Archive for the ‘Laine Kauno’ Category

Rakkaus kahleissa

Perjantai, Marraskuu 19th, 2010

2010.11.13.-Rakkaus-kahleissa

RAKKAUS KAHLEISSA / Brott i blindo. Suomi 1955. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: William Markus. KS: Erik Westerberg. KU: Kauno Laine. LA: Aarre Koivisto. Ehostus: Pentti Taivainen. Hiukset: Vivian Gustafsson. M: Einar Englund. ”Onneen ei ole oikotietä” (Einar Englund, Usko Kemppi) es. Rita Elmgren. Ä: Björn Korander. LE: Elmer Lahti. N: Åke Lindman (Pertti Kuusi), Pentti Siimes (Martti Kuusi), Pirjo Vaasti (Verna Anttinen), Marjatta Kallio (Milja), Eino Kaipainen (komisario Haapa), Aimo Hiltunen (Jalle), Martti Romppanen (Emppa), Veli Palonen (Mosse), Pentti Irjala (Kustaa Kuusi), Kai Lappalainen (etsivä Penttinen), Annikki Linnoila (äiti Kuusi). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 79 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 19.11.2010

Suomen Filmiteollisuuden liukuhihnatuotantoihin kuuluu William Markuksen Rakkaus kahleissa. Se on kertomus työläisveljeksistä Pertistä (Åke Lindman) ja Martista (Pentti Siimes), vähävaraisuudesta ja rikoksen houkutuksesta, joka koskee molempia. Isä juo ja äiti sairastelee. Pertti seurustelee vakavamielisen Vernan (Pirjo Vaasti) kanssa, mutta kokee, ettei hänellä ole varaa perheen perustamiseen. Martti tapailee kevytmielistä Miljaa (Marjatta Kallio), jonka ravintolahummailuun hänen lompakkonsa ei riitä. Rikoksen jäljillä on komisario Haapa (Eino Kaipainen), suomalaisen rehdin poliisityypin perikuva. Martti joutuu tutkintavankeuteen, vaikka rahat on loppujen lopuksi vienyt Pertti. Omatunto kalvaa, ja kirkossa vietetty yö ratkaisee kaiken.

Luis Buñuel sanoi, että kehnoimmassakin elokuvassa on viisi loistavaa minuuttia. Tässä elokuvassa ne ovat ravintolakohtaus, jossa Rita Elmgren tulkitsee persoonallisesti tunnussävelen ”Onneen ei ole oikotietä”. William Markus joutui ohjaamaan melkein pelkkiä tusinaelokuvia, mutta hänellä oli omaperäinen ote näyttelijäohjaukseen, varsinkin naisten osasuorituksiin. Tässä elokuvassa sekä amatööri Pirjo Vaastin (= T.J. Särkän sihteerin Pirjo Lindahlin) että kokeneen Marjatta Kallion roolitulkinnat ovat mielenkiintoisia.

Rikostarinan kuvasi osaavasti Kauno Laine. Dvd-masterointi on välillä laadukasta, mutta taso heittelehtii paikoitellen.

Onni etsii asuntoa

Perjantai, Syyskuu 24th, 2010

2010.09.25.-Onni-etsii-asuntoa

ONNI ETSII ASUNTOA / Lyckan söker bostad. Suomi 1955. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Thure Bahne. KS: Olavi Karu, Jouko Soranto. KU: Kauno Laine, Mikko Sergejeff. LA: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunonen. Hiukset: Tuulikki Uskali. Ä: Yrjö Saari. LE: Elmer Lahti. N: Sylva Rossi (Töttermanska, vuokraemäntä, rakennusmestarin leski), Sirkka-Liisa Wilén (Pirkko Kangas alias Raija Arvonen), Mai-Brit Heljo (Dorothea Helminen, ”Dolly”), Aku Korhonen (liikemies Roope Römsten), Heikki Heino (lainopin opiskelija Esko Rantala), Heikki Savolainen (työnjohtaja Heikki Ahokas), Sven Ehrström (antiikkikauppias Theodor Appelgren). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 72 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino (SF) 24.9.2010

Liukuhihnamainen viihde-elokuva Onnea etsii asuntoa oli SF:n 20-vuotisohjelmistoa.

Asuntopula on taustana komedialliselle tarinalle, joka käynnistyy Töttermanskan täysihoitolasta. Herrasmies-antiikkikauppias Appelgren (Sven Ehrström) pelastaa puiston penkiltä tytön (Sirkka-Liisa Wilén), joka on joutunut jo kuuntelemaan kaikenlaisia ehdotuksia. Töttermanska (Sylva Rossi) polttaa päreensä majoittujasta mutta antaa tämän jäädä. Töttermanskalla asuvat myös vaimonsa synnytystä seuraava työnjohtaja Ahokas (Heikki Savolainen), avarakatseinen liikemies Roope Römsten (Aku Korhonen) ja lakia opiskeleva ja ravintolassa pianoa soittava Eero Rantala (Heikki Heino). Römstenin naisystävä Dolly (Mai-Brit Heljo) liikkuu huijarien ja hämärämiesten piireissä. Heidän nimensäkin ovat jo enteellisiä: Leevi Liukas, Ootekolonki-Osku ja Vinkkeli-Väiski. Roistojen hankkeista syntyy keitos, joka sekoittaa kaikkien elämän. Elokuvassa on satiiria, huijauksia, romantiikkaa, rikosjuonia, musiikkia, tanssia ja paljasta pintaa. Mitään kuolematonta siitä kaikesta ei härmisty.

Hyvä, vain hetkittäin hatara kuvanlaatu.

Taikayö

Perjantai, Kesäkuu 12th, 2009

20090810-taikayo.jpg

TAIKAYÖ / Vårnattens trollmakt. Suomi 1954. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: William Markus. KS: Reino Helismaa omasta iskelmäsanoituksestaan (1953). KU: Kauno Laine. M: Toivo Kärki. ”Taikayö” (säv. M.D. Tomnikovski, san. Reino Helismaa), ”Säkkijärven polkka” (trad., san. Reino Helismaa). N: Tuija Halonen (Eliisa), Siiri Angerkoski (Mandi), Aku Korhonen (Verneri Jokainen), Heikki Heino (Olavi Haggren / Olavi Hakki), Pentti Siimes (Oswald Haggren), Eero Kosteikko (tukkipomo Kiiveri), Tauno Söder (ylioppilas), Uljas Kandolin (kauppias Georg D. Remander, ”patruuna”). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 71 min
Ei tekstityksiä.
Finnkino 12.6.2009

Me tulemme taas (1953) avasi uuden, laulun nimistä innoittuvan tukkilaisromantiikan linjan T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden (SF) tuotannossa. Kaksi vanhaa tukkijätkää sai ensi-iltansa elokuussa 1954 ja Taikayö marraskuussa 1954. Juonikuvioita muunnellaan tuttujen asetelmien pohjalta. Nuorella Olavi-kulkurilla (Heikki Heino) on kaksinkertainen valehenkilöllisyys, väärin perustein rikolliseksi syytetyt vapautetaan epäilyistä, ja kierojen kauppiaiden metkut ratkaistaan. Tällä kertaa tarina sijoittuu menneisyyteen, Venäjän vallan vuoteen 1907.

Tuija Halonen oli debytoinut Särkän Saimaan tukkilaisballadeista innoittuneessa sarjassa (Kaunis Veera), ja hän oli ollut sekä Savotan Sanni (On lautalla pienoinen kahvila) että Muhoksen Mimmi. Tässä hänen viimeisessä tukkilaiselokuvassaan rutiini oli jo melkoinen, mutta ei haitaksi asti.

Elokuva on naiivi, idyllinen romanssi, jossa on musikaalin ominaisuuksia. Ohjaajana debytoi William Markus, mutta hänellä ei ole aihepiiriin samaa lennokasta otetta kuin Armand Lohikoskella (Me tulemme taas). Kauno Laineen kuvauksessa painottuu kesäauringon lumous. Toivo Kärjen ja Reino Helismaan laulut ovat hyviä, mutta niissä ei ole samaa vastustamatonta vetoa kuin heidän kahdessa edellisessä tukkilaiselokuvassaan.

Särkkä kunnianhimoisena (5 erillistä levyä)

Perjantai, Syyskuu 22nd, 2006

20091031-juha-1956.jpg20091031-1918.jpgRYKMENTIN MURHEENKRYYNI, Suomi 1938, ohjaus Toivo Särkkä, Yrjö Norta, pääosissa Kaarlo Angerkoski, Jalmari Rinne, Aku Korhonen, Ansa Ikonen, Siiri Angerkoski, 1:1,33, mono, 94 min.

MURHEENKRYYNIN POIKA, Suomi 1957, ohjaus Aarne Laine, pääosissa Veikko Sinisalo, Siiri Angerkoski, Maija Karhi, 1:1,33, mono, 74 min. Kaksi elokuvaa yhdellä levyllä.

HELMIKUUN MANIFESTI, Suomi 1939, ohjaus Toivo Särkkä, Yrjö Norta, pääosissa Regina Linnanheimo, Tauno Palo, Laila Rihte, Eino Kaipainen, 1:1,33, mono, 91 min

1918 – MIES JA HÄNEN OMATUNTONSA, Suomi 1956, ohjaus Toivo Särkkä, pääosissa Åke Lindman, Anneli Sauli, Helge Herala, 1:1,33, mono, 96 min

JUHA, Suomi 1956, ohjaus Toivo Särkkä, pääosissa Eino Kaipainen, Elina Pohjanpää, Veikko Uusimäki, 1:2,35, väri, mono, 102 min

Finnkino 22.9.2006

Finnkinon mahtavassa SF:n (Suomen Filmiteollisuuden) julkaisusarjassa on ilmestynyt erä, jossa painuttuu yhtiön johtaja Toivo Särkkä ohjaajana ja samalla yhtiön kunnianhimoisempi puoli.

Rykmentin murheenkryyni (1938) tosin liittyy kevyempään, kansanomaisempaan puoleen. Uransa alkuvaiheessa Särkkä esitteli kansallisen komedian perushahmoja ja kokosi humorististen näyttelijöiden ensemblen, ”Särkän tallin”. Elokuva onkin suomalaisen sotilasfarssin varsinainen läpimurto, joskin maaperää oli valmistanut Suomi-Filmin Meidän poikamme –sarja. Komiikka on alkeellista ja vaatii toimiakseen yleisöltä interaktiivisuutta. Murheenkryynin poika (1957) onkin yllättäen parempi elokuva, avuinaan Olavi Tuomen hieno kuvaus ja Toivo Kärjen vetävä musiikki. Veikko Sinisalo, joka noihin aikoihin tunnettiin Tuntemattoman Lahtisena ja Sven Tuuvana, yllättää hänkin pääosassa olemassa nyt erittäin hillitty. Äiti (Siiri Angerkoski) on näet kasvattanut hänestä vakavan pojan, ja juoni kiertyy sen seikan ympärille, että todellinen uusi murheenkryyni on hänen kaimansa (Veijo Pasanen).

Helmikuun manifesti (1939) oli SF:n mahtavimpia elokuvia, Napoleonista Suomen itsenäistymiseen etenevä historiallinen kronikka, jossa keskitytään taisteluun venäläistä sortoa vastaan vuoden 1899 helmikuun manifestista alkaen. Elokuva on toteutettu julistavaan, pateettiseen tyyliin, ja siinä tuntuu voimakkaana valmistusvuoden henkinen maailma, varsinkin nyt nähtävässä harvinaisessa rekonstruoidussa versiona, joka poikkeaa yleensä nähdystä ja tarjotaan yleisölle ensi kertaa sodan jälkeen. Mukana on aiemmin poisleikattuja ryssittelyjä ja ehdoton avainkohtaus, jossa ”ryssät pettävät” pettyneen punikin (Eino Kaipainen) ampumalla tätä selkään.

Helmikuun manifestin kunnianhimoinen ”julmuuksien talvi 1917″ –montaasi nähdään sellaisenaan elokuvassa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1956), joka perustuu Jarl Hemmerin näytelmään ja romaaniin ja joka on muuten hengeltään aivan erilainen. Åke Lindman esittää kiusausten kanssa kamppailevaa pappia, jonka rakkaus ja myötätunto ihmisiin on aitoa ja joka ei voi hyväksyä valkoista terroria kansalaissodan jälkeen. Tämän kannanoton hän toteuttaa johdonmukaisesti katkeraan loppuun asti. Anneli Sauli, joka ei juuri saanut Särkältä ansaitsemiaan haasteellisia rooleja, on vahvassa osassa.

Juha (1956), kolmas filmatisointi Juhani Ahon dramaattisesta romaanista, oli Suomen ensimmäinen pitkä värillinen näytelmäelokuva (Eastmancolor) ja ensimmäinen pitkä scope-elokuva (Agascope). Kun tätä filmatisointia on ollut tapana pitää kaikkein vaatimattomimpana, haluaisin nostaa siitä ansioita, joiden takia sekin on katsomisen arvoinen. Tärkein koskee käsikirjoitusta. Särkkä ainoana tuo esiin sen, että Juha pelastaa Shemeikan hengen suomalaisilta rantarosvoilta (”minun rannoillani ei ryöstetä matkamiestä, ettäs sen tiedätte”). Tämä korostaa tragedian syvyyttä, kun Juha, joka on pelastanut aikoinaan myös Marjan hengen, joutuu molempien pettämäksi. Eino Kaipainen ja Elina Pohjanpää ovat hyviä päärooleissaan. Tauno Pylkkäsen musiikki on uljasta, vaikka taidelaulut ovat väärää tyylilajia. Osmo Harkimon ja Kauno Laineen scope-kuvaus on mahtavaa perisuomalaisissa korpimaisemissa.

Kansien kestotiedot eivät pidä paikkaansa, ja Juha on scope, toisin kuin kannessa ilmoitetaan. Finnkinon SF-sarjassa on nähty hyvääkin masterointia, mutta valitettavasti tästä erästä vain 1918 – mies ja hänen omatuntonsa ansaitsee tunnustusta. Parempaakin jälkeä olisi mahdollista saada aikaan, varsinkin Juhasta, josta julkaistu dvd-laitos on väreiltään heittelehtivä.

Me tulemme taas

Perjantai, Heinäkuu 22nd, 2005

20090808-me-tulemme-taas.jpg

ME TULEMME TAAS / Vi kommer med våren. Suomi 1953. TY: Suomen Filmiteollisuus. TJ: T.J. Särkkä. O: Armand Lohikoski. KS: Reino Helismaa. KU: Osmo Harkimo, Kauno Laine. M: Toivo Kärki. ”Virrassa mylly”, ”Me tulemme taas”, ”Uusi ja vanha heili”, ”Lauluni aiheet”, ”Hiljainen kylätie”, ”Vanhan myllyn taru”, ”Vanhaan malliin”. N: Tuija Halonen (Satu, Kaisan tytär), Tapio Rautavaara (Olli, insinööri), Siiri Angerkoski (Myllärin Kaisa, leski-Kaisa), Aku Korhonen (Alpertti), Anneli Sauli (Katri Karkela), Tommi Rinne (Minä-poika), Åke Lindman (Pikku Kymppi), Uuno Montonen (Valfrid), Masa Niemi (Reetrikki), Veikko Linna (Konsta Karkela), Armas Jokio (Jooseppi), Kai Lappalainen (Eugen Karkela), Kalevi Kahra (kyläläinen). Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 76 min
Suomenkielinen tekstitys (myös laulun sanat), svenska texter.
Finnkino 22.7.2005

Me tulemme taas -elokuvan juoni on epäitsenäinen keitos, joka palautuu tukkilaisromantiikan kantateokseen, Tukkijoella -näytelmään (1899) ja sen innoittamiin myöhempien aikojen versioihin. Käsikirjoitus oli Reino Helismaan ensimmäinen tukkilaisaihe, eikä sen joutavanpäiväisyys masentanut Armand Lohikoskea ensimmäisessä elokuvaohjauksessaan.

Kyseessä on Tukkijoella-esikuvan tavoin laulunäytelmä, suomalainen musikaali. Toivo Kärki ja Reino Helismaa kokosivat siihen joukon parhaita laulujaan.

Musiikki innoitti Lohikoskea iloiseen rytmiin. Elokuvassa kulkee voimakas, reipas henkäys, ja toiminta etenee napakasti. Mukana on kaunis sankaritar (Tuija Halonen), hyviä näyttelijöitä (Aku Korhonen), komeita kasvoja (Tapio Rautavaara) ja huomattava ensikertalainen (Anneli Sauli). Yhteispeli ja yhteishenki on hyvää. Elokuva on onnistuneempi kuin mikään Tukkijoella-filmatisoinneista.

Osmo Harkimo kuvasi elokuvan innoittuneesti Pernajan Koskenkylässä.

Koska myös laulujen sanoihin voi aktivoida tekstityksen, kotikatsomossa on helppo laulaa mukana.