohjaisen pohjalaistarinan esikuvana on Törnävän kartanon tarina Seinäjoelta. Sitä vallitsi patruuna Gustaf August Wasastjerna, merkkimies maatalouden ja höyrylaivaliikenteen kehittäjänä. Katovuonna 1867 hän joutui konkurssiin ja menetti omaisuutensa.

Elokuvassa fiktiivistä Lohikosken patruunaa esittää Sven Relander. Ainoa talonpoika, joka ei suostu myymään maitaan hänelle, on Aku Korhosen esittämä Kantola. Kantolan tosipohjainen vastine oli oikealta nimeltään Jouppila. Talttumattoman itsenäinen Kantola on juuri kertomuksen nimen ”lakeuksien lukko”. Kantolan vastarinta menee niin pitkälle, että hän rakentaa Lohikosken kiusaksi ja haitaksi padon. Asiaan kuuluu myös Romeo ja Julia -tarina, tulkitsijoina Matti Oravisto patruunan poikana ja Eija Inkeri Kantolan tyttärenä.

Neljännessä elokuvassaan Kassila ohjasi perisuomalaisen pohjalaistarinan jykevällä otteella. Näyttelijät saivat pontta melodramaattisiin rooleihinsa kuvauspaikkojen aitoudesta. Tekijät eivät varmaan olisi arvanneet, että juuri runsaat ulkokuvat olisivat tuleville katsojapolville elokuvan suurin arvo. Enää noita maisemia ei ole olemassa. Dvd-masterointi on kohtalaista.

Risti ja liekki

Perjantai, Joulukuu 5th, 2008

Korset och lågan. Suomi 1957. T: Suomen Filmiteollisuus / T.J. Särkkä. O: Armand Lohikoski. N: Tauno Palo, Anneli Sauli, Tarmo Manni, Edvin Laine, Urho Somersalmi. Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 75 min. Ei tekstityksiä. Finnkino, Tauno Palo -kokoelma 6 -boksissa, 5.12.2008

Risti ja liekki kuuluu harvoihin suomalaisiin elokuviin, jotka sijoittuvat katoliselle ajalle. Tarina perustui virolaiseen legendaan ja Larin-Kyöstin sen pohjalta kirjoittamaan runoon ”Valkea neitsyt”. Noitavainokuvauksena tarina tuo mieleen Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimyksen ja Vihan päivän sekä Benjamin Christensenin Noidan (Häxan). Elokuvassa on komeaa kuvausta (Marius Raichi), vaikuttavia lavasteita (Karl Fager) ja mahtavaa musiikkia (Tauno Pylkkänen). Tauno Palo esittää ristiritari Olavia, josta tulee piispa; Urho Somersalmi esittää kuolevaa vanhaa piispaa jykevästi. Olavin lemmitty Mirjami (Anneli Sauli) tulee kirkkoon kuoripojaksi, jotta salasuhde voisi jatkua. Naamiopelin huomaa kuitenkin Mirjamin edellinen lemmitty, nykyinen munkki Rasmus (Tarmo Manni). Mirjamia kidutetaan, hänet julistetaan noidaksi, ja Olavi ja Mirjam muurataan elävältä linnan muuriin. Rasmus päättää päivänsä hyppäämällä kalliolta alas. Tarinassa voisi olla jylhää voimaa, mutta Armand Lohikosken puolivillaisessa ohjauksessa elokuva muuttuu osittain tahattoman huvittavaksi ja sellaisena viihdyttäväksi. Tarmo Mannin ja Anneli Saulin keskustelut kuuluvat Suomi-campin antologiaan. Dvd ei ole ainakaan kauttaaltaan kovin hyvin masteroitu.

Särkkä kunnianhimoisena (5 erillistä levyä)

Perjantai, Syyskuu 22nd, 2006

20091031-juha-1956.jpg20091031-1918.jpgRYKMENTIN MURHEENKRYYNI, Suomi 1938, ohjaus Toivo Särkkä, Yrjö Norta, pääosissa Kaarlo Angerkoski, Jalmari Rinne, Aku Korhonen, Ansa Ikonen, Siiri Angerkoski, 1:1,33, mono, 94 min.

MURHEENKRYYNIN POIKA, Suomi 1957, ohjaus Aarne Laine, pääosissa Veikko Sinisalo, Siiri Angerkoski, Maija Karhi, 1:1,33, mono, 74 min. Kaksi elokuvaa yhdellä levyllä.

HELMIKUUN MANIFESTI, Suomi 1939, ohjaus Toivo Särkkä, Yrjö Norta, pääosissa Regina Linnanheimo, Tauno Palo, Laila Rihte, Eino Kaipainen, 1:1,33, mono, 91 min

1918 – MIES JA HÄNEN OMATUNTONSA, Suomi 1956, ohjaus Toivo Särkkä, pääosissa Åke Lindman, Anneli Sauli, Helge Herala, 1:1,33, mono, 96 min

JUHA, Suomi 1956, ohjaus Toivo Särkkä, pääosissa Eino Kaipainen, Elina Pohjanpää, Veikko Uusimäki, 1:2,35, väri, mono, 102 min

Finnkino 22.9.2006

Finnkinon mahtavassa SF:n (Suomen Filmiteollisuuden) julkaisusarjassa on ilmestynyt erä, jossa painuttuu yhtiön johtaja Toivo Särkkä ohjaajana ja samalla yhtiön kunnianhimoisempi puoli.

Rykmentin murheenkryyni (1938) tosin liittyy kevyempään, kansanomaisempaan puoleen. Uransa alkuvaiheessa Särkkä esitteli kansallisen komedian perushahmoja ja kokosi humorististen näyttelijöiden ensemblen, ”Särkän tallin”. Elokuva onkin suomalaisen sotilasfarssin varsinainen läpimurto, joskin maaperää oli valmistanut Suomi-Filmin Meidän poikamme –sarja. Komiikka on alkeellista ja vaatii toimiakseen yleisöltä interaktiivisuutta. Murheenkryynin poika (1957) onkin yllättäen parempi elokuva, avuinaan Olavi Tuomen hieno kuvaus ja Toivo Kärjen vetävä musiikki. Veikko Sinisalo, joka noihin aikoihin tunnettiin Tuntemattoman Lahtisena ja Sven Tuuvana, yllättää hänkin pääosassa olemassa nyt erittäin hillitty. Äiti (Siiri Angerkoski) on näet kasvattanut hänestä vakavan pojan, ja juoni kiertyy sen seikan ympärille, että todellinen uusi murheenkryyni on hänen kaimansa (Veijo Pasanen).

Helmikuun manifesti (1939) oli SF:n mahtavimpia elokuvia, Napoleonista Suomen itsenäistymiseen etenevä historiallinen kronikka, jossa keskitytään taisteluun venäläistä sortoa vastaan vuoden 1899 helmikuun manifestista alkaen. Elokuva on toteutettu julistavaan, pateettiseen tyyliin, ja siinä tuntuu voimakkaana valmistusvuoden henkinen maailma, varsinkin nyt nähtävässä harvinaisessa rekonstruoidussa versiona, joka poikkeaa yleensä nähdystä ja tarjotaan yleisölle ensi kertaa sodan jälkeen. Mukana on aiemmin poisleikattuja ryssittelyjä ja ehdoton avainkohtaus, jossa ”ryssät pettävät” pettyneen punikin (Eino Kaipainen) ampumalla tätä selkään.

Helmikuun manifestin kunnianhimoinen ”julmuuksien talvi 1917″ –montaasi nähdään sellaisenaan elokuvassa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1956), joka perustuu Jarl Hemmerin näytelmään ja romaaniin ja joka on muuten hengeltään aivan erilainen. Åke Lindman esittää kiusausten kanssa kamppailevaa pappia, jonka rakkaus ja myötätunto ihmisiin on aitoa ja joka ei voi hyväksyä valkoista terroria kansalaissodan jälkeen. Tämän kannanoton hän toteuttaa johdonmukaisesti katkeraan loppuun asti. Anneli Sauli, joka ei juuri saanut Särkältä ansaitsemiaan haasteellisia rooleja, on vahvassa osassa.

Juha (1956), kolmas filmatisointi Juhani Ahon dramaattisesta romaanista, oli Suomen ensimmäinen pitkä värillinen näytelmäelokuva (Eastmancolor) ja ensimmäinen pitkä scope-elokuva (Agascope). Kun tätä filmatisointia on ollut tapana pitää kaikkein vaatimattomimpana, haluaisin nostaa siitä ansioita, joiden takia sekin on katsomisen arvoinen. Tärkein koskee käsikirjoitusta. Särkkä ainoana tuo esiin sen, että Juha pelastaa Shemeikan hengen suomalaisilta rantarosvoilta (”minun rannoillani ei ryöstetä matkamiestä, ettäs sen tiedätte”). Tämä korostaa tragedian syvyyttä, kun Juha, joka on pelastanut aikoinaan myös Marjan hengen, joutuu molempien pettämäksi. Eino Kaipainen ja Elina Pohjanpää ovat hyviä päärooleissaan. Tauno Pylkkäsen musiikki on uljasta, vaikka taidelaulut ovat väärää tyylilajia. Osmo Harkimon ja Kauno Laineen scope-kuvaus on mahtavaa perisuomalaisissa korpimaisemissa.

Kansien kestotiedot eivät pidä paikkaansa, ja Juha on scope, toisin kuin kannessa ilmoitetaan. Finnkinon SF-sarjassa on nähty hyvääkin masterointia, mutta valitettavasti tästä erästä vain 1918 – mies ja hänen omatuntonsa ansaitsee tunnustusta. Parempaakin jälkeä olisi mahdollista saada aikaan, varsinkin Juhasta, josta julkaistu dvd-laitos on väreiltään heittelehtivä.