Ballad. Suomi 1944. O: Toivo Särkkä. M: Fredrik Pacius. KU: Marius Raichi. N: Maaria Eira, Thure Bahne. Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, 100 min. Finnkino 13.3.2009
Balladi oopperasta Kaarle-kuninkaan metsästys on tunnussävel ja nimenantaja 1800-luvun historiallisessa epookkielokuvassa, jollaiset olivat tuottaja-ohjaaja Toivo Särkän lempilaji.
Tarina alkaa Kaisaniemen puistossa Fredrik Paciuksen patsaan luona, ja se kertoo ensimmäisen suomalaisen oopperan synnystä vuonna 1851. Vuosiluku on faktaa, mutta lähes kaikki muu on kuvitelmaa hampurilaissyntyisen säveltäjän Fredrik Paciuksen (1809-1891, Thure Bahne) elämästä. Monipuolisesta musiikkitaiturista tuli ”Suomen musiikin isä”; hänen tulonsa maahamme käynnisti Suomen musiikkielämän kultakauden. Oopperan ja muiden laajempimuotoisten teosten rinnalla syntyi ikivihreiksi muodostuneita lauluja.
Elokuvassa korostuu Paciuksen ystävyys Sakari Topeliuksen (Arvi Tuomi) kanssa. Kavereihin kuuluvat myös Fredrik Cygnaeus (Kalle Rouni), J.V. Snellman (Topo Leistelä) ja J.L. Runeberg (Eino Kaipainen).
Elokuvassa perheellisen Paciuksen innoittajaksi tulee ”kuolematon rakastettu” Ebba Dunckert (Maaria Eira) siinä määrin, että salasuhde alkaa herättää pahennusta. Rouva Pacius pitää Ebballe mieleenpainuvan puhuttelun: ”Avioliitto on kuin kultainen häkki, johon kaikki pyrkivät, mutta siihen päästyään pyrkivät vapauteen”. Topelius tukee teemaa lapsille lukemallaan sadulla kuninkaasta, joka löytää ainutlaatuisen satakielen. Mustasukkaiset alamaiset karkottavat linnun, joka saa kultaisen häkin ja toisen linnun seurakseen. Kuningas laulaa surunsa unohtumattomin sävelin.
Kuvaus, lavastus ja puvustus ovat ilmeikästä epookkia. Särkän näyttelijäohjaus on tyypillisen kankeaa. Musiikkia johtaa Nils-Eric Fougstedt, ja sen esittävät Helsingin Teatteriorkesteri ja Kollegerna-solistikuoro. Monia ilmeisiä valintoja vältetään (”Maamme”, ”Sotilaspoika”, ”Suomen laulu”, ”Laps’ Suomen”), sen sijaan kuullaan monipuolinen valikoima Paciuksen muita sävellyksiä. Tunnusballadi on bel canto -aikakauden suomalainen helmi, mutta se kuullaan elokuvassa ehkä kaksi kertaa liian usein.
Elokuva huipentuu oopperan kantaesitykseen, jota seuraavat suomalaisen kulttuurin huiput ja jossa Topelius seppelöi Paciuksen. Finaalin ”Hymni Suomelle” -kuorokohtaus kajahtaa uljaasti italialaisten oopperamestarien veroisella voimalla.
