Archive for the ‘Mozart W.A.’ Category

Kuolemaantuomittu on karannut

Keskiviikko, Maaliskuu 24th, 2010

2010.03.29.-Un-condamne a mort s'est echappe

KUOLEMAANTUOMITTU ON KARANNUT / En dödsdömd har rymt (Un condamné à mort s’est échappé ou Le Vent souffle où il veut). Ranska 1956. TY: Société Nouvelle des Etablissements Gaumont / Nouvelle Edition de Films. T: Alain Poiré, Jean Thuillier. O+KS: Robert Bresson – André Devignyn muistelma-artikkelista. KU: Léonce-Henry Burel. LA: Pierre Charbonnier. M: W.A. Mozartin c-mollimessun osa Kyrie eleison (K. 427). LE: Raymond Lamy. N: François Leterrier (Fontaine), Charles LeClainche (Jost), Maurice Beerblock (Blanchet), Jacques Ertaud (Orsini), Jean-Paul Delhumeau (Hebrard). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 97 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Atlantic (Gaumont) 24.3.2010

Ensimmäinen suomeksi julkaistava Robert Bresson -dvd esittelee yhden hänen mestariteoksistaan. Bresson oli löytänyt ainutlaatuisen tyylinsä elokuvassa Papin päiväkirja (1951). Sille ominainen harras intensiteetti tuli ilmi myös elokuvassa Kuolemaantuomittu on karannut. Bresson aloittaa sanoilla: »Tämä tarina on tosi. Kerron sen sellaisenaan ilman kaunisteluja.» Pohjana on vastarintataistelija André Devignyn kuvaus paostaan Fort Montlucin vankilasta miehitysaikana vähän ennen kuin hänet olisi mestattu. Elokuvaan tuo henkilökohtaisuutta sekin, että myös ohjaaja oli ollut vankina sodan aikana, tosin ei sellissä. Kuvaukset toteutettiin pääasiassa oikeilla tapahtumapaikoilla Lyonissa, ja jopa aidot köydet ja koukut saatiin käyttöön. Fyysisestä aitoudesta huolimatta elokuva on subjektiivinen ja hahmottuu luutnantti Fontainen kokemuspiirin kautta. Näkyvä maailma on karu ja köyhä, mutta Bresson luo jännitettä yhtäältä johdonmukaisen ja kurinalaisen subjektiivisen näkökulmansa ja toisaalta intensiivisen leikkauksen keinoin. »Tehtiin nopeatempoista elokuvaa kuvaamaan hidastempoisia asioita.» (Bresson). Tylsän ja arkisen esinemaailman hartaassa kuvauksessa toteutuu »esineiden ihme» (Eric Rohmer). Pohjimmainen ajatus on uskonnollinen. ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo” (Joh. 3:8). Tämä elokuva vakiinnutti  Bressonin arvostuksen. Jean-Luc Godard arvioi sen nähtyään, että Bressonilla on sama asema ranskalaisessa elokuvassa kuin Mozartilla saksalaisessa musiikissa ja Dostojevskilla venäläisessä kirjallisuudessa.

Saakelin sunnuntai

Keskiviikko, Tammikuu 6th, 2010

20100116-sunday-bloody-sunday.jpg

SAAKELIN SUNNUNTAI / Söndag, satans söndag (Sunday, Bloody Sunday). Iso-Britannia (c) 1971 Vectia Films. T: Joseph Janni. O: John Schlesinger. KS: Penelope Gilliatt – Ron Geesinin aiheesta. KU: Billy Williams. LA: Luciana Arrighi. M: Ron Geesin. Mozart: ”Soave sia il vento” -terzettino oopperasta Così fan tutte. LE: Richard Marden. N: Peter Finch (tri Daniel Hirsh), Glenda Jackson (Alex Greville), Murray Head (Bob Elkin), Peggy Ashcroft (äiti Greville), Tony Britton (George Harding), Maurice Denham (isä Greville), Bessie Love (puhelinkeskus), Vivian Pickles (Alva Hodson), nuori vandaali (Daniel Day-Lewis). Väri, 1,66:1, DD stereo, 106 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Future Film 6.1.2010.

John Schlesinger käytti tilaisuutta hyväkseen, kun elokuva-alan Production Code -itsesensuuri lakkautettiin Yhdysvalloissa ja kun vastaava vapautuminen toteutui myös Iso-Britanniassa. Uusia mahdollisuuksia elokuviinkin toi se, että homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos Iso-Britanniassa vuonna 1967.

Schlesingerin rohkeaa ”uuden Hollywoodin” elokuvaa Keskiyön cowboy seurasi uraa uurtanut ja tabuja rikkonut brittielokuva Saakelin sunnuntai. Kyseessä on kolmiotarina, josta ei ole oikein käyttää nimitystä kolmiodraama. Naispäähenkilö Alex (Glenda Jackson) on eronnut rekrytointikonsultti. Hänen rakastajansa on biseksuaalinen muotoilija ja taiteilija Bob Elkin (Murray Head), joka tapaa säännöllisesti myös miesystäväänsä, lääkäri Daniel Hirshiä (Peter Finch).

Uutta aikaisempien vuosikymmenien elokuviin verrattuna oli se, että kerronnassa ei ole sensaatiota eikä korostettua dramatiikkaa. Mikä oli aikanaan ”rohkeaa” on nykyään tavallista, ja tätä elokuvaa, kuten Keskiyön cowboytakin, pitää arvioida toisin kuin aikanaan. Schlesingerin elokuvat kestävät uudelleenarvioinnin varsin hyvin, koska ne perustuvat aitoihin henkilöhahmoihin ja korkeatasoisiin näyttelijätulkintoihin.

Elokuvassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia. Eksoottiselta dokumentaarilta näyttää nykykatsojalle analogisen puhelinvastaajapalvelun toiminta. Puhelinvastaajaa esittää mykän elokuvan tähti Bessie Love, joka tuli kuuluisaksi D.W. Griffithin Suvaitsemattomuudessa (1916). Hän on tässä roolissaan yhä pirteä ja hyvännäköinen. Juutalaisesta kulttuurista kiinnostuneelle sykähdyttävä on elokuvan pitkä bar mitsva -jakso. Yhteisössään Daniel Hirsh herättää ihmetystä, kun laadukkaat morsiankandidaatit eivät saa hänessä vastakaikua.

Musiikissa pääteemaksi nousee W.A. Mozartin Così fan tutte -oopperan trio ”Soave sia il vento” (”Tuuli olkoon suotuisa”).

Billy Williamsin kuvaus on omaperäistä, ja elokuvaan tuovat ulottuvuuksia kiehtovat erikoislähikuvat. Dvd-masterointi ei ole näköjään uuden uutukaista.

Amadeus (ohjaajan versio) (blu-ray)

Keskiviikko, Kesäkuu 24th, 2009

20090919-amadeus.jpg

AMADEUS: OHJAAJAN VERSIO (Amadeus: The Director’s Cut). USA 1984, director’s cut: 2002. TY: The Saul Zaentz Company. T: Saul Zaentz. O: Milos Forman. KS: Anthony Shaffer näytelmästään (1979). KU: Miroslav Ondricek – Technicolor – Panavision. M: W.A. Mozart; johto: Neville Marriner. LA: Patrizia von Brandenstein. PU: Theodor Pistek. N: F. Murray Abraham (Antonio Salieri), Tom Hulce (Wolfgang Amadeus Mozart), Elizabeth Berridge (Constanze Mozart), Roy Dotrice (Leopold Mozart), Simon Callow (Emanuel Schikaneder / Taikahuilun Papageno), Christine Ebersole (Katerina Cavalieri / Ryöstö seraljista -oopperan Constanza), Jeffrey Jones (keisari Joosef II). Väri, Dolby TrueHD 5.1, pääkuva 180 min (director’s cut)
Blu-ray 1080p hd 2,4:1
Suom. tekstit / svenska texter.
Bonus:
- Milos Formanin ja Peter Shafferin kommenttiraita
- Näin tehtiin Amadeus
Warner Bros. Entertainment Finland 24.6.2009

Amadeus: ohjaajan versio ilmestyi Suomessa tuoreeltaan dvd:llä lisäaineistoineen vuonna 2002. Nyt sama laitos on päivitetty teräväpiirtoaikakaudelle blu-ray-formaattiin. Saul Zaentzin tuottaman ja Milos Formanin ohjaaman menestyselokuvan pohjana oli Anthony Shafferin näytelmä, jossa on sama teema kuin jo Aleksandr Pushkinin draamassa Mozart ja Salieri aikoinaan: keskinkertaisen ja katkeran Salierin kateus nerokasta kollegaansa kohtaan. Asetelma on jo lähtökohdaltaan karrikoitu, ja Formanin tulkinnassa karrikointia on liioiteltu. Niinpä en jaksa innostua siitä, että ohjaajan versiossa samaa on 20 minuuttia enemmän. Suosikkielokuvan ansioihin kuuluvat kuvaukset Prahan vanhassa kaupungissa. Ja tarjolla on musiikin juhlaa Neville Marrinerin toimiessa kapellimestarina.

Viikonloppu

Torstai, Toukokuu 14th, 2009

20090724-week-end-2.jpg20090724-week-end-1.jpg

VIIKONLOPPU (Week End. Un film égaré dans le cosmos. Un film trouvé à la ferraille), Ranska/Italia (c) 1967 Films Copernic, Lira Films, Comacico (Pariisi), Ascot Cineraid (Rooma). O+KS: Jean-Luc Godard. KU: Raoul Coutard (Eastmancolor). M: Antoine Duhamel. Mozart: Pianosonaatti K. 576. N: Mireille Darc, Jean Yanne. Ranskankielinen [väärä kansitieto: englanninkielinen]. Väri, anamorfinen 1,66:1, DD mono, 100 min
Pan Vision (Atlantic Film AB / Gaumont) 14.5.2009

Viikonloppuun päättyi Jean-Luc Godardin ensimmäinen, ihmeellinen kausi. Hän oli ohjannut 9 vuodessa 15 pitkää elokuvaa, joista jokainen muutti tapaa nähdä ja ajatella elokuvan keinoin. Hänen erottuaan Anna Karinasta hänen elokuviensa maailmassa pääsi voitolle synkkyys ja hurjuus, joka on ankarimmillaan Viikonlopussa.

Automatka jumiutuu heti kättelyssä suunnattomaan ruuhkaan, ja katastrofaalinen retki romujen ja ruumiiden keskellä muuttuu vähitellen retkeksi menneisyyteen. Kohdataan Ranskan vallankumouksen henkilöhahmoja (Saint-Just) ja englantilaisia klassikkokirjailijoita (Emily Brontë, Lewis Carroll).

Kuullaan fraseologisia marxilaisia luentoja ja lastensatuja virtahevoista. Elokuvan historian syövereissä Gösta Berling soittaa Johnny Guitarille ja Etsijät kutsuvat Panssarilaiva Potjomkinia. Viikonloppu on road movie, katastrofielokuva ja kannibalistinen kauhuelokuva yhdessä paketissa.

Ennen muuta se on Arthur Rimbaud’n hengessä (Kausi helvetissä) syntynyt filosofinen essee ja runoteos. Elokuvan päähenkilöissä ei ole mitään sympaattista. Godardin väkivaltaisimman elokuvan puolivälissä on hengähdystaukona vain kaunis suvantokohtaus maatilalla, jossa pianisti (Paul Gégauff) soittaa W.A. Mozartin pianosonaatin.

Raoul Coutard kuvasi Viikonlopun huikeina pitkinä panorointeina. Pahaenteisen, omaperäisen musiikin sävelsi Antoine Duhamel. Godardin tunnusomainen grafiikka näkyy elokuvan alkuteksteistä alkaen, myös sen väliteksteissä. Hätkähdyttävä lopputeksti:

FIN
DE CONTE

FIN
DE CINEMA

(Tarinan loppu. Elokuvan loppu.)

Dvd-kansiteksti on tolkuton.

Kohtalokkaat numerot (Drowning by Numbers)

Torstai, Huhtikuu 23rd, 2009

20090723-drowning-by-numbers-2.jpg20090723-drowning-by-numbers-1.jpg

KOHTALOKKAAT NUMEROT (Drowning by Numbers). Iso-Britannia / Alankomaat (c) 1988 Allarts / Drowning by Numbers BV. T: Kees Kasander, Denis Wigman. O+KS: Peter Greenaway. KU: Sacha Vierny. M: Michael Nyman. Mozart: Sinfonia concertante viululle, alttoviululle ja orkesterille K354. N: Joan Plowright (äiti, Cissie Colpitts 1), Juliet Stevenson (tytär, Cissie Colpitts 2), Joely Richardson (tyttärentytär, Cissie Colpitts 3), Bernard Hill (oikeuslääkäri Madgett), Jason Edwards (oikeuslääkärin poika Smut), Bryan Pringle (Cissie 1:n mies Jake), Trevor Cooper (Cissie 2:n mies Hardy), David Morrissey (Cissie 3:n mies Bellamy), John Rogan (Gregory), Paul Mooney (Teigan), Jane Gurnett (Jaken rakastajatar Nancy). Väri, 1,33:1, DD, 119 min
Suomennos: L. Sopenlehto
Pan Vision (Atlantic Film) 23.4.2009

Peter Greenaway on elokuvaohjaaja, jolle tarinankerronta on sivuseikka, mutta muodon vuoksi joissakin hänen elokuvissaan on juonikin mukana. Joskus on lupa lainata suoraan dvd-kansitekstiä: ”Eräänä päivänä Cissie Colpittsin pinna palaa, ja hän hukuttaa päättäväisesti jatkuvasti uskottoman miehensä kylpyammeeseen. Tämän rohkean teon inspiroimana myös tytär ja tyttärentytär päättävät, että heidänkin miehensä tulisi saada sama kostea kohtalo. Rikosten salaamiseksi naiset tarvitsevat apua kaupungin oikeuslääkäriltä, joka on aina ollut naisten apuna. Kysymys kuuluukin, kuinka kauan hän itse selviää pää vedenpinnan yläpuolella”. Näin on, mutta kaikki tämä on elokuvassa hieman yhdentekevää. Toinen kansiteksti kertoo enemmän, ja se on suositus ”Synkän englantilaisen farssin ystäville… ja mahdollisesti psykopaateille!”

Enemmän elokuvan sisällöstä kertoo säveltäjä Michael Nymanin soundtrack-albumin kappaleluettelo: 1. Trysting Fields, 2. Sheep and Tides, 3. Great Death Game, 4. Drowning by Number 3, 5. Wheelbarrow Walk, 6. Dead Man’s Catch, 7. Drowning by Number 2, 8. Bees in Trees, 9. Fish Beach, 10. Wedding Tango, 11. Crematorium Conspiracy, 12. Knowing the Ropes ja 13. Endgame.

Tähän voisi vielä lisätä, että elokuvassa pelataan myös pelejä nimiltään Dawn Card Castles, Flights of Fancy (eli Reverse Strip Jump), Hangman’s Cricket ja The Hare and Hounds. Tässä elokuvassa kaikki on leikkiä, murhakin.

Kuvaleikki alkaa pienen tytön laskiessa sata tähteä ja lukiessa niiden nimet. Elokuvakin etenee numeroittain ykkösestä numeroon sata, joka nähdään lopussa kohtalokkaan veneen kyljessä.

Kuvaaja Sacha Vierny (1919-2001) oli Alain Resnais’n ja Luis Buñuelin suosima mestari, josta tuli sittemmin Greenawayn pääkuvaaja. Kuvauspaikka oli Southwold Itä-Englannin Suffolkissa Pohjanmeren rannalla. ”Tuuli käy heidän ylitseen” jatkuvasti, ja luonnonvalo ja tähtitaivas saavat erikoista hohtoa. Omenat, torakat, vesi, ateriointi, jätteet, ilotulitus ja kukkien terälehdet ovat Greenawayn tuttuja kuva-aiheita. Upeita alastomia vartaloitaan esittelevät uhkea Jane Gurnett ja hoikka nuori Joely Richardson.

Joan Plowright, Juliet Stevenson ja Joely Richardson ovat eturivin näyttelijöitä, joiden substanssi olisi suurempi kuin mihin elokuvan pinnallinen leikki antaa mahdollisuuksia. Elokuva jää ohueksi, koska kertomuksesta on eliminoitu omantunnon käsite. Siksi Kohtalokkaat numerot jättää myös välinpitämättömäksi, niin kiehtova kuin se kuvallisesti ja musiikillisesti onkin.

Onni

Keskiviikko, Helmikuu 4th, 2009

2010.08.01.-Happiness

ONNI / Happiness – Onni / Happiness (Happiness). USA (c) Bella Cosa, Inc. / Livingston Pictures, Inc. 1998. TY: Good Machine. TJ: David Linde, James Schamus. T: Ted Hope, Christine Vachon. O+KS: Todd Solondz. KU: Maryse Alberti. LA: Thérèse DePrez. PU: Kathryn Nixon. M: Robbie Kondor. Tunnuslaulu ”Happiness” (Eytan Mirsky) es. tekstien aikana Michael Stipe ja Rain Phoenix ja elokuvassa itsessään Jane Adams.  ”Soave sia il vento” oopperasta Cosí fan tutte (Mozart). Ä: Tom Efinger.  LE: Alan Oxman. N: Jane Adams (Joy Jordan), Jon Lovitz (Andy Kornbluth), Philip Seymour Hoffman (Allen), Dylan Baker (Bill Maplewood), Lara Flynn Boyle (Helen Jordan), Cynthia Stevenson (Trish Maplewood), Molly Shannon (Nancy), Louise Lasser (Mona Jordan), Ben Gazzara (Lenny Jordan), Camryn Manheim (Kristina), Jared Harris (Vlad), Elizabeth Ashley (Diane Freed), Marla Maples (Ann Chambeau). Väri, 1,85:1, D Surround 2.0, 135 min
Suom. tekstit Broadcast Text / svenska texter.
Sandrew Metronome 4.2.2009

Todd Solondz osoitti erityistä ja omaperäistä lahjakkuutta jo esikoiselokuvallaan Tervetuloa nukketaloon, joka oli 12-vuotiaan varhaisteini-ikäisen tytön tarina. Onni laajensi skaalaa tavattomasti; sanotaan, että läpimurron tehneen elokuvaohjaajan kannattaa ladata toiseen elokuvaansa kaikkensa, ja niin taisi käydä tässä. Solondz liikkuu lähes pelkästään kipeillä ja vaikeilla alueilla ja vie lahjakkaat näyttelijänsä tilanteisiin, jotka ovat harvinaisia ja arkaluontoisia. Andy (Jon Lovitz) saa pakit treffeillä… Allen (Philip Seymour Hoffman) harrastaa rivoja nimettömiä puhelinsoittoja… Psykiatri Bill Maplewood (Dylan Baker) on pedofiili… Tarinaan kuuluvat myös raiskaus, murha, joukkomurhafantasia ja itsemurha, tämä kaikki kerrottuna arkisen luontevasti ilman alleviivausta. Solondzin on todettu tutkivan ”keskiluokkaisen amerikkalaisen esikaupunkielämän pimeää puolta”, ja Onni on toistaiseksi yhä hänen pääteoksensa tältä kannalta. Kuulun puolestani niihin, joiden mielestä kaikkea kummaa oli kasattu yhteen kertomukseen hippusen verran liikaa, mutta Suomen elokuvateatterilevityksessä Onni viipyi tavattoman pitkään, ja se on saavuttanut erityisen vankan arvostuksen juuri meillä.