Archive for the ‘De Bont Jan’ Category

Luolakarhun klaani

Keskiviikko, Syyskuu 15th, 2010

2010.09.10.-Clan-of-the-Cave Bear

LUOLAKARHUN KLAANI / Grottbjörnens folk (The Clan of the Cave Bear). USA (c) 1985 Jonesfilm. Ensiesitys 1986. TJ: Mark Damon, Peter Guber, John W. Hyde, Jon Peters. T: Gerald I. Isenberg. O: Michael Chapman. KS: John Sayles – Jean M. Auelin romaanista (1981). KU: Jan de Bont. LA: Anthony Masters. Ehostus: Jocelyne Bellemare, Todd McIntosh. Proteesiehostus: Michael Mills, Francisco X. Pérez. ET: Michael Clifford. : Alan Silvestri. Ä: Victoria Rose Sampson. LE: Wendy Greene Bricmont. KP: British Columbian Kalliovuoret (Kanada). N: Daryl Hannah (Ayla), Pamela Reed (Iza), James Remar (Creb), Thomas G. Waites (Broud), John Doolittle (Brun), Curtis Armstrong (Goov). Bart the Bear. Väri, 2,35:1, DD 2.0, 94 min
Suom. tekstit Eva-Lisa Soini / svenska texter
Atlantic Film 15.9.2010

Liikealalla toiminut amerikkalainen Jean M. Auel perehtyi järjestelmällisesti opiskellen jääkauden olosuhteisiin ja kävi eloonjäämiskursseja ja sai näin vankan asiapohjan mahtavalle Maan lapset -romaanisarjalleen. Romaanisarja sai suuren kansainvälisen suosion. Sen tiedollinen puoli oli niin luja ja sen spekulatiivinen aineisto niin kiehtovaa, että Auel on saanut arvostusta myös tiedemaailmassa. Koska Auelin kaikki esivanhemmat ovat suomalaisia, hänen kirjansa on Suomessa julkaistu tekijänimellä Jean M. Untinen-Auel.

Aihepiirin filmatisointi on äärimmäisen vaikeaa, mutta kun aiheeseen tartuttiin Hollywoodissa, taakse asettuivat vankat tuottajat. Ohjaajaksi tuli elokuvien Taksikuski ja Kuin raivo härkä kuvaaja Michael Chapman ja kuvaajaksi toinen huipputekijä Jan de Bont. Käsikirjoituksen laati John Sayles ja Aylan rooliin kiinnitettiin Daryl Hannah. Kuvauspaikaksi löydettiin elokuvissa ennen näkemätön maasto Kanadan Kalliovuorilta. Dialogi toteutettiin rohkeasti merkkikielenä, joka tulkataan katsojalle alateksteillä.

Elokuvassa kerrotaan Maan lasten sankarittaren Aylan lapsuus- ja nuoruusvaiheet orvoksi jääneenä Cro-Magnon-naisena, joka joutuu neandertalinihmisten piiriin. Hän on synnynnäisesti itsenäinen neito, joka ei ymmärrä, miksi nainen ei voisi käyttää aseita ja hallita loitsuja. Häneen eivät tee vaikutusta myöskään neandertalmiesten parittelumerkit. Aylan kasvu tytöstä naisesti tapahtuu siten, että Braid raiskaa hänet tylysti takaapäin. Kun Ayla synnyttää, hänestä tulee hellä äiti, mutta kun Braudista tulee luolakarhun klaanin päällikkö, Ayla karkotetaan, ja hän joutuu jättämään poikansa klaanin pariin.

Kaikesta kunnianhimostaan huolimatta elokuva vaikuttaa enemmän siistiltä seikkailuelokuvalta kuin jääkauden alkuihmisten elämän kuvaukselta. Jean M. Auel haastoi tuottajat oikeuteen ja hankki romaaniensa filmausoikeudet takaisin itselleen, eikä muita filmatisointeja ole sen koommin tehty.

Die Hard Quadrilogy (4-blu-ray)

Perjantai, Helmikuu 12th, 2010

2010.02.06.-Die-Hard-Quadrilogy

DIE HARD QUADRILOGY (4-blu-ray)
N: Bruce Willis (John McClane)
DIE HARD – VAIN KUOLLEEN RUUMIINI YLI (Die Hard, John McTiernan, 1988), N: myös Bonnie Bedelia, Alan Rickman, 2,35:1, 132 min
DIE HARD 2 – VAIN KUOLLEEN RUUMIINI YLI (Die Hard 2  / Die Hard 2: Die Harder, Renny Harlin, 1990), 2,35:1, 126 min
DIE HARD – KOSTON ENKELI (Die Hard With a Vengeance, John McTiernan, 1995), N myös: Jeremy Irons, Samel L. Jackson, 2,40:1, 127 min
DIE HARD 4.0 (Live Free or Die Hard, Len Wiseman, 2007), 1,85:1, 125 min
Suom. tekstit / svenska texter.
FS Film (Twentieth Century Fox) 12.2.2010 blu-ray

Die Hard oli 1980-luvun parhaita toimintaelokuvia. Turboahdetun toiminnan erikoismiehet Lawrence Gordon ja Joel Silver rakensivat spektaakkelin mutta eivät vaatineet vielä ylettömyyksiä ”whammy”-kohtauksilta. Ohjaaja John McTiernan oli tuolloin noin viiden vuoden ajan parhaassa vireessään; sittemmin hän ei ole kuolematonta tehnyt. Bruce Willis oli herättänyt huomiota tv-sarjassa Konnankoukkuja kahdelle (Moonlighting) partnerinaan Cybill Shepherd, ja Die Hard teki Willisistä ison tähden. Hänen esittämänsä newyorkilaispoliisi John McClane on rento, proletaarinen tyyppi, jonka itsetuntoa koettelee kohtaaminen suuryhtiön huippujen kanssa. Heihin kuuluu myös hänen asumuserossa oleva vaimonsa Holly Gennaro (Bonnie Bedelia).

Fox Plaza -pilvenpiirtäjässä Century Cityssä kuvatussa elokuvassa viimeisimmällä tekniikalla varustettu rikolliskommando hyökkää suuryhtiön joulujuhliin ryöstääkseen suunnattoman omaisuuden. McClanen on paljain käsin pelastettava tilanne. Toimintaelokuvan ”production numbers” ovat esikuvallisesti rakennettuja (hissikuilun muuttuminen tulipätsiksi, katon ja helikopterin räjähtäminen, liekehtivä torni lumihiutaleina leijailevine arvopapereineen). Silverin supertuotannon räjähdysvoiman ja Jan De Bontin sähköisen kuvaustyön nostaa esteettiseen merkittävyyteen McTiernanin tilankäsittely. Hän saa paljon irti korkeuden ja syvyyden tarjoamista jännitysmahdollisuuksista; olemme tietoisia myös siitä, että McClane käy taistelua korkean paikan kauhua vastaan, ja tuossa taistelussa on myös vertauskuvallinen ulottuvuus. Turboahdetun toimintasirkuksen vastapainona on pienin vivahtein hahmotettu päähenkilöparin aviokriisi. Willisin lakoninen huumori on yhtä tärkeää kuin fyysiset uroteot. Alan Rickman esitti sarkastista roistoa niin suvereenisti, että häntä ruvettiin ylikäyttämään vastaavissa rooleissa.

Die Hard 2 oli  ”jatko-osa uudelleenfilmatisointina”. Taaskin on joulu. Los Angelesin poliisivoimiin siirtynyt prolepoliisi McClane odottaa vaimoaan Dullesin lentokentällä Washingtonissa. Terroristit iskevät jälleen, aikeenaan estää huumekartellin pääpampun joutuminen oikeuden eteen. Kuluneesta lähtökohdasta parhaassa iskussaan oleva Renny Harlin teki ensiluokkaisen kineettisen spektaakkelin. Jo avaustilanne lentokentällä lataa pidätetyn jännitteen tunteen, jonka purkautuminen ja jäsentely on virtuoosimaista. Die Hard 2:n tuotto oli ykkösosaan verrattuna kaksinkertainen.

Die Hard – koston enkeli -elokuvassa McTiernan palasi ohjaajaksi, nyt valitettavasti otettaan menettäneenä. McClane on erotettu poliisilaitokselta, vaimonsa hän on menettänyt, ja pullo vetää puoleensa. Mutta yksinäinen terroristi (Jeremy Irons) pakottaa McClanen taas toimintaan mielipuolisella ”Simon Says” -leikillään, jossa konna ajastaa pommeja New Yorkin arvokohteisiin. Vuodenaika on vaihtunut kuten selviää jo alkulaulussa, suomalaisittain ”polttaa kesäkatu kuuma”.

Die Hard 4.0 -elokuvassa John McClane on palannut New Yorkin poliisin palvelukseen ja tullut syyskuun yhdennentoista jälkeiseen aikakauteen. Vaimoa vailla hän on kuitenkin yhä, eivätkä välit aikuistuneeseen tyttäreenkään (Mary Elizabeth Winstead) ole kehuttavat. Keski-ikäistynyt pappa (McClane on nyt myös aivan klani) kohtaa uuden sukupolven kyberterroristit, joiden aikeena on lamauttaa Yhdysvallat itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Lopputekstien aikana kajahtaa CCR:n ”Fortunate Son”. ”Some folks are born silver spoon in hand”, mutta McClane ei kuulu heihin.

Elokuvien kantava voima on loppuun asti Bruce Willis, jonka tympääntynyt naama heijastanee myös näyttelijän asennetta henkilöhahmoonsa.

Kuvaukseltaan, lavastukseltaan ja tilankäsittelyltään loisteliaat Die Hard -elokuvat kuuluvat niihin, jotka hyötyvät teräväpiirtomasteroinnista. Muistan, miten huikeilta ne näyttivät Helsingin isojen salien valkokankailla. Olohuoneessa ne kannattaa heijastaa isoiksi.

Muumion haudan kirous ja Cujo – kauhun silmät

Keskiviikko, Lokakuu 25th, 2006

Kauhun kaksi ilmettä

MUUMION HAUDAN KIROUS (The Curse of the Mummy’s Tomb), Iso-Britannia 1964, ohjaus: Michael Carreras, pääosissa: Terence Morgan, Jeanne Roland, Fred Clark, Dickie Owen, 1:2,35, mono, 77 min. Universal 25.10.2006

CUJO – KAUHUN SILMÄT, USA 1983, ohjaus: Lewis Teague, pääosissa: Dee Wallace, Daniel Hugh-Kelly, 1:1,78, mono, 89 min. Paramount 25.10.2006

Hammer-kauhun liukuhihnaosastoon kuuluva Muumion haudan kirous (1964) on kiinnostava lähinnä todistuksena siitä, miten huono ohjaaja Michael Carreras on verrattuna Terence Fisheriin ja miten tylsiä tämän elokuvan näyttelijät ovat verrattuina Peter Cushingiin ja Christopher Leehen, jotka olivat olleet yhtiön ensimmäisen muumioelokuvan valtteina. Kauhuelokuvan suurimmat ystävät halunnevat kuitenkin tämänkin nähdä, varsinkin kun masterointi on melko pätevää ja alkuperäistä laajakangasformaattia kunnioittavaa. Palkinto suodaan vasta loppuminuuteilla, tarinan ainoassa hyvässä jaksossa, jossa muumio kantaa pyörtynyttä sankaritarta Lontoon viemäreissä, ottaa medaljongin tämän uhkealta povelta, murhaa tuhansia vuosia kirousta kantaneen veljensä ja kuolee kaupungin uumeniin.

Aivan toista luokkaa on terävä, pienimuotoinen Cujo (1983), joka on Stephen Kingin suosikki filmatisoinneistaan, ja tässä olen samaa mieltä. Elokuva hyötyy verrattomasti siitä, ettei se ole ylituotettu, vaan toimii yksinkertaisilla, vahvoilla keinoilla. Tarina ei voisi olla pelkistetympi: hullu koira uhkaa äitiä ja lasta. Lewis Teague on parhaimmillaan hyvä ohjaaja, Jan De Bontin kuvauksessa on näyttämisen tahtoa, ja Dee Wallace tuo äidin rooliinsa pakahduttavaa tunnetta, jonka varassa koko tarina seisoo. Elokuva on julkaistu dvd:llä ennenkin, huonoksi moitittuna masterointina. Uusi masterointi on niin loistelias, että elokuva vaikuttaa paremmalta kuin aikoinaan valkokankaalla, ja tämä on minulta paljon sanottu.

Basic Instinct (2-dvd erikoisversio)

Keskiviikko, Elokuu 16th, 2006

Kaikkien aikojen vaarallisin vamppi

BASIC INSTINCT. KAHDEN LEVYN ERIKOISVERSIO (Basic Instinct), USA 1992, ohjaus Paul Verhoeven, pääosissa Sharon Stone, Michael Douglas, 1:2,35, Dolby Digital ja DTS 5.1, 123 min. Universal 16.8.2006

Basic Instinct on julkaistu meillä ja maailmalla dvd:llä moneen otteeseen, jo useina erilaisina erikoisversioinakin. Julkaisuintoon lienee vaikuttanut se, että mihinkään elokuvaan ei liene käytetty dvd-pysäytyskuvaa niin paljon. Uuteen julkaisuun on koottu aikaisempien parhaita lisäaineistoja ja lisätty uusi pitkä Paul Verhoevenin erikoishaastettelu. Masterointia on vuosien mittaan parannettu.

Arvostukseltaan elokuva on kiistelty, mutta puolestani pidän sitä todellisena klassikkona, ja käsitykseni vahvistui, kun katsoin sen nyt kommenttiraitojen kanssa. Pääansio on Sharon Stonen osasuoritus, joka nousi aikoinaan heti vamppien antologiaan. Mutta koko näyttelijäkaarti on korkeatasoinen, ja elokuva on johdonmukaisen intensiivinen kokonaisuus kuvauksen, lavastuksen, musiikin ja puvustuksen ansiosta. Joe Eszterhasin käsikirjoitus antoi houreenomaisen pohjan Verhoevenin vahvalle ohjaukselle.

Verhoevenin ja kuvaaja Jan De Bontin kommenttiraita (2001) vahvistaa tunteen siitä, miten antaumuksellisesti kaikki oli valmisteltu. Kiinnostavimpiin lisäaineistoihin kuuluvat koekuvaukset, joissa Sharon Stone on vielä parempi kuin valmistuneessa elokuvassa. Yllättävin lisäaineisto on feministisen tutkijan Camille Paglian innoittunut kommenttiraita (myös 2001).

Ohjaaja ja tähti olivat uransa huipulla, ja on suuri vahinko ja ajan merkki, etteivät he ole saaneet näin hyvää (tai vielä parempaa) materiaalia sen koommin. Michael Caton-Jonesin ohjaamasta Basic Instinct 2 –elokuvasta puuttui vakamus ja intensiteetti.

Mitä pysäytyskuviin tulee, kommentaareissa vahvistetaan, ettei sijaisnäyttelijöitä eikä proteeseja käytetty.

Tarjolla on leikkaamaton alkuperäisversio, kuten Suomessa aina.