Archive for the ‘Andrews Dana’ Category

He vaelsivat auringossa

Perjantai, Maaliskuu 13th, 2009

20090329-walk-in-the-sun.jpg

A Walk in the Sun. USA (c) 1946 Lewis Milestone Productions. Valmistusvuosi 1945, yleiseen levitykseen 1946. O: Lewis Milestone. KS: Robert Rossen – Harry Brownin romaanista (1944). KU: Russell Harlan. Tunnuslaulu: Earl Robinson (säv.), Millard Lampell (san.). N: Dana Andrews, Richard Conte, George Tyne, John Ireland, Lloyd Bridges, Sterling Holloway, Norman Lloyd, Herbert Rudley, Richard Benedict, Huntz Hall, James Cardwell, George Offerman, Jr., Steve Brodie, Matt Willis, Chris Drake. Mustavalkoinen, 1,33:1, mono, pitkä versio 117 min
Suomennos: Meri Tuomi.
Finnkino (The Great Hollywood Classics) 13.3.2009

Lewis Milestonen sotaelokuvassa He vaelsivat auringossa ei ole sankareita, vaan se on ryhmän, jalkaväen joukkueen tarina. Sellaisena se kuuluu Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan edeltäjiin ja mahdollisiin esikuviin.

Aidon tuntuinen tarina kertoo amerikkalaisten joukkojen maihinnoususta Italian Salernossa vuonna 1943, ja tavoitteena on saksalaisten hallussa olevan maatilan valtaus. Elokuvassa korostuu sodan arki ja pitkällinen odotus toiminnan hetkien välillä. Siinä on psykologista herkkyyttä sodan hermopaineelle. Nämä sotilaat tekevät mitä pitää, vaikka heidän esimiehensä kuolevat etulinjassa ja vaikka he pelkäävät koko ajan. Käsikirjoituksen laati Robert Rossen uskollisena pohjana olevalle Harry Brownin romaanille. Milestone auttoi Brownin Hollywood-uralle. Viimeisenä Milestone-Brown yhteistyönä valmistui alkuperäinen Ocean’s Eleven (1960), ja Brown sai nimensä alkuperäistä paremman uudelleenfilmatisoinninkin (Ocean’s Eleven, 2001) tekijätietoihin.

Vaikka elokuva sai kiittävän vastaanoton, Samuel Fuller arvosteli sitä avoimessa kirjeessä, ja Fullerin sotaelokuvatuotantoa voi pitää reaktiona mm. tähän elokuvaan.

Elokuva valmistui tammikuussa 1945, kun sota oli vielä käynnissä. Sodan päätyttyä sitä pidettiin varastossa odottamassa sopivaa levitysaikaa, ja yleiseen levitykseen se tuli kesäkuussa 1946. He vaelsivat auringossa sai Suomen ensi-iltansa vuonna 1951 lyhennettynä 100-minuuttisena versiona. Dvd:llä nähdään 117-minuuttinen alkuperäisversio, jossa on merkittävällä sijalla Earl Robinsonin ja Millard Lampellin tunnusballadi. Luultavasti juuri tämä elokuva antoi esikuvan 1950-luvun suositulle tunnusballadikäytännölle.

Valitettavasti dvd on vedetty loivasta ja kuluneesta, ehkä 16-millisestä masterista, joka ei tee oikeutta mestarikuvaaja Russell Harlanin työlle. Päätellen siitä, että elokuvalla on Yhdysvalloissa 11 eri dvd-julkaisijaa, tämäkin merkkiteos on joutunut public domain -asemaan.

Elokuvan ikäraja Suomessa oli tuoreeltaan K16 eli siirtymämenettelyn mukaisesti K15; dvd-kannessa on K18.

Paramount Collection (12 erillistä levyä)

Keskiviikko, Marraskuu 15th, 2006

Paramount laidasta laitaan

LAIN VARTIJA (Detective Story), USA 1951, ohjaus: William Wyler, pääosissa: Kirk Douglas, Eleanor Parker, 1:1,33, mono, 99 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

NORSUPOLKU (Elephant Walk), USA 1954, ohjaus: William Dieterle, pääosissa: Elizabeth Taylor, Peter Finch, Dana Andrews, 1:1,33, mono, 98 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

HÄTÄVALHE (Indiscreet), Iso-Britannia 1958, ohjaus: Stanley Donen, pääosissa: Cary Grant, Ingrid Bergman, 1:1,78, mono, 96 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

SKANDAALIPRINSESSA (A Breath of Scandal), Italia/Itävalta/USA 1960, ohjaus: Michael Curtiz, pääosissa: Sophia Loren, Maurice Chevalier, John Gavin, 1:1,85, mono, 94 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

HATARI! (Hatari!), USA 1962, ohjaus: Howard Hawks, pääosissa: John Wayne, Elsa Martinelli, 1:1,78, mono, 151 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

MIES KYLMÄSTÄ (The Spy Who Came In from the Cold), Iso-Britannia 1965, ohjaus: Martin Ritt, pääosissa: Richard Burton, Claire Bloom, Oskar Werner, 1:1,78, DD 5.1, 108 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

PALAAKO PARIISI? (Paris brûle-t-il? / Is Paris Burning?), Ranska/USA 1966, ohjaus: René Clément, pääosissa: Gert Fröbe, Orson Welles, suuri tähtikaarti, mustavalkoinen 1:2,35, DD 5.1, 159 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

OI! MIKÄ IHANA SOTA. ERIKOISJULKAISU (Oh! What a Lovely War), Iso-Britannia 1969, ohjaus: Richard Attenborough, pääosissa: John Mills, Susannah York, suuri tähtikaarti, 1:2,35, mono, 138 min, mukana ohjaajan kommenttiraita, kolmiosainen dokumentti elokuvan teosta ja kirjanen. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

KERRAN KIRKKAANA PÄIVÄNÄ (On a Clear Day You Can See Forever), USA 1970, ohjaus: Vincente Minnelli, pääosissa: Barbra Streisand, Yves Montand, 1:2,35, DD 5.1, 124 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

LOKKI JOONATAN (Jonathan Livingston Seagull), USA 1973, ohjaus: Hall Bartlett, elämänkatsomuksellisella vuoropuhelulla varustettu luontodokumentti, 1:2,35, mono, 99 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

HINTAAN MIHIN HYVÄNSÄ (Hustle), USA 1975, ohjaus: Robert Aldrich, pääosissa: Burt Reynolds, Catherine Deneuve, 1:1,85, mono, 115 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

YRITETÄÄN YHDESSÄ, ALOITETAAN ALUSTA (Starting Over), USA 1979, ohjaus: Alan J. Pakula, pääosissa: Burt Reynolds, Candice Bergen, Jill Clayburgh, 1:1,85, mono, 101 min Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

Paramount on niitä suuria vanhoja jenkkiyhtiöitä, jotka julkaisevat tuotantoaan laajasti huipputasoisina dvd-julkaisuina. Useat elokuvista on julkaistu Paramount Collection -tunnuksella. Mukana on myös muiden yhtiöiden ja myös eurooppalaista tuotantoa, jota Paramount levittää. Joukossa on sekä helmiä että erikoisuuksia.

Lain vartija (1951) kuuluu niihin William Wylerin iskeviin, persoonallisiin elokuviin, joita hän teki vallitsevia makuodotuksia uhmaten toisen maailmansodan jälkeen. Elokuvassa ei vaivauduta peittämään sitä, että se perustuu Sidney Kingsleyn näytelmään. Ajan, paikan ja toiminnan ykseys (päivä poliisipiirissä New Yorkissa) on tarinan rajoitus ja voima. Elokuva oli yksi niistä aikansa rikkinäisen poliisin muotokuvista, joista kulkee suora yhteys nykypäivän tv-poliisisarjoihin. Kirk Douglas esittää ylipaineeseen joutuvaa poliisia ja Eleanor Parker hänen vaimoaan, jolla on salaisuus. Jännitteet kiihtyvät hurjaan loppuratkaisuun. Lee Garmesin mustavalkoisena kuvaama elokuva tarjotaan teknisesti esikuvallisena laitoksena.

Norsupolku (1954) oli Elizabeth Taylorin ympärille rakennettu tähtielokuva. Brittityttö lähtee parin viikon seurustelun jälkeen teeplantaasin isännän (Peter Finch) rouvaksi Ceylonin, nykyisen Sri Lankan, ylängöille. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä riesaa tuottavat yläluokan omituiset tavat pyöräpooloineen ja koleraepidemia sekä ennen muuta kuolleen vanhan isännän aavemainen muisto. Lopulta pillastunut norsulauma murskaa jalkoihinsa mahtavan kartanon, joka on rakennettu ikiaikaisen norsupolun päälle. Kirous koituu siunaukseksi, sillä uusi, parempi elämä voi nyt alkaa.

Hätävalhe (1958) on rakennettu Ingrid Bergmanin ja Cary Grantin tähtikarisman varaan. Keskinäinen kemiahan oli kuolemattomasti testattu jo Alfred Hitchcockin elokuvassa Notorious. Stanley Donenin romanttinen komedia perustuu ovelaan ideaan: paljon matkusteleva, sitoutumiskammoinen mies antaa ymmärtää olevansa naimisissa. Kun seurasta hurmaantunut nainen haluaa jatkaa iltaa, miehen ei tarvitse pelätä mitään lyhytaikaista suhdetta vakavampaa. Miehen harrastama hämäys on siis vastakohta sille mitä pinnallisen seurustelun turuilla yleensä kuulee. Nainen pääsee pelistä selville, ja hänen suuttumuksensa tarjoaa poikkeuksellista komediaa, mutta tarina ei tietenkään pääty siihen.

Paketin vaatimattominta antia on Skandaaliprinsessa (1960), Carlo Pontin (1912-2007) tuottama Sophia Loren -tähtielokuva, joka sijoittuu sadan vuoden takaiseen keisarilliseen Itävalta-Unkariin. Vaikka ohjaajana on Budapestissa 1886 syntynyt Michael Curtiz, joka kuului itävaltalaisen elokuvan varhaisiin jättiläisiin, elokuvasta puuttuu henkevyys ja tyyli, eikä se milloinkaan nouse komeiden tuotannollisten puitteidensa yläpuolelle. Isää esittää Maurice Chevalier, mikä tuo mieleen, että 30 vuotta aikaisemmin Ernst Lubitsch hallitsi tällaiset keisariajan komediat, joissa Chevalier näytteli ensirakastajaa. Pökkelömäinen John Gavin ei tunnu hetkeäkään kiinnostuneelta ensirakastajan osastaan. 1960-luvulla Hollywood oli henkitoreissaan, ja Curtizin kaltaiset veteraanit tekivät viimeisiä elokuviaan suunnattomilla budjeteilla.

Myös Howard Hawks alkoi olla pihalla, vai pitäisikö sanoa savannilla. Kepeä Hatari (1962) kertoo villieläimiä eläintarhoille pyydystävästä tiimistä Tanganjikassa. Pomona huseeraa John Wayne, ja mukana ovat Hardy Krüger, Elsa Martinelli, Red Buttons, Gérard Blain, Michèle Girardon sekä Bruce Cabot, joka oli jo alkuperäisessä King Kongissa villieläinten perässä. Waynea on vaikea ottaa tosissaan nuoren neidon rakkauden kohteena, mutta toiminnan ja irrottelun kuvaus kiehtoo, ja musiikin loi Henry Mancini (”Baby Elephant Walk”).

Ranskalais-amerikkalainen Palaako Pariisi? (1966) kuului aikansa suuriin omnibus-elokuviin, joissa historian käännekohtaa seurataan monitarinaisena mosaiikkina kymmenien huipputähtien miehittäessä rooleja. Elokuva olikin ranskalaisten vastaus Darryl F. Zanuckin jättiläiselokuvalle Atlantin valli murtuu (1962), joka käsitteli Normandian maihinnousua. Tässä René Clémentin suurtyössä teemana ovat natsimiehityksen viimeiset vaiheet Pariisissa Hitlerin annettua määräyksen polttaa Pariisi ennemmin kuin luovuttaa se liittoutuneille.

Valtava tähtikaarti oli mukana myös brittielokuvassa Oi! Mikä ihana sota (1969). Richard Attenborough oli näyttelijä- ja tuottajaveteraani esikoisohjaajaksi ryhtyessään. Hanke, ensimmäistä maailmansotaa kuvaava musikaali, kuulostaa kummalta, mutta sillä oli kymmenen vuoden kypsymisaika, musikaali oli saanut suuren näyttämösuosion, ja näyttelijä John Mills ja kirjailija Len Deighton kehittelivät sille elokuvallisen ratkaisun. Tekijänoikeudellisista syistä suurelokuvaa oli kauan vaikea nähdä ennen loisteliasta dvd-laitosta, jossa on perinpohjaiset lisäaineistot. Eksentrinen elokuva availee ovia brittiläiseen luonteeseen, se on kuvaamansa aikakauden musiikillinen antologia ja myös hippiaikakauden tuote kuolemaa symbolisoivine punaisine unikoineen.

Ohjaajiin, jotka olivat eksyksissä uuden Hollywoodin aikakaudella, kuului Vincente Minnelli. Hänen toiseksi viimeinen elokuvansa Kerran kirkkaana päivänä (1970) perustuu Alan Jay Lernerin näytelmään. Yves Montand esittää psykologia, jonka apuun turvautuu Barbra Streisand halutessaan vapautua tupakkariippuvuudestaan hypnoosilla. Hypnoosi paljastaa naisesta yllättäviä rinnakkaisia persoonallisuuksia, joista erääseen Montand rakastuu. Tarina tarjoaa tilaisuuksia psykedeelisiin kuvatehosteisiin, ja vastakulttuurillista särmää tarjoaa Barbran veljeä esittävä Jack Nicholson. Muodonmuutosten aiheessa on kiinnostavia yhtymäkohtia kirjailijan muihin musikaaliaiheisiin (Lumottu laakso, My Fair Lady), mutta parasta julkaisussa on sen loistelias värimasterointi, joka tekee oikeutta ohjaajan kiinnostukselle uusiin kuvamaailmoihin.

Lokki Joonatan (1973) on Hall Bartlettin kunnianhimoinen elokuva, joka perustuu amerikkalaisen Richard Bachin filosofiseen suosikkikirjaan. Kirja on tehnyt syvän vaikutuksen lukijoihin Suomessakin jo useassa polvessa, ja suomennoksen uusin painos on otettu 2006. Kirja kuuluu niihin, joita on ”mahdoton filmata”. Eksistentialistinen lokkitarina kertoo laumasta itsenäistymisestä, omien rajojen kokeilusta, törmäyksestä mahdottoman haasteen edessä, ja viisastumisesta kokemuksen kautta. Ihmishahmoja ei kuvassa näy, ja luontokuvaus on huikeaa, mutta Neil Diamondin lauluista voi olla monta mieltä, eikä ihmisäänen yhdistäminen pokerinaamaisiin lokkeihin vakuuta. Ihmisajattelun kytkeminen elämiin onkin ollut kunnianhimoisimpien eläimiä kuvaavien elokuvien ongelma Maija Mehiläisestä Pingviinien matkaan. Tämä on elokuva, jonka olisi suonut luottavan enemmän kuviinsa.

Hintaan mihin hyvänsä (1975) on Robert Aldrichin ohjaajanuran viimeisen vuosikymmenen tuotantoa. Mielipiteet siitä vaihtelevat akselilla BOMB (Leonard Maltin) – mestariteos (Peter von Bagh). Mielestäni elokuva on siltä väliltä, ristiriitainen aikalaiskuvaus, jossa vanhan Hollywoodin maestro ammentaa mahdollisuuksista kuvata elämää rehellisemmin kuin Production Code edellisellä vuosikymmenellä salli. Los Angeles -tarinassa poliisin (Burt Reynolds) ja puhelintytön (Catherine Deneuve) suhteesta on syytä muistaa, että prostituutio Kaliforniassa on rikos, ja suhde on siksi koko ajan vailla tulevaisuutta. Poliisipomo (Ernest Borgnine) kiusaakin Burtia uhkaamalla pidättävänsä Deneuven jouluaattona ja luovuttamalla tämän rekkalesbojen häkkiin. Pornografian maailmaan kytkeytyvässä rikostutkimuksessa on yhteyksiä Paul Schraderin muutamaa vuotta myöhemmin tekemään Hardcoreen (1979), alkutilannetta myöten juonikuviossa on samaa kuin Vares-seikkailussa V2 – jäätynyt enkeli (2007), ja umpikujaan joutuneen poliisin ratkaisu on periaatteessa yhtä kuin Kirk Douglasin yllämainitussa Lain vartijassa.

Yritetään yhdessä, aloitetaan alusta (1979) on toinen elokuva, jossa Burt Reynolds on parhaimmillaan. Toimintaelokuvien machomuotista poiketen hän sai tilaisuuden osoittaa olevansa hyvä, monipuolinen ja herkkäkin näyttelijä, näin Aldrichilla ja myös tässä Alan J. Pakulan ohjaamassa elokuvassa, joka perustuu Dan Wakefieldin romaaniin. Siihen asti televisiossa arvostettua työtä tehnyt James L. Brooks (Hellyyden ehdoilla, Elämä on ihanaa) teki siinä elokuvadebyyttinsä tuottaja-käsikirjoittajana. Tarina kertoo eronneesta miehestä, jonka on vaikea unohtaa vaimoaan (Candice Bergen), vaikka hän kohtaakin melko pian uuden kiinnostavan naisen (Jill Clayburgh). Kipu, suru ja huumori vuorottelevat aikuista katsojaa kirpaisevassa ihmissuhde-elokuvassa. Eroterapiaryhmäkin kuuluu aiheisiin teoksessa, joka on itsessään ”leffaterapiaa” Mikael Saarisen tarkoittamalla tavalla.

Twentieth Century Classics: toinen erä (15 erillistä levyä)

Perjantai, Kesäkuu 16th, 2006

Lisää Foxin aarteita

CHICAGO PALAA (In Old Chicago, Henry King, 1936)
VIHREÄ OLI LAAKSONI (How Green Was My Valley, John Ford, 1941)
SUURSUON SALAISUUS (Swamp Water, Jean Renoir, 1941)
KUMMITUSLAIVA (Wing and a Prayer, Henry Hathaway, 1944)
13 RUE MADELEINE (Ryhmä 77, Henry Hathaway, 1947)
ILMOJEN KOTKAT (Twelve O’Clock High, Henry King, 1949)
HERRAT PITÄVÄT VAALEAVERISISTÄ (Gentlemen Prefer Blondes, Howard Hawks, 1953)
GLADIAATTORIT (Demetrius and the Gladiators, Delmer Daves, 1954)
TAIVAS TIETÄÄ, MR. ALLISON (Heaven Knows, Mr. Allison, John Huston, 1957)
PUOLIVERINEN (Flaming Star, Don Siegel, 1960)
OPERAATIO ATOMISUKELLUSVENE (Voyage to the Bottom of the Sea, Irwin Allen, 1961)
300 SPARTALAISTA (The 300 Spartans, Rudolph Maté, 1961)
ATLANTIN VALLI MURTUU (The Longest Day, Ken Annakin, Andrew Marton, Bernhard Wicki, 1962)
FANTASTINEN MATKA (Fantastic Voyage, Richard Fleischer, 1966)
RAAMATTU… ALUSSA LOI JUMALA (The Bible: In the Beginning…, John Huston, 1966)
STAR! TÄHTI (Star!, Robert Wise, 1968)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 16.6.2006

Sekä erillisenä: THE SOUND OF MUSIC (1965) – KAHDEN LEVYN 40-V-JUHLAJULKAISU (The Sound of Music, Robert Wise, 1965), 20.1.2006

Hollywoodin mahtistudioihin kuuluva Twentieth Century Fox julkaisee monen vuosikymmenen tuotantoaan sarjana, johon kuuluu sekä aitoja klassikoita että muuten vain kiinnostavia genre-löytöjä sotaelokuvista musikaaleihin. Korkealuokkainen masterointi on sarjan laatutunnus.

Ykkösklassikko on Vihreä oli laaksoni (1941), viimeinen huipputeos John Fordin ”ihmeellisiltä vuosilta”. Hän teki muutamassa vuodessa mestariteosten sarjan, joka katkesi vasta, kun hän lähti sotaan. Walesilaisen kaivostyöläisperheen saaga, pääosissa Walter Pidgeon, Maureen O’Hara ja Donald Crisp, sykähdyttää yhteiskunnallisella voimallaan, uskontoteeman poikkeuksellisella käsittelyllä ja perheen väkevän tunteellisella ensemble-kuvauksella. Arthur C. Millerin mustavalkoinen kuvaus välittyy kotiruudussa loisteliaana.

Ranskan natsimiehitystä Hollywoodiin paennut Jean Renoir aloitti amerikkalaisen uransa Foxilla. ”Hän ei ole yksi meistä”, huomasi Foxin tuotannonjohtaja Darryl F. Zanuck, mutta tuloksena oli kiehtova Suursuon salaisuus (1941), jonka ulkokuvat otettiin Georgian Okefenokee-rämeellä. Elokuvissa on pieniä osia myöten melkoinen tähtikaarti: Dana Andrews, Anne Baxter, Walter Brennan, John Carradine

Kaikkien aikojen sotaelokuviin kuuluu Henry Kingin ohjaama Ilmojen kotkat (Twelve O’Clock High, 1949). Käynnissä on the Battle of Britain; jenkit liittyvät brittien tueksi armottomaan taisteluun ilmojen herruudesta Luftwaffea vastaan vuonna 1942. Gregory Peck on parhaimmillaan äärimmäisen hermopaineen kohtaavana komentajana. Liiallinen eläytyminen miehistön ongelmiin on teemana psykologisesti uskottavassa tarinassa, jonka realistiset ilmataistelukohtaukset vaikuttavat siksikin, että niitä osataan sopivasti säästää. Pääosassa ovat ihmiset eivätkä koneet.

Sarjan löytöihin kuuluu Henry Hathawayn ohjaama Wing and a Prayer (1944), alaotsikoltaan The Story of Carrier X. Se on nähty Suomessa vain ensi-iltakierroksella nimellä Kummituslaiva. Älykäs ja epätavallinen sotaelokuva on tehty strategian näkökulmasta. Pearl Harborin tuhon hirmuisuus on suurempi kuin kukaan Yhdysvaltain puolustusvoimien ulkopuolella oivaltaa. Strategiana on aluksi lähettää haamualuksia partioimaan Tyynellemerelle, hämäämään japanilaisia luulemaan, että jenkkejä on enemmän kuin onkaan. Lentotukialuksen sotureita suututtaa, kun heiltä kielletään taisteleminen. Vasta lopussa päästään oikeaan sotaan Midwayn taistelussa. Elokuva yllättää realismillaan ja psykologisella herkkyydellään, ja siinä lasketaan leikkiä joukkoon liittyneestä Hollywood-tähdestä. Pääosissa ovat Don Ameche, Dana Andrews, William Eythe, Charles Bickford ja Cedric Hardwicke.

Fox paneutui sodan teemoihin aina täysillä, ja freelancer-tuottajavaiheessaan Darryl F. Zanuck toteutti sen levitykseen lempiprojektinsa Atlantin valli murtuu (1962). Hän oli elokuvan varsinainen tekijä; ohjaajia oli kolme ja tähtinäyttelijöitä 48. Dokumentaarista aitoutta havitteleva elokuva kuvaa Normandian maihinnousua minuutin tarkkuudella kaikkien osapuolten näkökulmia vuorotellen, ja tässäkin on yksilöllisen draaman tilalla strateginen, eeppinen katsantokanta. Kolmituntinen, loisteliaasti mustavalkoisena scopena toteuttu elokuva onkin antoisa myös sodasta vakavasti kiinnostuneille.

Normandian maihinnousuun tarjoaa erikoisnäkökulman Henry Hathawayn vakoiluelokuva 13 Rue Madeleine (1947). Elokuva on ollut viimeksi nähtävillä Suomessa vain ensi-iltakierroksella, jolloin siitä käytettiin nimeä Ryhmä 77. Elokuva kuuluu Louis De Rochemontin tuottamien realististen jännityselokuvien sarjaan, jossa hän italialaisen neorealismin hengenheimolaisena suosi oikeita tapahtumapaikkoja. Tosipohjaisessa tarinassa jenkkivakoilun ytimeen soluttautuu natsitiedustelija (Richard Conte), jonka kautta jenkit yrittävät syöttää väärää tietoa. Elokuva huipentuu Le Havreen, jossa Gestapon päämaja sijaitsee elokuvalle nimen antaneessa kohtalokkaassa osoitteessa. James Cagneyn hirvittävä loppukamppailu on kuvattu tavalla, joka on kunnianosoitus Roberto Rossellinin Rooma avoin kaupunki -elokuvan Gestapo-jaksolle.

Yksilönäkökulman toiseen maailmansotaan tarjoaa myös Taivas tietää, Mr. Allison (1957), jossa karski merisotilas (Robert Mitchum) kohtaa Tyynenmeren yksinäiselle atollille jääneen nunnan (Deborah Kerr). Ohjaaja John Huston on taas Afrikan Kuningatarta muistuttavassa asetelmassa, mutta elokuva toimii omilla, sympaattisen erilaisilla jännitteillään. Vastakohdat törmäävät omaperäisessä robinsonadissa, joka on samalla erilainen sotaelokuva. Se kuvaa japanilaisiakin tavallista vivahteikkaammin.

Julkaisuerän vanhin elokuva In Old Chicago (Chicago palaa, 1936) on Suomessa harvoin nähty; ensi-iltalevityksensä jälkeen se nähtiin meillä viimeksi 40 vuotta sitten televisiossa. Henry King sai siinä ohjatakseen kappaleen mahtavaa Americanaa Chicagon suuruuden perustamiskaudelta 1850-luvulta 1870-luvulle. Se on yksi lännenelokuvan kaltaisista amerikkalaisista urbaaneista eepoksista; MGM valmisti samana vuonna San Franciscon, joka päättyy maanjäristykseen. Foxin elokuva huipentuu tulipaloon, joka tuhoaa kaupungin kurjimmat slummit. Tyrone Power, Alice Faye ja Don Ameche nähdään varhaisimpiin kuuluvissa tähtirooleissaan.

Sarjan moni elokuva edustaa Foxin ylpeydenaihetta, CinemaScope-kuvausta. Demetrius and the Gladiators (Gladiaattorit, 1954) on kuuluisan The Roben (Näin hänen kuolevan) huomattavasti parempi jatko-osa. Käsikirjoittaja (Philip Dunne) ja säveltäjä (Franz Waxman) ovat samat, mutta ohjaaja on Henry Kosteria parempi Delmer Daves. Laajakankaan pioneerielokuvan kankean ilmaisun korvaa kiehtovampi tarinankerronta. Victor Mature (Demetrius), Michael Rennie (Pietari) ja Jay Robinson (Caligula) ovat samoja päänäyttelijöitä molemmissa, uusina esiintyjinä rinnallaan Susan Hayward (Messalina), Debra Paget (Lucia), Ernest Borgnine (Strabo) ja Anne Bancroft (Paula). Teemana on vastasyntyneen kristinuskon ja Rooman keisarikunnan hirmuvallan kohtaaminen.

Kauemmas historiaan sukeltaa 300 spartalaista (1961). Sen ohjasi uransa loppusuoralla Kreikan aidoilla tapahtumapaikoilla Rudolph Maté, joka oli tullut maailmanmaineeseen Jeanne d’Arcin kärsimyksen (1928) kuvaajana. Aiheena on historian kuuluisin puolustustaistelu Thermopylain solassa 480 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Persia, silloisen maailman suurin mahti, oli nujertamaisillaan hajanaisen Kreikan mutta koki hirvittäviä menetyksiä spartalaisten käsissä. Mukana ovat historian kuuluisat hahmot, Persian kuningas Kserkses (David Farrar), Spartan kuningas Leonidas (Richard Egan) ja Ateenan nerokas merisotastrategi Themistokles (Ralph Richardson). Kiinnostava teos historian ja sotastrategian vakavallekin harrastajalle.

Ajan alkuun asti vie Raamattu… alussa loi Jumala (1966), Dino De Laurentiisin italialainen jättituotanto, joka tuli Foxin levitykseen. John Huston ohjasi episodimaisen elokuvan, joka perustuu Mooseksen ensimmäisen kirjan alkuun (n. 30 sivua 1200-sivuisesta Raamatusta). Aatamista ja Eevasta päästään Abrahamiin ja Saaraan, mukana Nooakin arkki, Baabelin torni ja Sodoma ja Gomorra. Kolmituntisessa spektaakkelissa on melkoinen näyttelijäkaarti, parhaina Huston itse Nooana ja George C. Scott ja Ava Gardner Abrahamina ja Saarana. Aatamin ja Eevan tekosiveä kainostelu ja Ulla Bergrydin suojaavasti kiinnitetyt hiukset ovat huvittavia. Giuseppe Rotunnon loistelias scope-kuvaus alkunäyissä ja vedenpaisumusjaksossa on vaikuttavaa. Huston itse on elokuvan selostaja, äänessään yhtä paljon satusetää kuin profeettaa.

Science fictionin alalta on tarjolla kaksi komeasti masteroitua 1960-luvun seikkailuelokuvaa. Voyage to the Bottom of the Sea (Operaatio atomisukellusvene, 1961; kannessa väärä vuosiluku 1953) kuuluu Irwin Allenin suurten katastrofispektaakkelien sarjaan. Maailmanloppu uhkaa, magneettimyrskyt raivoavat, taivas on tulessa, ja vain sukellusveneen oikeaan aikaan laukaisema ydinohjus voi pelastaa ihmiskunnan. Walter Pidgeon ja Joan Fontaine ovat mukana tähtikaartissa, Frankie Avalon esittää tunnuslaulun, käsikirjoitus ei vakuuta, mutta Winton C. Hochin ja John Lambin kuvaus on loistavaa.

Fantastinen matka (1966) vei sukellusveneseikkailun ihmisruumiin sisäavaruuteen. Pienennetty kirurginen lääkäriyksikkö tekee huikean retken purkaakseen hyytymän tshekkiloikkarin aivoista. Richard Fleischer pitää otteen lennokkaana, ja tähtikaartissa nähdään Stephen Boyd, Raquel Welch ja Donald Pleasence. Elokuva ottaa aiheesta visuaalisesti kaiken irti, ja aidossa scope-leveydessä psykedeeliset näyt pääsevät oikeuksiinsa.

Elvis Presley teki Foxille kolme elokuvaa, ja Puoliverinen (Flaming Star, 1960) on niistä paras, vieläpä paras draamaelokuva koko Elviksen elokuvauralla. Se oli alkanut kiinnostavasti Foxin Love Me Tenderillä (1956) ja jatkunut Elviksen parhailla elokuvilla Jailhouse Rock ja King Creole, jotka toimivat hänen vahvalla pop-karismallaan. Fox antoi Elvikselle taas western-aiheen. Ollaan sisällissodan jälkimainingeissa Texasissa, lännenelokuvan suosikkiaikakaudella. Elviksen äiti on kaunis kiowa (Dolores Del Rio) ja isä valkoinen mies (John McIntire). Kun intiaanit nousevat sotapolulle, koko perhe kohtaa tragedian. Clair Huffakerin ja Nunnally Johnsonin käsikirjoituksesta syntyi Don Siegelin jämerässä ohjauksessa kunnon jälkeä ennen kuin Elviksen elokuvaura repsahti liukuhihnatasolle.

Tänä vuonna on nähty dvd:llä monta musikaalin mastodonttivuosikymmenen, 1960-luvun, elokuvaa, ja niihin kuuluu Robert Wisen mahtava Star! (1968). Näin sen ensi kertaa, ja yllätyin myönteisesti. Gertrude Lawrencen (Julie Andrews) ja Noël Cowardin (Daniel Massey) tarina 1920-luvulta 1940-luvulle on sellaisen katsojan musikaali, joka arvostaa upeiden laulu- ja tanssinumeroiden lisäksi älykästä ja satiirista dialogia ja aikojen ja tapojen aitoa kuvausta. Lähes kolmituntinen elokuva tuli moniaalla levitykseen lyhennelminä, mutta dvd:llä se nähdään koko laajuudessaan ja kaikkine lisäaineistoineen, jotka oli valmisteltu ohjaajan johdolla jo vuoden 1993 analogista laserlevyjulkaisua varten. Laulut ovat Noël Cowardin, George Gershwinin, Cole Porterin ja Kurt Weillin teräviä originaaleja, ja Julie Andrews on niissä kuten koko roolissakin parhaimmillaan, seksikkäästi ja älykkäästi erilainen erilainen kuin Maija Poppasena tai laulavana nunnana.

Twentieth Century Classics -sarjan ulkopuolella on julkaistu myös Foxin levityshistorian suurhitti The Sound of Music (1965) kahden levyn 40-vuotisjuhlajulkaisuna, kuvallisena ja äänellisenä loistopainoksena. Kyseessä on täysin fotokemiallisesti 65 mm:n alkuperäisnegatiivista restauroitu laitos, jossa on pitkät ja tuhdit lisäaineistot myös oikeasta Trappin perheestä. Monista ominaisuuksista elokuvan ystäville arvokkain lienee kuitenkin sen ”laula mukana” -ominaisuus! Harvassa elokuvassa onkaan niin monta laulua, jotka saavat kotikatsomonkin laulutuulelle.