PITKÄ TIE KOTIIN (The Long Way Home), USA (c) 1997 Moriah Films (Simon Wiesenthal Center, Los Angeles). T: Rabbi Marvin Hier, Richard Trank. O+KS: Mark Jonathan Harris. Kertoja: Morgan Freeman. Väri, 1,33:1, DD 2.0, 115 min
Suomennos: Mika Oksanen.
Future Film (Moriah Films Collection / Simon Wiesenthal Center) 22.4.2009
Pitkä tie kotiin on historiallisen dokumenttielokuvan merkkiteos, jonka aihe on juutalaisten kohtalo holokaustista Israelin valtion perustamiseen vuosina 1945-1948.
Kun liittoutuneet vapauttivat natsi-Saksan keskitysleirit, sotilaat olivat niin järkyttyneitä näkemästään, että he alkoivat oksentaa. Vangit olivat menneet sekä fyysisesti että henkisesti niin huonoon kuntoon, että he muistuttivat eläviä ruumiita.
Mitään suunnitelmaa eloonjääneiden kuntouttamiseksi ja asuttamiseksi ei ollut. Heidän omaisensa oli murhattu, heidän omaisuutensa oli ryöstetty, eivätkä he olleet tervetulleita takaisin. Palatessaan monet joutuivat uusien vainojen ja joukkomurhien uhreiksi.
Ensimmäisestä maailmansodasta alkaen Palestiinaa olivat hallinnoineet britit, jotka olivat rajoittaneet juutalaisten maahanmuuttoa vuodesta 1939 alkaen. Vuonna 1945 britit päästivät Palestiinaan vain 1.500 juutalaista kuussa.
Saksassa etsi asuinsijaa 11 miljoonaa pakolaista, joukossa 100.000 juutalaista, ja lisää oli tulossa Itä-Euroopasta. Vankileiriltä selvinnyt saattoi painaa vain 26 kiloa, ja kesti kuukausia päästä kävelykuntoon. ”He vihasivat meitä, koska palasimme kuolleista.” ”Paluumme oli ikävä yllätys.” ”Meitä pidettiin aaveina.” ”Kuinka kehtaatte palata.” ”Meille voitto tuli aivan liian myöhään.” ”Ei ollut kotia mihin palata.”
Juutalaisia sijoitettiin siirtoleireille, jotka ympäröitiin piikkilangoilla ja varustettiin aseistetuilla vartijoilla kenraali George Pattonin määräyksestä. Amerikkalainen Earl G. Harrison kirjoitti raportissaan, että ”me kohtelemme juutalaisia kuin natsit paitsi ettemme teloita heitä”. Kenraali Dwight D. Eisenhower kehotti lakkauttamaan leirikurjuuden, mutta Patton koki juutalaiset vaarana, sillä he ”leviävät ympäri maata kuin heinäsirkat”, tai ovat ”eläimiä alhaisempia”. Patton siirrettiin muihin tehtäviin
Ensi kertaa lähes kaikki juutalaisjärjestöt alkoivat tukea oman valtion perustamista Palestiinaan. Kolme juutlaisten vastarintajärjestöä yhdisti voimansa: Menachem Beginin johtama Irgun, Jitzhak Shamirin johtama Stern ja juutalaisten itsepuolustusjärjestö Haganah.
Suuri määrä Itä-Euroopan juutalaisia pakoili metsissä. Käynnistyi ”berihah”, nykyajan suurin laiton muuttoliike. Puolalaisia ja venäläisiä vartijoita lahjottiin tupakalla ihmissalakuljetuksen mahdollistamiseksi. Rakennettiin vaarallisia salareittejä Alppien yli ja Välimeren poikki.
Kun kahdeksan kuukautta vapautuksesta oli kulunut juutalaiset olivat yhä leireillä Saksassa, ja lisää tulvi Itä-Euroopasta. Juutalaiset alkoivat ajatella, että kukaan ei puolusta heitä, vaan heidän on opittava taistelemaan. ”Emme enää aikoneet mennä lampaina polttouuniin vaan taistella”. Vastareaktiona koetulle joukkomurhalle alkoi suuri avioitumis- ja synnytysaalto. Häitä ja lasten syntymiä juhlittiin jatkuvasti.
Poliittisista syistä länsiliittoutuneet tukivat suuryrityksiä, jotka olivat sodan aikana käyttäneet juutalaisia orjatyövoimana ja ryöstäneet näiden omaisuuden.
Maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin rajoitettiin tiukasti. Niistä eloonjääneistä, jotka sinne pääsivät, tuntui kummalta saapua Amerikkaankin. ”Ei haluttu kuulla, mitä oli tapahtunut, minulle olisi ollut hyväksi puhua, mutta minua ei haluttu kuulla, tarinat olivat liian kauheita, tarvitsimme apua, eivätkä he ymmärtäneet meitä.” Holokaustista alettiin vaieta, ja moni eloonjääneistä vaikeni vuosikymmeniä.
Palestiinassa juutalaiset kävivät avointa terroristista sisällissotaa brittihallintoa vastaan. Melkein joka yö brittisotilaskohteisiin hyökättiin, ja britit harkitsivat Palestiinasta luopumista. Britannian sosiaalidemokraattinen hallinto ja Euroopan sosiaalidemokraatit muutenkin suhtautuivat kielteisesti juutalaisvaltion perustamiseen. Sodanjälkeisessä rahapulassa oli kasvanut riippuvuus Lähi-Idän öljystä ja sitä tuottavista arabimaista. Lopulta Britannian ulkoministeri Ernest Bevin ohjasi asian YK:n päätettäväksi.
Yllätyskäänne oli, että Neuvostoliitto, joka syyllistyi myös juutalaisvainoon, asettui Andrei Gromykon suulla ensimmäisenä YK:ssa ehdottamaan juutalaisvaltion perustamista. Arabivaltiot kieltäytyivät nimeämästä edes yhteyshenkilöä valmisteluihin, sillä he eivät edes teoriassa hyväksyneet juutalaisvaltiota. Tilanne tuntui musertavalta, sillä 600.000 juutalaista ympäröi 30 miljoonaa arabia.
SS Exodus -laivalla Palestiinaan saapui suurin yksittäinen pakolaislähetys, 4.500 pakolaista. Britit tulittivat laivaa, joka vaurioitui merikelvottomaksi, kolme kuoli, ja sata haavoittui. Pakolaiset lähetettiin toisella laivalla Ranskaan, mutta Ranska ei ottanut vastaan ketään joka ei halunnut saapua maahan vapaaehtoisesti. New York Postin kirjeenvaihtaja Ruth Gruber pääsi laivaan ja totesi, että ”sairaalalaiva oli vankilalaiva”. Pakolaiset palautettiin Saksan leireille brittien miehitysvyöhykkeelle.
YK:ssä hyväksyttiin selvällä äänienemmistöllä Palestiinan jako ja lupa kahdelle erilliselle valtiolle, juutalaisvaltiolle ja arabivaltiolle. Arabivaltiot kieltäytyivät kuitenkin käynnistämästä uuden palestiinalaisen arabivaltion perustamishanketta ja eräät arabivoimat aloittivat väkivaltakampanjan juutalaisia vastaan näiden karkottamiseksi. Presidentti Harry S. Truman oli yksinäinen juutalaisvaltion kannattaja, sillä hänen ulkoasiain- ja sotilashallintonsa oli sitä vastaan, kuten myös Iso-Britannia.
14.5.1948 brittien mandaatti päättyi, ja samana päivänä David Ben-Gurion julisti Israelin valtion perustetuksi. USA tunnusti sen ensimmäisenä. Juutalaisten näkökulmasta maanpaon ja vaelluksen aika oli ohi. Vuodet 1945-1948 olivat ratkaisevin aika koko kansan historiassa. Juutalaiset oli melkein pyyhitty pois maailmasta. ”Monelle meistä tämä oli elämän huippukohta.” ”Etenimme holokaustin tuhkasta omaan valtioon.” ”Synnyimme uudelleen. Me hävisimme, koko maailma hävisi, mutta voitimme silti.”
Pitkä tie kotiin sisältää runsaasti harvinaista, vaikuttavaa kuvamateriaalia, joka esitetään kuitenkin ilman mainintaa kuvalähteistä, -ajoista ja -paikoista. Myös suuren yleisön kannalta tällaisesta aiheesta olisi hyvä saada dokumentaarisesti tarkistettu laitos, jollainen myös entisestään voimistaisi esityksen vakuuttavuutta.
