Archive for the ‘Faye Alice’ Category

Twentiet Century Classics, Neljäs erä, 8 erillistä levyä

Perjantai, Joulukuu 1st, 2006

FOXIN MUSIKAALEJA JA KOMEDIAA

TWENTIETH CENTURY CLASSICS, NELJÄS ERÄ
ON THE AVENUE (Roy Del Ruth, 1937) ensijulkaisu Suomessa
KAPTEENI TAMMIKUU (Captain January, David Butler, Shirley Temple, 1936)
ISÄN TYTTÖ (Just Around the Corner, Irving Cummings, Shirley Temple, 1938)
REIPAS SUSANNA (Susannah of the Mounties, Walter Lang & W.A. Seiter, Shirley Temple, 1939)
TAITAMATTOMAT TAIKURIT (A-Haunting We Will Go, Alfred L. Werker, Laurel & Hardy, 1942)
TUTTI FRUTTI (The Gang’s All Here, Busby Berkeley, 1943)
DOLLY-SISARUKSET (The Dolly Sisters, Irving Cummings, 1945)
HILPEÄT HÄRKÄTAISTELIJAT (The Bullfighters, Malcolm St. Clair, Laurel & Hardy, 1945)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 1.12.2006

Twentieth Century Foxin loistavasti masteroitu dvd-sarja tulee kiitettävän kattavasti Suomeen, ja mukana kulkeutuu sellaisiakin elokuvia, joita ei ole maassamme ennen julkaistu. Sanaa ”klassikko” joutuu kuitenkin usein venyttämään, ja joskus päinvastainenkin laatusana tulee mieleen, kun esillä on Ohukaisen ja Paksukaisen huonointa tuotantoa.

Irving Berlin (1888-1989) oli amerikkalaisen populaarimusiikin yhden miehen hittitehdas. Hänen tuotantonsa oli niin vuolas, että siitä koottiin monta hyvää musiikkielokuvaa kuten Sinitaivaan alla (1946, pääosissa Fred Astaire ja Bing Crosby) ja Rytmiä veressä (1954, pääosissa Ethel Merman ja Marilyn Monroe), jotka molemmat on julkaistu tänä vuonna Suomessa dvd:llä. Ensi kertaa Suomessa nähdään nyt On the Avenue (1937), jonka ohjasi kokenut musikaaliohjaaja Roy Del Ruth, pääosissa Warner-musikaalien terävä Dick Powell, Hitchcock-blondiinina huomiota herättänyt Madeleine Carroll ja ensimmäinen ja alkuperäinen Fox-blondiini Alice Faye. Mukana on myös koomikkoryhmä The Ritz Brothers. Tarina kertoo Broadway-tuottajasta, joka astuu satiirillaan tärkeän seurapiiriperheen varpaille. Irving Berlin -hittiparaatinakin elokuva toimii, ja näyttelijägalleria on hyvä pikkurooleja myöten. Mustan Stepin Fetchitin hupsu hahmo on häiritsevän karrikoitu. Muuten On the Avenue on miellyttävä löytö musikaalin ystävälle.

Tutti Frutti (The Gang’s All Here, 1943) on musikaalin kuuluisimman koreografin Busby Berkeleyn pähkähulluimpia saavutuksia. Toimiessaan tässä myös ohjaajana hän sai ensi kertaa tilaisuuden Technicolor-tuotantoon. Värienkäytössään hän intoutui sfääreihin, joita 1960-luvulla kutsuttiin psykedeelisiksi. Elokuva huipentuu loppujaksossa, joka irtautuu perinteisen musikaalin koreografiasta ja muuttuu abstraktiksi fantasiaksi. Siihen asti seikkaillaan hyvän maun rajalla, sitä myös huolettomasti rikkoen. Unohtumaton numero hyvän ja huonon maun tuolta puolen on ”The Lady With The Tutti Frutti Hat” jättibanaanien kanssa pelehtivine tyttöineen. Pääosissa ovat Fox-blondiini Alice Faye, ”Brazilian Bombshell” Carmen Miranda hedelmäpäähineineen, Phil Baker ja Benny Goodman orkestereineen. Tämän koko julkaisuerän legendaarisimman elokuvan masterointi on ainoa, joka poikkeaa huipputasosta: kuvallinen laatu on hyvä, mutta ei selvästikään perustu alkuperäisiin Technicolor-negatiiveihin.

Dolly-sisarukset (1945) yhdisti kaksi sotavuosien Fox-blondiinia, Betty Grablen ja June Haverin, musikaaliin fiktiivisista unkarilaissisaruksista. Keksitty elämäkerta tarjosi telineen kuvata 1900-luvun amerikkalaisen show busineksen ensimmäisiä vuosikymmeniä ja esittää parikymmentä aikakauden suosikki-iskelmää. Musikaalinumeroista kaksi on antologiatasoa: ”Powder, Lipstick, and Rouge” ja ”The Darktown Strutters’ Ball”.

Shirley Templen elokuvista julkaistiin edellisessä Fox-erässä viisi elokuvaa, ja tässä niitä tulee kolme lisää. Kapteeni Tammikuu (1936) kertoo orpotytöstä, joka saa ottoisäksi majakanvartijan; kyseessä on uudelleenfilmatisointi 1920-luvun Baby Peggy -hitistä. Isän tytössä (1938) Shirley tukee lamassa puille paljaille joutunutta arkkitehti-isäänsä ja steppaa Bill ”Bojangles” Robinsonin kanssa. Reipas Susanna (1939) kertoo intiaanihyökkäyksessä orvoksi jääneestä tytöstä, josta tulee Kanadan ratsupoliisien (pääosassa Randolph Scott) maskotti. Elokuvat tarjotaan sekä alkuperäisinä mustavalkoisina että kolorisoituina. Shirley Templen arvoa odotetaan nykyään kyseenalaistettavan, mutta mielestäni kaikkien aikojen lapsitähden elokuvissa on edelleen tenhoa, hyvää henkeä ja huumoria. Niissä on häiritsevää rasismia, mutta samalla Shirleyn parhaina kavereina esitetään usein mustat, kuten Bill Robinson, tai intiaanit. Vaikka intiaanit ovat tappaneet reippaan Susannan vanhemmat, hänen lähin kaverinsa on intiaanipoika, jonka kanssa hän harjoittelee tanssimistakin intiaanityyliin.

Laurelin ja Hardyn eli Ohukaisen ja Paksukaisen loistava ura koomikkoparina kukoisti parhaimmillaan 1920-luvun lopulla Hal Roachin studiolla, jossa heidän kumppaneinaan olivat sellaiset lahjakkuudet kuin Leo McCarey ja George Stevens. Heidän elokuvansa olivat katsottavia aina vuoden 1940 tienoille asti, ja alamäki alkoi sitten vasta. Vaikka kaverukset itse olivat aina hauskoja, heidän elokuvansa eivät sitä olleet. Ken tätä epäilee, katsokoon Fox-sarjassa julkaistut Taitamattomat taikurit (1942) ja Hilpeät härkätaistelijat (1945). Masterointi on hienoa, mutta paljon muuta hyvää sanottavaa niistä ei ole.

Twentieth Century Classics: toinen erä (15 erillistä levyä)

Perjantai, Kesäkuu 16th, 2006

Lisää Foxin aarteita

CHICAGO PALAA (In Old Chicago, Henry King, 1936)
VIHREÄ OLI LAAKSONI (How Green Was My Valley, John Ford, 1941)
SUURSUON SALAISUUS (Swamp Water, Jean Renoir, 1941)
KUMMITUSLAIVA (Wing and a Prayer, Henry Hathaway, 1944)
13 RUE MADELEINE (Ryhmä 77, Henry Hathaway, 1947)
ILMOJEN KOTKAT (Twelve O’Clock High, Henry King, 1949)
HERRAT PITÄVÄT VAALEAVERISISTÄ (Gentlemen Prefer Blondes, Howard Hawks, 1953)
GLADIAATTORIT (Demetrius and the Gladiators, Delmer Daves, 1954)
TAIVAS TIETÄÄ, MR. ALLISON (Heaven Knows, Mr. Allison, John Huston, 1957)
PUOLIVERINEN (Flaming Star, Don Siegel, 1960)
OPERAATIO ATOMISUKELLUSVENE (Voyage to the Bottom of the Sea, Irwin Allen, 1961)
300 SPARTALAISTA (The 300 Spartans, Rudolph Maté, 1961)
ATLANTIN VALLI MURTUU (The Longest Day, Ken Annakin, Andrew Marton, Bernhard Wicki, 1962)
FANTASTINEN MATKA (Fantastic Voyage, Richard Fleischer, 1966)
RAAMATTU… ALUSSA LOI JUMALA (The Bible: In the Beginning…, John Huston, 1966)
STAR! TÄHTI (Star!, Robert Wise, 1968)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 16.6.2006

Sekä erillisenä: THE SOUND OF MUSIC (1965) – KAHDEN LEVYN 40-V-JUHLAJULKAISU (The Sound of Music, Robert Wise, 1965), 20.1.2006

Hollywoodin mahtistudioihin kuuluva Twentieth Century Fox julkaisee monen vuosikymmenen tuotantoaan sarjana, johon kuuluu sekä aitoja klassikoita että muuten vain kiinnostavia genre-löytöjä sotaelokuvista musikaaleihin. Korkealuokkainen masterointi on sarjan laatutunnus.

Ykkösklassikko on Vihreä oli laaksoni (1941), viimeinen huipputeos John Fordin ”ihmeellisiltä vuosilta”. Hän teki muutamassa vuodessa mestariteosten sarjan, joka katkesi vasta, kun hän lähti sotaan. Walesilaisen kaivostyöläisperheen saaga, pääosissa Walter Pidgeon, Maureen O’Hara ja Donald Crisp, sykähdyttää yhteiskunnallisella voimallaan, uskontoteeman poikkeuksellisella käsittelyllä ja perheen väkevän tunteellisella ensemble-kuvauksella. Arthur C. Millerin mustavalkoinen kuvaus välittyy kotiruudussa loisteliaana.

Ranskan natsimiehitystä Hollywoodiin paennut Jean Renoir aloitti amerikkalaisen uransa Foxilla. ”Hän ei ole yksi meistä”, huomasi Foxin tuotannonjohtaja Darryl F. Zanuck, mutta tuloksena oli kiehtova Suursuon salaisuus (1941), jonka ulkokuvat otettiin Georgian Okefenokee-rämeellä. Elokuvissa on pieniä osia myöten melkoinen tähtikaarti: Dana Andrews, Anne Baxter, Walter Brennan, John Carradine

Kaikkien aikojen sotaelokuviin kuuluu Henry Kingin ohjaama Ilmojen kotkat (Twelve O’Clock High, 1949). Käynnissä on the Battle of Britain; jenkit liittyvät brittien tueksi armottomaan taisteluun ilmojen herruudesta Luftwaffea vastaan vuonna 1942. Gregory Peck on parhaimmillaan äärimmäisen hermopaineen kohtaavana komentajana. Liiallinen eläytyminen miehistön ongelmiin on teemana psykologisesti uskottavassa tarinassa, jonka realistiset ilmataistelukohtaukset vaikuttavat siksikin, että niitä osataan sopivasti säästää. Pääosassa ovat ihmiset eivätkä koneet.

Sarjan löytöihin kuuluu Henry Hathawayn ohjaama Wing and a Prayer (1944), alaotsikoltaan The Story of Carrier X. Se on nähty Suomessa vain ensi-iltakierroksella nimellä Kummituslaiva. Älykäs ja epätavallinen sotaelokuva on tehty strategian näkökulmasta. Pearl Harborin tuhon hirmuisuus on suurempi kuin kukaan Yhdysvaltain puolustusvoimien ulkopuolella oivaltaa. Strategiana on aluksi lähettää haamualuksia partioimaan Tyynellemerelle, hämäämään japanilaisia luulemaan, että jenkkejä on enemmän kuin onkaan. Lentotukialuksen sotureita suututtaa, kun heiltä kielletään taisteleminen. Vasta lopussa päästään oikeaan sotaan Midwayn taistelussa. Elokuva yllättää realismillaan ja psykologisella herkkyydellään, ja siinä lasketaan leikkiä joukkoon liittyneestä Hollywood-tähdestä. Pääosissa ovat Don Ameche, Dana Andrews, William Eythe, Charles Bickford ja Cedric Hardwicke.

Fox paneutui sodan teemoihin aina täysillä, ja freelancer-tuottajavaiheessaan Darryl F. Zanuck toteutti sen levitykseen lempiprojektinsa Atlantin valli murtuu (1962). Hän oli elokuvan varsinainen tekijä; ohjaajia oli kolme ja tähtinäyttelijöitä 48. Dokumentaarista aitoutta havitteleva elokuva kuvaa Normandian maihinnousua minuutin tarkkuudella kaikkien osapuolten näkökulmia vuorotellen, ja tässäkin on yksilöllisen draaman tilalla strateginen, eeppinen katsantokanta. Kolmituntinen, loisteliaasti mustavalkoisena scopena toteuttu elokuva onkin antoisa myös sodasta vakavasti kiinnostuneille.

Normandian maihinnousuun tarjoaa erikoisnäkökulman Henry Hathawayn vakoiluelokuva 13 Rue Madeleine (1947). Elokuva on ollut viimeksi nähtävillä Suomessa vain ensi-iltakierroksella, jolloin siitä käytettiin nimeä Ryhmä 77. Elokuva kuuluu Louis De Rochemontin tuottamien realististen jännityselokuvien sarjaan, jossa hän italialaisen neorealismin hengenheimolaisena suosi oikeita tapahtumapaikkoja. Tosipohjaisessa tarinassa jenkkivakoilun ytimeen soluttautuu natsitiedustelija (Richard Conte), jonka kautta jenkit yrittävät syöttää väärää tietoa. Elokuva huipentuu Le Havreen, jossa Gestapon päämaja sijaitsee elokuvalle nimen antaneessa kohtalokkaassa osoitteessa. James Cagneyn hirvittävä loppukamppailu on kuvattu tavalla, joka on kunnianosoitus Roberto Rossellinin Rooma avoin kaupunki -elokuvan Gestapo-jaksolle.

Yksilönäkökulman toiseen maailmansotaan tarjoaa myös Taivas tietää, Mr. Allison (1957), jossa karski merisotilas (Robert Mitchum) kohtaa Tyynenmeren yksinäiselle atollille jääneen nunnan (Deborah Kerr). Ohjaaja John Huston on taas Afrikan Kuningatarta muistuttavassa asetelmassa, mutta elokuva toimii omilla, sympaattisen erilaisilla jännitteillään. Vastakohdat törmäävät omaperäisessä robinsonadissa, joka on samalla erilainen sotaelokuva. Se kuvaa japanilaisiakin tavallista vivahteikkaammin.

Julkaisuerän vanhin elokuva In Old Chicago (Chicago palaa, 1936) on Suomessa harvoin nähty; ensi-iltalevityksensä jälkeen se nähtiin meillä viimeksi 40 vuotta sitten televisiossa. Henry King sai siinä ohjatakseen kappaleen mahtavaa Americanaa Chicagon suuruuden perustamiskaudelta 1850-luvulta 1870-luvulle. Se on yksi lännenelokuvan kaltaisista amerikkalaisista urbaaneista eepoksista; MGM valmisti samana vuonna San Franciscon, joka päättyy maanjäristykseen. Foxin elokuva huipentuu tulipaloon, joka tuhoaa kaupungin kurjimmat slummit. Tyrone Power, Alice Faye ja Don Ameche nähdään varhaisimpiin kuuluvissa tähtirooleissaan.

Sarjan moni elokuva edustaa Foxin ylpeydenaihetta, CinemaScope-kuvausta. Demetrius and the Gladiators (Gladiaattorit, 1954) on kuuluisan The Roben (Näin hänen kuolevan) huomattavasti parempi jatko-osa. Käsikirjoittaja (Philip Dunne) ja säveltäjä (Franz Waxman) ovat samat, mutta ohjaaja on Henry Kosteria parempi Delmer Daves. Laajakankaan pioneerielokuvan kankean ilmaisun korvaa kiehtovampi tarinankerronta. Victor Mature (Demetrius), Michael Rennie (Pietari) ja Jay Robinson (Caligula) ovat samoja päänäyttelijöitä molemmissa, uusina esiintyjinä rinnallaan Susan Hayward (Messalina), Debra Paget (Lucia), Ernest Borgnine (Strabo) ja Anne Bancroft (Paula). Teemana on vastasyntyneen kristinuskon ja Rooman keisarikunnan hirmuvallan kohtaaminen.

Kauemmas historiaan sukeltaa 300 spartalaista (1961). Sen ohjasi uransa loppusuoralla Kreikan aidoilla tapahtumapaikoilla Rudolph Maté, joka oli tullut maailmanmaineeseen Jeanne d’Arcin kärsimyksen (1928) kuvaajana. Aiheena on historian kuuluisin puolustustaistelu Thermopylain solassa 480 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Persia, silloisen maailman suurin mahti, oli nujertamaisillaan hajanaisen Kreikan mutta koki hirvittäviä menetyksiä spartalaisten käsissä. Mukana ovat historian kuuluisat hahmot, Persian kuningas Kserkses (David Farrar), Spartan kuningas Leonidas (Richard Egan) ja Ateenan nerokas merisotastrategi Themistokles (Ralph Richardson). Kiinnostava teos historian ja sotastrategian vakavallekin harrastajalle.

Ajan alkuun asti vie Raamattu… alussa loi Jumala (1966), Dino De Laurentiisin italialainen jättituotanto, joka tuli Foxin levitykseen. John Huston ohjasi episodimaisen elokuvan, joka perustuu Mooseksen ensimmäisen kirjan alkuun (n. 30 sivua 1200-sivuisesta Raamatusta). Aatamista ja Eevasta päästään Abrahamiin ja Saaraan, mukana Nooakin arkki, Baabelin torni ja Sodoma ja Gomorra. Kolmituntisessa spektaakkelissa on melkoinen näyttelijäkaarti, parhaina Huston itse Nooana ja George C. Scott ja Ava Gardner Abrahamina ja Saarana. Aatamin ja Eevan tekosiveä kainostelu ja Ulla Bergrydin suojaavasti kiinnitetyt hiukset ovat huvittavia. Giuseppe Rotunnon loistelias scope-kuvaus alkunäyissä ja vedenpaisumusjaksossa on vaikuttavaa. Huston itse on elokuvan selostaja, äänessään yhtä paljon satusetää kuin profeettaa.

Science fictionin alalta on tarjolla kaksi komeasti masteroitua 1960-luvun seikkailuelokuvaa. Voyage to the Bottom of the Sea (Operaatio atomisukellusvene, 1961; kannessa väärä vuosiluku 1953) kuuluu Irwin Allenin suurten katastrofispektaakkelien sarjaan. Maailmanloppu uhkaa, magneettimyrskyt raivoavat, taivas on tulessa, ja vain sukellusveneen oikeaan aikaan laukaisema ydinohjus voi pelastaa ihmiskunnan. Walter Pidgeon ja Joan Fontaine ovat mukana tähtikaartissa, Frankie Avalon esittää tunnuslaulun, käsikirjoitus ei vakuuta, mutta Winton C. Hochin ja John Lambin kuvaus on loistavaa.

Fantastinen matka (1966) vei sukellusveneseikkailun ihmisruumiin sisäavaruuteen. Pienennetty kirurginen lääkäriyksikkö tekee huikean retken purkaakseen hyytymän tshekkiloikkarin aivoista. Richard Fleischer pitää otteen lennokkaana, ja tähtikaartissa nähdään Stephen Boyd, Raquel Welch ja Donald Pleasence. Elokuva ottaa aiheesta visuaalisesti kaiken irti, ja aidossa scope-leveydessä psykedeeliset näyt pääsevät oikeuksiinsa.

Elvis Presley teki Foxille kolme elokuvaa, ja Puoliverinen (Flaming Star, 1960) on niistä paras, vieläpä paras draamaelokuva koko Elviksen elokuvauralla. Se oli alkanut kiinnostavasti Foxin Love Me Tenderillä (1956) ja jatkunut Elviksen parhailla elokuvilla Jailhouse Rock ja King Creole, jotka toimivat hänen vahvalla pop-karismallaan. Fox antoi Elvikselle taas western-aiheen. Ollaan sisällissodan jälkimainingeissa Texasissa, lännenelokuvan suosikkiaikakaudella. Elviksen äiti on kaunis kiowa (Dolores Del Rio) ja isä valkoinen mies (John McIntire). Kun intiaanit nousevat sotapolulle, koko perhe kohtaa tragedian. Clair Huffakerin ja Nunnally Johnsonin käsikirjoituksesta syntyi Don Siegelin jämerässä ohjauksessa kunnon jälkeä ennen kuin Elviksen elokuvaura repsahti liukuhihnatasolle.

Tänä vuonna on nähty dvd:llä monta musikaalin mastodonttivuosikymmenen, 1960-luvun, elokuvaa, ja niihin kuuluu Robert Wisen mahtava Star! (1968). Näin sen ensi kertaa, ja yllätyin myönteisesti. Gertrude Lawrencen (Julie Andrews) ja Noël Cowardin (Daniel Massey) tarina 1920-luvulta 1940-luvulle on sellaisen katsojan musikaali, joka arvostaa upeiden laulu- ja tanssinumeroiden lisäksi älykästä ja satiirista dialogia ja aikojen ja tapojen aitoa kuvausta. Lähes kolmituntinen elokuva tuli moniaalla levitykseen lyhennelminä, mutta dvd:llä se nähdään koko laajuudessaan ja kaikkine lisäaineistoineen, jotka oli valmisteltu ohjaajan johdolla jo vuoden 1993 analogista laserlevyjulkaisua varten. Laulut ovat Noël Cowardin, George Gershwinin, Cole Porterin ja Kurt Weillin teräviä originaaleja, ja Julie Andrews on niissä kuten koko roolissakin parhaimmillaan, seksikkäästi ja älykkäästi erilainen erilainen kuin Maija Poppasena tai laulavana nunnana.

Twentieth Century Classics -sarjan ulkopuolella on julkaistu myös Foxin levityshistorian suurhitti The Sound of Music (1965) kahden levyn 40-vuotisjuhlajulkaisuna, kuvallisena ja äänellisenä loistopainoksena. Kyseessä on täysin fotokemiallisesti 65 mm:n alkuperäisnegatiivista restauroitu laitos, jossa on pitkät ja tuhdit lisäaineistot myös oikeasta Trappin perheestä. Monista ominaisuuksista elokuvan ystäville arvokkain lienee kuitenkin sen ”laula mukana” -ominaisuus! Harvassa elokuvassa onkaan niin monta laulua, jotka saavat kotikatsomonkin laulutuulelle.