Archive for the ‘Caron Leslie’ Category

François Truffaut Collection (4-dvd)

Keskiviikko, Toukokuu 19th, 2010

2010.05.14.-Francois-Truffaut Collection

FRANÇOIS TRUFFAUT COLLECTION (4-dvd)
- FAHRENHEIT 451 / Fahrenheit 451 (Fahrenheit 451, GB 1966)
- MORSIAN PUKEUTUI MUSTAAN / Bruden bar svart (La Mariée était en noir, FR/IT 1968)
- MISSISSIPIN VELHO / Sirenen från Mississippi (La Sirène du Mississipi, FR/IT 1969)
- MIES JOKA RAKASTI NAISIA / Mannen som älskade kvinnor (L’Homme qui aimait les femmes, FR 1977)
Suom. tekstit Frej Grönholm (1), PrimeText International (2, 3), Ulla Treville (4) / svenska texter.
Future Film 19.5.2010

François Truffaut’n vakiinnutettua läpimurtonsa ensimmäisen kautensa elokuvilla 400 kepposta, Ampukaa pianistia, Jules ja Jim ja Pehmeä iho ranskalainen mestari kokeili taitojaan Isossa-Britanniassa ja englannin kielellä. Fahrenheit 451:n pääosissa olivat Oskar Werner ja Julie Christie, ja pohjana oli Ray Bradburyn tieteisromaani tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa kirjat on kielletty. Lopussa kohdataan ”kirjaihmisten” yhteisö: he säilyttävät maailmankirjallisuutta omassa muistissaan. Truffaut oli tuolloin Alfred Hitchcock -innoituksensa huipulla ja sai säveltäjäkseen Bernard Herrmannin kahteen peräkkäiseen elokuvaansa. Niistä toinen oli Cornell Woolrichin aiheeseen perustuva Morsian pukeutui mustaan. Siinä Jeanne Moreau koston enkelinä nitistää huikentelevaisen miesporukan (Michel Bouquet, Jean-Claude Brialy, Charles Denner, Claude Rich, Michel Lonsdale), josta lähtenyt surmanluoti vei häneltä miehen. Cornell Woolrichin aiheesta syntyi myös Mississipin velho. Truffaut sijoitti Réunionin saarelle tarinan miljonääristä (Jean-Paul Belmondo), jonka postitse tilaama vaimo (Catherine Deneuve) ei olekaan se, joka hän sanoo olevansa.

Noiden kolmen läheisesti toisiinsa liittyvän elokuvan lisäksi François Truffaut Collection -boksilla on kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Mies joka rakasti naisia. Humoristinen elokuva voi vaikuttaa kevyeltä välityöltä, mutta todellisuudessa se on avainteoksia koko Truffaut’n tuotantoon. Elokuvia casanovista, don juaneista, pelimiehistä, viettelijöistä ja hurmureista on tehty vaikka kuinka paljon, mutta tämä persoonallinen teos ei muistuta mitään niistä. Sitoutumista kaihtavalla Bertrand Moranella (Charles Denner) on monia naissuhteita, mutta hän ei ole varsinainen hedonisti vaan vakavamielinen herra. Hän on jalkafetisisti: ”naisen sääret ovat harppi, joka levittäytyy maailman ylle”, ja hän tuntee suurta onnea kuullessaan sukkahousujen hankautuvan toisiaan vasten. Kyseessä on tarina pakkomielteestä, johon saamme avaimia lapsuudenkokemuksista alkaen, ja siitä tulee lopulta kysymys elämästä ja kuolemasta. Vakava kiinnekohta on kohtaaminen vanhan rakastetun Véran (Leslie Caron) kanssa. Kun Bertrand tilittää kokemuksiaan romaaniksi, hän saa viimeiseksi ymmärtäjäkseen kustannustoimittaja Geneviève Fontanelin (Brigitte Fossey). Arvoituksellisuus kuitenkin jää.

Fahrenheit 451:ssa on kunnon tuhdit liiteaineistot. Dvd-masterointi on vähintään kohtalaista, Mississipin velhossa (kuvaus Denys Clerval) hyvää.

Twentieth Century Classics: kolmas erä (15 erillistä levyä)

Perjantai, Lokakuu 27th, 2006

Shirley Temple ja Foxin muut perhesuosikit

Twentieth Century Classics: kolmas erä
TÄSSÄ TULEN MINÄ (Baby Take a Bow, Harry Lachman, 1934)
PIENI KAPINOITSIJA (The Littlest Rebel, David Butler, 1935)
PIKKU EVERSTI (The Little Colonel, David Butler, 1935)
KULTAKUTRI (Dimples, William A. Seiter, 1936)
REBECCA (Rebecca of Sunnybrook Farm, Allan Dwan, 1938)
SWINGIN TAHDISSA (Sun Valley Serenade, H. Bruce Humberstone, 1941)
VAARALLISIA VAIMOJA KIERTUEELLA (Orchestra Wives, Archie Mayo, 1942)
FLICKAN VILLIVARSA (Thunderhead, Son of Flicka, Louis King, 1945) ensijulkaisu Suomessa
UKKOSPILVI (Green Grass of Wyoming, Louis King, 1948)
SETÄ PITKÄSÄÄRI (Daddy Long Legs, Jean Negulesco, 1955)
VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA (Five Weeks in a Balloon, Irwin Allen, 1962)
KUOLEMA KULKEE TALOSSA (The Nanny, Seth Holt, GB 1965)
KUKA MURHAISI ÄITIKULLAN? (The Anniversary, Roy Ward Baker, GB/US 1967)
YKSITYISETSIVÄ TONY ROME (Tony Rome, Gordon Douglas, 1967)
ETSIVÄ J.L. (The Detective, Gordon Douglas, 1968)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 27.10.2006

Twentieth Century Foxin loisteliaasti masteroiman sarjan kolmas julkaisuerä painottuu koko perheen elokuviin.

1930-luvun suurimpiin suosikkeihin kuuluva lapsitähti Shirley Temple oli studion suuruuden perustavia hahmoja ja Foxin kuuluisan Americanan ilmentäjä. Lamasta nousun vuosina Temple oli optimismin symboli kansakunnalle. Hän nousi suosioon jo Fox-yhtiöllä, joka vuonna 1935 yhdistyi Twentieth Century -studioon, ja toisessa varsinaisessa tähtielokuvassaan Tässä tulen minä (1934) Temple esittää entisen rikollisen tytärtä, jonka isän ylle lankeaa menneisyyden varjo. Pieni kapinoitsija (1935) sijoittuu sisällissodan vuosiin Etelävaltioissa, ja Shirleyn on mentävä presidentti Abraham Lincolnin puheille pelastaakseen kuolemaan tuomittu isänsä. Julkaisuerän aito klassikko on Pikku eversti (1935), jossa etelävaltiolainen everstivaari (Lionel Barrymore) on pannut välit poikki pohjoiseen naineeseen tyttäreensä, kunnes hän kohtaa temperamenttisen tyttärentyttären. Kultakutri (1936) sijoittuu 1800-luvun New Yorkin alamaailmaan, jossa Shirley herättää huomiota tanssin ja laulun lahjoillaan. Rebecca (1938) perustuu vain nimeksi Kate Douglas Wigginin suosikkikirjaan (suomeksi Villiruusu): orvon Shirleyn laulutaito herättää huomiota radiossa, ja hän on joutumaisillaan keinottelijoiden uhriksi. Shirley Templeä tuntuu nykyään kuuluvan asiaan väheksyä, mutta olen aina pitänyt hänestä ja ollut iloinen siitä, ettei hän jäänyt lapsitähteytensä vangiksi. Elokuvissa on hienoja lauluja ja tansseja, joissa Shirleyn koreografina ja usein kumppaninakin oli musta Bill ”Bojangles” Robinson. Elokuvien varsinainen rasite on niiden rasismi, joka on ehkä sitäkin paljastavampaa, kun se ei ole tahallisen ilkeää. Elokuvat tarjotaan sekä oikeina mustavalkoversioina että tietokoneväritettyinä.

Swingin sulttaani Glenn Miller esiintyi orkestereineen kahdessa näytelmäelokuvassa. Kevyt juoni tarjosi lähinnä kehyksen upeille musiikkinumeroille, joissa nähdään myös Millerin omaa vetopasuunan taidetta, ”kristallikuoron” hetkiä ja muita orkesterin tunnusominaisuuksia. Swingin tahdissa (1941) esitteli maailmalle ”Chattanooga Choo Choon”, ja sen näyttelijäkuntaan kuuluivat norjalainen luistelija Sonja Henie, tv-komedian tuleva kuningas Milton Berle ja sykähdyttävä Dorothy Dandridge. Vaarallisia vaimoja kiertueella (1942) -elokuvan musiikillinen kohokohta on huikea ”At Last”, jossa nähdään neljän pasuunan kohtaaminen. Glenn Miller ei ollut mikään näyttelijä, ja oikeastaan hän esittääkin näissä elokuvissa vain itseään eri nimellä. Kummassakin elokuvassa esiintyy kaikkien aikojen steppaava duo Nicholas Brothers.

Mary O’Haran suosittujen Flicka-hevosromaanien pohjalta syntyi kolme elokuvaa, joista tässä paketissa nähdään kaksi jälkimmäistä. Flickan villivarsa -elokuvassa (1945, kyseessä on elokuvan ensijulkaisu Suomessa) Ken-poika (Roddy McDowall) kasvattaa valkoisesta Thunderhead-orista kilpahevosta, kunnes hänen on pakko tunnustaa, että se kuuluu vapauteen. Ukkospilvessä (1948) Ken kasvattaa uutta kilpahevosta, tammaa nimeltä Crown Jewel, mutta taas tulee mutka matkaan: tammaa kiinnostaa kilpailuja enemmän Thunderhead! Naispääosassa lännentyttönä on Peggy Cummins, jota on lähes mahdoton tunnistaa samaksi näyttelijäksi, joka oli seuraavana vuonna pääosassa film noir -klassikossa Gun Crazy.

CinemaScopen aikakaudella Fox tuotti Setä Pitkäsäären (1955), kalliin musikaalin, joka perustuu vain löyhästi Jean Websterin lasten klassikkokirjaan. Juonen kannalta elokuvaa on vaikea ottaa todesta, mutta elokuva on katsomisen arvoinen, sillä se pääsee vauhtiin sitä mukaa kuin juoni unohtuu ja musikaaliosuudet kasvavat. Fred Astaire ei ollut koskaan huono musikaalissa, ja hänellä on niissä aina uusi konsepti. Tässä Astairen tanssityyli kohtaa Leslie Caronin uuden, raikkaan tyylin, mikä korostaa kummankin omaperäisyyttä. ”Something’s Got To Give” on elokuvan klassikkolaulu, jossa romanttiseen teemaan tuo särmää nimenomaan mahdottomien yhteentörmäyksen ajatus. Elokuvan kohokohtia ovat kaksi suuren ranskalaisen koreografin Roland Petitin suunnittelemaa fantasiabalettia, ”The Guardian Angel” ja ”Paris, Hong Kong, Rio”. Niissä kuvaus nuoren tytön kasvamisesta seksuaaliseksi naiseksi on vaikuttavaa. Elokuvassa on kommenttiraitoja, lisäaineistoja, ja miellyttävä ominaisuus kotikatsomolle on aina se, että laulutkin on tekstitetty mukana laulamista varten.

Viisi viikkoa ilmalaivassa (1962) kuuluu aikansa Jules Verne -filmatisointien aaltoon, jonka tunnetuin saavutus oli Maailman ympäri 80 päivässä. Tässäkin on koottu värikäs tähtikaarti mielikuvitukselliseen matkatarinaan. Hurjat seikkailut keskittyvät tällä kertaa Afrikan mantereelle. Usein katastrofiaiheisista kiinnostuneen tuottaja-ohjaaja Irwin Allenin uralla hyväntuulinen teos kuuluu koko perheen elokuviin.

Koko perheen elokuvien lisäksi julkaisuerään kuuluu kaksi Hammer-yhtiön brittiläistä Bette Davis -elokuvaa. Bette Davis oli ollut maailman kiehtovimpia tähtiä suuruudenkaudellaan 1930- ja 1940-luvuilla. 1960-luvulla Hammer antoi hänelle kauhean vanhan naisen rooleja. Kuolema kulkee talossa (1965) on lahjakkaan Seth Holtin ohjaustyötä. Kumpi on hirviö: lapsi tai lastenhoitaja, on psykologisen jännärin teemana. Kuka murhaisi äitikullan? (1967) kertoo suosikkinäytelmän pohjalta omituisesta perheestä, jossa kauhea silmäpuoli äiti pitää hirmuvaltansa alla kolmea vetelää poikaa.

Yhdysvalloissa Production Code oli estänyt aikuisten aiheiden käsittelyn valtavirtaelokuvassa. Frank Sinatran etsiväelokuvat kuuluivat ensimmäisiin, joissa entisiä tabuaiheita käsiteltiin vapaasti. Yksityisetsivä Tony Rome (1967) kertoo miamilaisesta etsivästä, joka kohtaa vauraan perheen julkisivun takana muhivat skandaalit, joihin liittyy kaksinnaimista, nymfomaniaa, abortteja ja heroiinia. Nancy Sinatra laulaa Lee Hazlewoodin vetävän tunnarin. Etsivä J.L. (1968) sijoittuu homoseksuaalisuuden maailmaan, johon liittyvää murhaa tutkiessaan komisario tulee paljastaneeksi koko New Yorkia koskevan korruption verkoston. Kiinnostavan voimakkaasti Sinatran esittämä poliisi asettuu homofobiaa vastaan, ja kieltäytyessään menemästä mukaan hyvä veli -järjestelmään hän lopulta luopuu poliisimerkistään, liittyen samaan Hollywood-poliisien ryhmään, johon kuuluvat Sheriffin Gary Cooper, Armottomien Marlon Brando ja Likainen Harry. Sinatran dekkarit eivät nauti suurta mainetta, ja on mielenkiintoista mutta ei oikeastaan haitallista, että hän näyttää niissä ikäistään vanhemmalta. Upeasti masteroituina Twentieth Century Classics -julkaisuina ne ovat näkemisen arvoisia myös ajankuvansa ansiosta.