Archive for the ‘Aldrich Robert’ Category

Julmat, vahvat ja röyhkeät

Keskiviikko, Marraskuu 17th, 2010

2011.01.01.-Emperor-of-the-North

JULMAT, VAHVAT JA RÖYHKEÄT / De grymma, de starka och de fräcka (Emperor of the North Pole / Emperor of the North). USA © 1973 Twentieth Century Fox. TJ: Kenneth Hyman. T: Stanley Hough. O: Robert Aldrich. KS: Christopher Knopf. KU: Joseph F. Biroc. LA: Jack Martin Smith. Ehostus: William Turner. ET: Henry Millar, Jr. Kuvalliset tehosteet: L.B. Abbott. M: Frank De Vol. ”A Man And A Train” (san. Hal David, säv. Frank De Vol) es. Marty Robbins. Ä: Richard Overton. LE: Michael Luciano. N: Lee Marvin (A No. 1), Ernest Borgnine (Shack), Keith Carradine (Cigaret), Charles Tyner (Cracker), Malcolm Atterbury (Hogger), Simon Oakland (poliisi), Elisha Cook, Jr. (Gray Cat). Väri, 1,85:1, DD mono, 115 min
Suom. tekstit / svenska texter.
Future Film (Twentieth Century Fox / Hollywood Classics) 17.11.2010

A No. One oli todellinen henkilö, siviilinimeltään Leon Ray Livingston (1872-1944), kulkuri ja kirjailija, amerikkalainen legenda, joka kulki salamatkustajana Yhdysvaltoja pitkin ja poikin. Samuel Fuller kertoo muistelmissaan lukeneensa tämän kirjan jo lapsena ja säilyttäneensä sitä ikänsä aarteenaan. Mark Twain ja Jack London olivat A No. Onen sukulaissieluja vaeltajina ja kirjailijoina.

Christopher Knopfin käsikirjoituksessa A No. One on sijoitettu vuoden 1933 pula-aikaan, ja tarina on dramatisoitu salamatkustajien kuninkaan ja junavahdeista julmimman kaksintaisteluksi. Robert Aldrich oli 1950-luvulla Hollywoodin lupaavimpia ohjaajia, mutta yhteenotot tuotantoyhtiöiden kanssa lamauttivat hänen parhaan innoituksensa. 1960-luvun jälkipuolelta alkaen Aldrichin tuotannon päälinjaksi tuli eräänlainen ”laadun väkivaltaviihde”, pääosissa tavallisesti Lee Marvin, Ernest Borgnine ja Burt Reynolds.

Väkivaltaviihteen putkeen puristui myös A No. Onen tarina elokuvassa, joka sai suomalaiseksi nimekseen Julmat, vahvat ja röyhkeät. Alkukielinen nimi Pohjoisnavan kuningas viittaa pula-ajan mustaan huumoriin, jossa ykköskulkurinkin valtakunnan nähtiin olevan tyhjää täynnä. Aldrichin filmatisoinnissa kulkurileirit ja pula-ajan ilmapiiri ovat värikästä taustaa kissa- ja hiirileikille, joka muistuttaa Tom ja Jerry -animaatioita. Kulkurien kuningasta tulkitsee Marvin ja brutaalia junavahtia Borgnine. Huippukulkurin statusta kärttää innokkaana Cigaret (Keith Carradine). Toimintaohjaus on ensiluokkaista. Aldrich ymmärtää rytmin merkityksen: tarina kulkee koko ajan, mutta siinä on vuorotellen suvantoja ja crescendoja. Julmat, vahvat ja röyhkeät on äijäelokuva, jossa naisia vilahtaa vain kaksi kertaa, kulkurien mulkoilun kohteina. Kyseessä on myös hieno junaelokuva, jossa 1930-luvun junaliikenteen maailma on rekonstruoitu innoittuneesti.

Frank De Volin musiikki on rennon ilmeikästä. Joseph L. Birocin ensiluokkaisesta kuvauksesta saa dvd-masteroinnissa enimmäkseen hyvän käsityksen, joskin kuvallinen laatu heittelehtii elokuvan mittaan.

Viimeinen auringonlasku

Perjantai, Kesäkuu 5th, 2009

20090625-the-last-sunset.jpg

VIIMEINEN AURINGONLASKU (The Last Sunset). USA (c) 1961 Brynaprod. O: Robert Aldrich. KS: Dalton Trumbo – Howard Rigsbyn romaanista. KU: Ernest Laszlo – Eastmancolor – 1,85:1. M: Ernest Gold. N: Rock Hudson (Dana Stribling), Kirk Douglas (Brendan O’Malley), Dorothy Malone (Belle Breckenridge), Joseph Cotten (John Breckenridge), Carol Lynley (Melissa Breckenridge). 1,85:1, DD mono, 108 min
Finnkino 5.6.2009

Kirk Douglas rahoitti lännenelokuvan Viimeinen auringonlasku Universal Internationalin levitykseen, ja Douglas Sirkin melodraamoista tutuista Universal-näyttelijöistä mukaan tulivat Rock Hudson ja Dorothy Malone.

Ohjaajaksi tuli Robert Aldrich, joka oli tuonut rohkeita ja uusia näkökulmia westerniin elokuvissaan Viimeinen apassi ja Vera Cruz (molemmat 1954). Viimeinen auringonlasku oli Aldrichin kolmas lännenelokuva.

Tuttuja lähtökohtia tarinassa ovat se, että eletään sisällissodan jälkeistä aikaa, ja eeppisenä kaarena on 1000-päisen karjalauman ajo Meksikosta Teksasiin. Tarinaan kytkeytyy takaa-ajo: sheriffi Dana Stribling (Hudson) aikoo toimittaa tappaja Brendan O’Malleyn (Douglas) oikeuden eteen. O’Malley on tappanut Danan lankomiehen, ja Danan leskeksi jäänyt sisko on sitten hirttäytynyt.

Pakomatkallaan O’Malley kohtaa Breckenridgen karjatilan, jonka emäntä Belle (Malone) on O’Malleyn nuoruuden rakastettu. O’Malleyn ronskeista ehdoista huolimatta Breckenridget palkkaavat O’Malleyn mukaan karjanajoon, ja tämän neuvosta päälliköksi palkataan Stribling. Tilanne on äärimmäisen jännittynyt ennen kuin karjanajo on alkanutkaan. Uusi jännite syntyy 16 vuotta täyttävän tyttären Melissan (Carol Lynley) ja O’Malleyn välille. Isä-Breckenridge (Joseph Cotten), entinen Etelävaltioiden upseeri, on vammautunut sodassa miehelle arimpaan paikkaan, ja hänestä on tullut alkoholisti.

Matkan varrella pappa Breckenridge joutuu kapakkatappeluun tuhoisin seurauksin, yaqui-intiaanit verottavat laumasta O’Malleylle luvatun viidenneksen, ja muka karjapaimeniksi mukaan lyöttäytyy rosvoja, joiden todellinen päämäärä on ryöstää naiset ilotaloon (hinta on kuulemma parempi kuin koko karjalauman arvo). O’Malley pelastaa Striblingin juoksuhiekasta tietäen, ettei karjaa saada perille ilman tätä. Karjanajossa on kiinnostavia yksityiskohtia, kuten se, missä Stribling neuvoo Melissalle, miten orpo ja eksynyt maverick-vasikka houkutellaan pysymään lauman mukana.

Kohtaus, jossa nähdään Elmon tuli (ukonvirva), johtaa elokuvan merkittävimpään keskusteluun, Bellen ja O’Malleyn väliseen tilintekoon. O’Malleylle selviää, että hän on miehenä pysähtynyt nuoren koltiaisen asteelle, kun taas Belle ei ole mikään pikkutyttö enää, vaan paljon enemmän, aikuinen nainen kaikissa asioissa.

Karja saadaan perille, eräs kauhea totuus paljastuu loppumetreillä, ja viimeistä auringonlaskua seuraa poikkeuksellinen kaksintaistelu, joka päättyy kameran noustessa korkeasta yläkulmasta otettuun ladattuun asetelmaan.

Viimeinen auringonlasku on periaatteessa mielenkiintoinen western. Ernest Laszlon kuvaus on mahtavaa, ja Ernest Goldin musiikki kenties hieman liiankin mahtavaa. Kirk Douglas tuo villin lännen antisankarin hahmoonsa uusia ulottuvuuksia, mutta vaikka muut näyttelijät ovat hyviä, heistä puuttuu pakottavan vakaumuksellista aitoutta.

Luunmurskaajat (1974) ja Mean Machine (2001)

Keskiviikko, Joulukuu 3rd, 2008

20090406-mean-machine-the-longest-yard.jpg

”Who are we?” ”Mean Machine!”

MEAN MACHINE / THE LONGEST YARD DOUBLE PACK
LUUNMURSKAAJAT (The Longest Yard [US] / The Mean Machine [GB]), USA (c) 1974 Long Road Productions. O: Robert Aldrich. N: Burt Reynolds, Eddie Albert, Bernadette Peters. Väri, 1,85:1, DD mono, 116 min. Suomennos: Katja Juutistenaho. Ilmestynyt erillisjulkaisuna: Luunmurskaajat (Special Edition) 2005. Tällä kiekolla ei ole ekstroja.
MEAN MACHINE (Mean Machine), Iso-Britannia / USA (c) 2001 Paramount Classics. O: Barry Skolnick. N: Vinnie Jones, David Kelly, David Hemmings, Sally Phillips. Väri, 1,85:1, DD 5.1, 99 min
Paramount Home Entertainment Finland, 3.12.2008

Jalkapallo-ottelu vankilassa on elokuvan pienois-alalaji, jonka käynnisti unkarilainen Zoltan Fabri keskitysleiridraamallaan Kaksi puoliaikaa helvetissä (1962). Väkivaltaviihteeksi teeman avasi Robert Aldrich elokuvallaan Luunmurskaajat (1974), joka on uudelleenfilmattu tällä vuosikymmenellä kaksi kertaa. Tunnetumpi on Adam Sandler -versio Luunmurskaajat (The Longest Yard, 2005). Käsillä olevalla double pack -julkaisulla on vähemmän tunnettu brittiversio Mean Machine (2001), joka tuli Suomessa suoraan videolle.

Vaikka Aldrichin, tuon 1950-luvulla niin merkittävän ohjaajan, lahjoja oli harmittavaa nähdä toimintarymistelyn palveluksessa, ohjaaja kylläkin pääsee käsittelemään myös ylpeyden, ihmisarvon, itsekunnioituksen ja vapauden teemoja vankien noustessa jalkapallon keinoin sortoa, nöyryytystä ja sadismia vastaan. Petoksen taakkaa kantava jalkapallomestari (Burt Reynolds) painostetaan sopupeliin, jossa vartijat voittaisivat, mutta kun nämä käyttävät tilaisuutta hyväkseen julmuuksiin, hän muuttaa mielensä…

Ohjaajan panoksen huomaa vertaamalla Aldrichin elokuvaa myöhempien ohjaajien tulkintoihin. Hän hallitsee kerronnan rytmin ja dynamiikan. On surullista nähdä, että hän näyttää pitävän raakuuden kuvausta viihdyttävänä.

Aldrichin elokuvan on kuvannut mestari Joseph F. Biroc. Ratkaisevan ottelun kuvauksessa otetaan käyttöön split screen. Viimeiset seitsemän sekuntia ja ”pisin jaardi”, kuvataan hidastettuina. Dvd-masterointi tuo esiin värimaailman eloisuuden.

Hysterian hetkiä

Keskiviikko, Helmikuu 7th, 2007

JEZEBEL (Jezebel), USA 1938, ohjaus William Wyler, pääosissa Bette Davis, Henry Fonda, 1:1,37 DD mono, Jeanine Basingerin kommenttiraita, dokumentti Jezebel: Legend of the South (2006), Warner Night at the Movies -lisäohjelma sisältää Jimmy Dorsey -musiikkielokuvan (1938) ja Tex Avery -animaation The Mice Will Play (1938), pääkuva 104 min. Warner Bros. Entertainment Finland 15.11.2006

MITÄ TAPAHTUIKAAN BABY JANELLE? KAHDEN LEVYN ERIKOISJULKAISU (What Ever Happened to Baby Jane?), USA 1962, ohjaus Robert Aldrich, pääosissa Bette Davis, Joan Crawford, 1:1,85, DD mono, Charles Buschin ja John Eppersonin kommenttiraita, dokumentit Bette and Joan: Blind Ambition (2005), Behind the Scenes with Baby Jane (1962), Andy Williams Show (1962), All About Bette (1994) ja Film Profile: Joan Crawford (Philip Jenkinson, BBC, e.v.), pääkuva 129 min. Warner Bros. Entertainment Finland 15.11.2006

LISKOJEN YÖ (The Night of the Iguana), USA 1964, ohjaus John Huston, pääosissa Richard Burton, Ava Gardner, Deborah Kerr, Sue Lyon, 1:1,85, DD mono, dokumentit The Night of the Iguana: Huston’s Gamble (2006) ja On the Trail of the Iguana (1964), pääkuva 112 min. Warner Bros. Entertainment Finland 7.2.2007

KUKA PELKÄÄ VIRGINIA WOOLFIA? KAHDEN LEVYN ERIKOISJULKAISU (Who’s Afraid of Virginia Woolf?), USA 1966, ohjaus Mike Nichols, pääosissa Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis, Mike Nicholsin ja Steven Soderberghin kommenttiraita, Haskell Wexlerin kommenttiraita, dokumentit Elizabeth Taylor: An Intimate Portrait (1975), A Daring Work of Raw Excellence (2006), Too Shocking For Its Time (2006), Sandy Dennis Screen Test (1966), Mike Nichols Interviews (1966), pääkuva 125 min. Warner Bros. Entertainment Finland 17.1.2007

Warner Bros.’n dvd-klassikkojulkaisut kilvoittelevat korkealla tasolla masterointiensa laadukkuudessa ja lisäaineistojensa kiinnostavuudessa.

Jezebel (1938) kuului niihin laatutuotantoihin, joilla Warner ponnahti aikoinaan Hollywoodin kunnianhimoisimpien yhtiöiden liigaan. Aiheenvalinnallaan studio asettui vielä valmisteilla olevan Tuulen viemän kilpailijaksi. Sinnikäs Bette Davis osoittautuikin nimiroolitulkinnallaan supertähteyden veroiseksi, ja Samuel Goldwynilta lainattu ohjaaja William Wyler tuli tähden kanssa niin hyvin toimeen, että yhteistyö sai jatkoa. Warner on antanut elokuvalle huippukohtelun kommenttiraitoineen, dokumentteineen ja ”Warner Night at the Movies” -lisäohjelmineen, joihin sisältyvä harvinainen Tex Averyn animaatio sisältää sekin Tuulen viemää -viittauksen.

Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962) on shokki Jezebelin jälkeen. Kaksi Hollywoodin supertähteä, Bette Davis ja Joan Crawford, esittää raadollista sisarsuhdetta Robert Aldrichin kauhua hipovassa elokuvassa. Elokuvasta saa sitä enemmän irti, mitä enemmän tähtien urasta tietää, ja siksi tupla-dvd:n pitkät dokumentit kummastakin ovat katsomisen arvoisia. Jännittävä havainto Jezebelistä ja Baby Janesta on se, että molempien loistavasta mustavalkokuvauksesta vastaa pitkän linjan Warner-ässä Ernest Haller, jota pidettiin nimenomaan Bette Davisin luottokuvaajana.

Tennessee Williamsin näytelmäfilmatisoinnit olivat kova sana 1950- ja 1960-lukujen amerikkalaisessa elokuvassa. Ohjaaja John Hustonin panos oli Liskojen yö (1964), jonka hän teki Jaliscossa, Meksikossa kumppaninaan maan huippukuvaaja Gabriel Figueroa, joka oli ollut jo mukana Sergei Eisensteinin, John Fordin ja Luis Buñuelin elokuvissa. Richard Burton esittää juoppoa, virkaheittoa, meksikolaiseksi turistioppaaksi ruvennutta pappia, joka saa kuljetettavikseen bussilastillisen kristillisiä naisia. Tietäähän sen, mitä seuraa, kun toisessa lahkeessa roikkuu teininymfo (Sue Lyon) ja toisessa kärttyinen holhoojahirviö. Ava Gardner irrottelee rentona hotellinpitäjänä ja Deborah Kerr on vieläkin rennompi vaeltajana, joka on vapautunut kokonaan seksuaalisuuden ikeen alta. Elokuva on visuaalisesti upea, ja siinä on hienoja hetkiä heti, kun se irrottautuu bussinaisten hysteerisestä ilmapiiristä. Tarina on mielenkiintoinen lisäys elokuvan juoppojen pappien linjaan (Mauritz Stillerin Gösta Berlingin taru, John Fordin Elämisen oikeus).

Julma parisuhdekuvaus Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966) perustui Edward Albeen tuoreeseen näytelmään, jota pidettiin mahdottomana filmata. Uskollisen filmatisoinnin raaka kielenkäyttö horjuttikin Hollywoodin Production Code -itsesensuuria. Ohjaajana debytoi nuori Broadway-legenda Mike Nichols, joka päästi Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin irralleen aviohelvetin tulkitsijoina. Toista paria esittivät George Segal ja Sandy Dennis. Näytelmää ei erityisemmin avattu, Richard Sylbert rakensi koruttomat lavasteet, Haskell Wexlerin kuvaus oli paljastavaa, ja Alex Northin musiikki tuki realismia. Miten kaikki tämä oli omiaan horjuttamaan vanhan Hollywoodin valheellista unimaailmaa, käy kiinnostavasti ilmi tupla-dvd:n runsaista lisädokumenteista.

Erikoisjulkaisujen kärkeä

Keskiviikko, Marraskuu 29th, 2006

LIKAINEN TUSINA: KAHDEN LEVYN ERIKOISJULKAISU (The Dirty Dozen), USA 1967, ohjaus: Robert Aldrich, pääosissa: Lee Marvin, Ernest Borgnine, 1:1,75, Dolby Digital 5.1, 143 min + lisäaineistot, joihin sisältyy myös jatko-osa Likainen tusina 2 – viimeinen tehtävä (1985). Warner Home Entertainment: vuokralle 26.7.2006, myyntiin lokakuussa 2006

MONTY PYTHONIN HULLU MAAILMA: KOLMEN LEVYN ERIKOISJULKAISU (The Ultimate Definitive Final Extraordinarily DeLuxe Edition DVD of Monty Python & the Holy Grail), Iso-Britannia 1974, ohjaus: Terry Gilliam, Terry Jones, 1:1,66, Dolby Digital 5.1, 88 min + lisäaineistot. Universal 4.10.2006

QUADROPHENIA – 60-LUVUN KAPINALLISET: KAHDEN LEVYN ERIKOISJULKAISU (Quadrophenia), Iso-Britannia 1979, ohjaus: Franc Roddam, pääosissa Phil Daniels, Mark Wingott, Toyah Willcox, 1:1,85, 2.0 DS, 115 min + lisäaineistot. Universal 27.9.2006

PULP FICTION – TARINOITA VÄKIVALLASTA: KAHDEN LEVYN COLLECTOR’S EDITION, USA 1994, ohjaus: Quentin Tarantino, pääosissa John Travolta, Uma Thurman, 1:2,35, DTS ES 6.1, 148 min + lisäaineistot. FS Film 29.11.2006

Dvd-erikoisjulkaisuilla on monta tarkoitusta. Ne ovat tapa tuoda yleisön nähtäville kiinnostavia lisäaineistoja, joilla ei olisi irrallisina sopivaa julkaisutapaa. Ne ovat myös tapa markkinoida suosikkielokuvia uudelleen vähän paranneltuina julkaisuina.

Likainen tusina (1967) on julkaistu dvd:llä aiemminkin, mutta kuvanlaadultaan heikoksi moitittuna. Erikoisjulkaisussa visuaalinen taso on kohtuullisen hyvä, eikä pieni karheus tällaisessa tarinassa haittaa. Robert Aldrich sai ainutlaatuisen näyttelijäkaartin tarinaan vaarallisista rikollisista, joille annetaan tilaisuus kunnostautua erikoistehtävässä toisessa maailmansodassa. Kommenttiraidalle on koottu tekijöistä kynnelle kykenevät, dokumentteja on peräti viisi, ja niistä selviää, että tarinan suhde todellisuuteen oli ohut. Mukana on myös vaatimaton jatko-osa, johon Lee Marvin raahautui mukaan toiseksi viimeiseen elokuvarooliinsa.

Myös Monty Pythonin hullu maailma (1974) on julkaistu ennenkin dvd:llä, ja viimeksi jo kahden levyn erikoisjulkaisuna tuhdein lisäaineistoin, joihin kuului mm. elokuvan lego-palikoilla toteutettu lyhennelmä. Uudessa, ”vihoviimeisessä deluxe” -julkaisussa kolmannella levyllä on soundtrack-albumi, ekstroja on vielä jonkin verran lisää, ja itse elokuva on uudelleen masteroitu ja tuotettu 5.1 digitaalisella äänellä. Kun kyseessä on Monty Python, lisäaineistot ovat samaa hullua asiaa kuin pääelokuvakin.

Quadrophenia – 60-luvun kapinalliset (1979) saanee ensijulkaisunsa dvd:llä suoraan kahden levyn erikoisjulkaisumuodossa. The Who -yhtyeen tuottama ja sen albumiin perustuva, Frank Roddamin ohjaama elokuva on autenttista kuvausta 1960-luvun alun Mods-sukupolvesta. The Whon musiikkia on elokuvassa vähemmän kuin muistinkaan, mutta soundtrack on muuten ensiluokkainen. Masterointi on priimaa, ja lisäaineistoihin kuuluu A Way of Life, tunnin dokumentti elokuvan teosta.

Pulp Fiction (1994) kuuluu dvd-aikakauden suuriin menestyselokuviin, ja siitäkin saatiin viimeksi kolme vuotta sitten kahden levyn erikoisjulkaisu. Nyt elokuva on uudelleenmasteroitu, tuotettu DTS ES 6.1 -äänellä, ja lisäaineistotkin on tekstitetty. Julkaisu ei ole välttämätön sille, joka näki kolmen vuoden takaisen julkaisun, muuten sitä voi lämpimästi suositella. Uudelleenjulkaistut lisäaineistot ovat nimittäin katsomisen arvoisia. On viisas ratkaisu, että itse elokuvaan ei ole koskettu muuten kuin masteroimalla se mahdollisimman loistavasti. Quentin Tarantino itse juontaa mielenkiintoisimman lisäaineiston, jossa nähdään viisi poistettua kohtausta. Ne ovat yhtä hyviä kuin nekin, jotka pääsivät elokuvaan, mutta ne jätettiin pois kokonaisrakenteen toimivuuden vuoksi.

Paramount Collection (12 erillistä levyä)

Keskiviikko, Marraskuu 15th, 2006

Paramount laidasta laitaan

LAIN VARTIJA (Detective Story), USA 1951, ohjaus: William Wyler, pääosissa: Kirk Douglas, Eleanor Parker, 1:1,33, mono, 99 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

NORSUPOLKU (Elephant Walk), USA 1954, ohjaus: William Dieterle, pääosissa: Elizabeth Taylor, Peter Finch, Dana Andrews, 1:1,33, mono, 98 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

HÄTÄVALHE (Indiscreet), Iso-Britannia 1958, ohjaus: Stanley Donen, pääosissa: Cary Grant, Ingrid Bergman, 1:1,78, mono, 96 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

SKANDAALIPRINSESSA (A Breath of Scandal), Italia/Itävalta/USA 1960, ohjaus: Michael Curtiz, pääosissa: Sophia Loren, Maurice Chevalier, John Gavin, 1:1,85, mono, 94 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

HATARI! (Hatari!), USA 1962, ohjaus: Howard Hawks, pääosissa: John Wayne, Elsa Martinelli, 1:1,78, mono, 151 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

MIES KYLMÄSTÄ (The Spy Who Came In from the Cold), Iso-Britannia 1965, ohjaus: Martin Ritt, pääosissa: Richard Burton, Claire Bloom, Oskar Werner, 1:1,78, DD 5.1, 108 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

PALAAKO PARIISI? (Paris brûle-t-il? / Is Paris Burning?), Ranska/USA 1966, ohjaus: René Clément, pääosissa: Gert Fröbe, Orson Welles, suuri tähtikaarti, mustavalkoinen 1:2,35, DD 5.1, 159 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

OI! MIKÄ IHANA SOTA. ERIKOISJULKAISU (Oh! What a Lovely War), Iso-Britannia 1969, ohjaus: Richard Attenborough, pääosissa: John Mills, Susannah York, suuri tähtikaarti, 1:2,35, mono, 138 min, mukana ohjaajan kommenttiraita, kolmiosainen dokumentti elokuvan teosta ja kirjanen. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

KERRAN KIRKKAANA PÄIVÄNÄ (On a Clear Day You Can See Forever), USA 1970, ohjaus: Vincente Minnelli, pääosissa: Barbra Streisand, Yves Montand, 1:2,35, DD 5.1, 124 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

LOKKI JOONATAN (Jonathan Livingston Seagull), USA 1973, ohjaus: Hall Bartlett, elämänkatsomuksellisella vuoropuhelulla varustettu luontodokumentti, 1:2,35, mono, 99 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 15.11.2006

HINTAAN MIHIN HYVÄNSÄ (Hustle), USA 1975, ohjaus: Robert Aldrich, pääosissa: Burt Reynolds, Catherine Deneuve, 1:1,85, mono, 115 min. Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

YRITETÄÄN YHDESSÄ, ALOITETAAN ALUSTA (Starting Over), USA 1979, ohjaus: Alan J. Pakula, pääosissa: Burt Reynolds, Candice Bergen, Jill Clayburgh, 1:1,85, mono, 101 min Paramount Home Entertainment (Finland) 6.12.2006

Paramount on niitä suuria vanhoja jenkkiyhtiöitä, jotka julkaisevat tuotantoaan laajasti huipputasoisina dvd-julkaisuina. Useat elokuvista on julkaistu Paramount Collection -tunnuksella. Mukana on myös muiden yhtiöiden ja myös eurooppalaista tuotantoa, jota Paramount levittää. Joukossa on sekä helmiä että erikoisuuksia.

Lain vartija (1951) kuuluu niihin William Wylerin iskeviin, persoonallisiin elokuviin, joita hän teki vallitsevia makuodotuksia uhmaten toisen maailmansodan jälkeen. Elokuvassa ei vaivauduta peittämään sitä, että se perustuu Sidney Kingsleyn näytelmään. Ajan, paikan ja toiminnan ykseys (päivä poliisipiirissä New Yorkissa) on tarinan rajoitus ja voima. Elokuva oli yksi niistä aikansa rikkinäisen poliisin muotokuvista, joista kulkee suora yhteys nykypäivän tv-poliisisarjoihin. Kirk Douglas esittää ylipaineeseen joutuvaa poliisia ja Eleanor Parker hänen vaimoaan, jolla on salaisuus. Jännitteet kiihtyvät hurjaan loppuratkaisuun. Lee Garmesin mustavalkoisena kuvaama elokuva tarjotaan teknisesti esikuvallisena laitoksena.

Norsupolku (1954) oli Elizabeth Taylorin ympärille rakennettu tähtielokuva. Brittityttö lähtee parin viikon seurustelun jälkeen teeplantaasin isännän (Peter Finch) rouvaksi Ceylonin, nykyisen Sri Lankan, ylängöille. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä riesaa tuottavat yläluokan omituiset tavat pyöräpooloineen ja koleraepidemia sekä ennen muuta kuolleen vanhan isännän aavemainen muisto. Lopulta pillastunut norsulauma murskaa jalkoihinsa mahtavan kartanon, joka on rakennettu ikiaikaisen norsupolun päälle. Kirous koituu siunaukseksi, sillä uusi, parempi elämä voi nyt alkaa.

Hätävalhe (1958) on rakennettu Ingrid Bergmanin ja Cary Grantin tähtikarisman varaan. Keskinäinen kemiahan oli kuolemattomasti testattu jo Alfred Hitchcockin elokuvassa Notorious. Stanley Donenin romanttinen komedia perustuu ovelaan ideaan: paljon matkusteleva, sitoutumiskammoinen mies antaa ymmärtää olevansa naimisissa. Kun seurasta hurmaantunut nainen haluaa jatkaa iltaa, miehen ei tarvitse pelätä mitään lyhytaikaista suhdetta vakavampaa. Miehen harrastama hämäys on siis vastakohta sille mitä pinnallisen seurustelun turuilla yleensä kuulee. Nainen pääsee pelistä selville, ja hänen suuttumuksensa tarjoaa poikkeuksellista komediaa, mutta tarina ei tietenkään pääty siihen.

Paketin vaatimattominta antia on Skandaaliprinsessa (1960), Carlo Pontin (1912-2007) tuottama Sophia Loren -tähtielokuva, joka sijoittuu sadan vuoden takaiseen keisarilliseen Itävalta-Unkariin. Vaikka ohjaajana on Budapestissa 1886 syntynyt Michael Curtiz, joka kuului itävaltalaisen elokuvan varhaisiin jättiläisiin, elokuvasta puuttuu henkevyys ja tyyli, eikä se milloinkaan nouse komeiden tuotannollisten puitteidensa yläpuolelle. Isää esittää Maurice Chevalier, mikä tuo mieleen, että 30 vuotta aikaisemmin Ernst Lubitsch hallitsi tällaiset keisariajan komediat, joissa Chevalier näytteli ensirakastajaa. Pökkelömäinen John Gavin ei tunnu hetkeäkään kiinnostuneelta ensirakastajan osastaan. 1960-luvulla Hollywood oli henkitoreissaan, ja Curtizin kaltaiset veteraanit tekivät viimeisiä elokuviaan suunnattomilla budjeteilla.

Myös Howard Hawks alkoi olla pihalla, vai pitäisikö sanoa savannilla. Kepeä Hatari (1962) kertoo villieläimiä eläintarhoille pyydystävästä tiimistä Tanganjikassa. Pomona huseeraa John Wayne, ja mukana ovat Hardy Krüger, Elsa Martinelli, Red Buttons, Gérard Blain, Michèle Girardon sekä Bruce Cabot, joka oli jo alkuperäisessä King Kongissa villieläinten perässä. Waynea on vaikea ottaa tosissaan nuoren neidon rakkauden kohteena, mutta toiminnan ja irrottelun kuvaus kiehtoo, ja musiikin loi Henry Mancini (”Baby Elephant Walk”).

Ranskalais-amerikkalainen Palaako Pariisi? (1966) kuului aikansa suuriin omnibus-elokuviin, joissa historian käännekohtaa seurataan monitarinaisena mosaiikkina kymmenien huipputähtien miehittäessä rooleja. Elokuva olikin ranskalaisten vastaus Darryl F. Zanuckin jättiläiselokuvalle Atlantin valli murtuu (1962), joka käsitteli Normandian maihinnousua. Tässä René Clémentin suurtyössä teemana ovat natsimiehityksen viimeiset vaiheet Pariisissa Hitlerin annettua määräyksen polttaa Pariisi ennemmin kuin luovuttaa se liittoutuneille.

Valtava tähtikaarti oli mukana myös brittielokuvassa Oi! Mikä ihana sota (1969). Richard Attenborough oli näyttelijä- ja tuottajaveteraani esikoisohjaajaksi ryhtyessään. Hanke, ensimmäistä maailmansotaa kuvaava musikaali, kuulostaa kummalta, mutta sillä oli kymmenen vuoden kypsymisaika, musikaali oli saanut suuren näyttämösuosion, ja näyttelijä John Mills ja kirjailija Len Deighton kehittelivät sille elokuvallisen ratkaisun. Tekijänoikeudellisista syistä suurelokuvaa oli kauan vaikea nähdä ennen loisteliasta dvd-laitosta, jossa on perinpohjaiset lisäaineistot. Eksentrinen elokuva availee ovia brittiläiseen luonteeseen, se on kuvaamansa aikakauden musiikillinen antologia ja myös hippiaikakauden tuote kuolemaa symbolisoivine punaisine unikoineen.

Ohjaajiin, jotka olivat eksyksissä uuden Hollywoodin aikakaudella, kuului Vincente Minnelli. Hänen toiseksi viimeinen elokuvansa Kerran kirkkaana päivänä (1970) perustuu Alan Jay Lernerin näytelmään. Yves Montand esittää psykologia, jonka apuun turvautuu Barbra Streisand halutessaan vapautua tupakkariippuvuudestaan hypnoosilla. Hypnoosi paljastaa naisesta yllättäviä rinnakkaisia persoonallisuuksia, joista erääseen Montand rakastuu. Tarina tarjoaa tilaisuuksia psykedeelisiin kuvatehosteisiin, ja vastakulttuurillista särmää tarjoaa Barbran veljeä esittävä Jack Nicholson. Muodonmuutosten aiheessa on kiinnostavia yhtymäkohtia kirjailijan muihin musikaaliaiheisiin (Lumottu laakso, My Fair Lady), mutta parasta julkaisussa on sen loistelias värimasterointi, joka tekee oikeutta ohjaajan kiinnostukselle uusiin kuvamaailmoihin.

Lokki Joonatan (1973) on Hall Bartlettin kunnianhimoinen elokuva, joka perustuu amerikkalaisen Richard Bachin filosofiseen suosikkikirjaan. Kirja on tehnyt syvän vaikutuksen lukijoihin Suomessakin jo useassa polvessa, ja suomennoksen uusin painos on otettu 2006. Kirja kuuluu niihin, joita on ”mahdoton filmata”. Eksistentialistinen lokkitarina kertoo laumasta itsenäistymisestä, omien rajojen kokeilusta, törmäyksestä mahdottoman haasteen edessä, ja viisastumisesta kokemuksen kautta. Ihmishahmoja ei kuvassa näy, ja luontokuvaus on huikeaa, mutta Neil Diamondin lauluista voi olla monta mieltä, eikä ihmisäänen yhdistäminen pokerinaamaisiin lokkeihin vakuuta. Ihmisajattelun kytkeminen elämiin onkin ollut kunnianhimoisimpien eläimiä kuvaavien elokuvien ongelma Maija Mehiläisestä Pingviinien matkaan. Tämä on elokuva, jonka olisi suonut luottavan enemmän kuviinsa.

Hintaan mihin hyvänsä (1975) on Robert Aldrichin ohjaajanuran viimeisen vuosikymmenen tuotantoa. Mielipiteet siitä vaihtelevat akselilla BOMB (Leonard Maltin) – mestariteos (Peter von Bagh). Mielestäni elokuva on siltä väliltä, ristiriitainen aikalaiskuvaus, jossa vanhan Hollywoodin maestro ammentaa mahdollisuuksista kuvata elämää rehellisemmin kuin Production Code edellisellä vuosikymmenellä salli. Los Angeles -tarinassa poliisin (Burt Reynolds) ja puhelintytön (Catherine Deneuve) suhteesta on syytä muistaa, että prostituutio Kaliforniassa on rikos, ja suhde on siksi koko ajan vailla tulevaisuutta. Poliisipomo (Ernest Borgnine) kiusaakin Burtia uhkaamalla pidättävänsä Deneuven jouluaattona ja luovuttamalla tämän rekkalesbojen häkkiin. Pornografian maailmaan kytkeytyvässä rikostutkimuksessa on yhteyksiä Paul Schraderin muutamaa vuotta myöhemmin tekemään Hardcoreen (1979), alkutilannetta myöten juonikuviossa on samaa kuin Vares-seikkailussa V2 – jäätynyt enkeli (2007), ja umpikujaan joutuneen poliisin ratkaisu on periaatteessa yhtä kuin Kirk Douglasin yllämainitussa Lain vartijassa.

Yritetään yhdessä, aloitetaan alusta (1979) on toinen elokuva, jossa Burt Reynolds on parhaimmillaan. Toimintaelokuvien machomuotista poiketen hän sai tilaisuuden osoittaa olevansa hyvä, monipuolinen ja herkkäkin näyttelijä, näin Aldrichilla ja myös tässä Alan J. Pakulan ohjaamassa elokuvassa, joka perustuu Dan Wakefieldin romaaniin. Siihen asti televisiossa arvostettua työtä tehnyt James L. Brooks (Hellyyden ehdoilla, Elämä on ihanaa) teki siinä elokuvadebyyttinsä tuottaja-käsikirjoittajana. Tarina kertoo eronneesta miehestä, jonka on vaikea unohtaa vaimoaan (Candice Bergen), vaikka hän kohtaakin melko pian uuden kiinnostavan naisen (Jill Clayburgh). Kipu, suru ja huumori vuorottelevat aikuista katsojaa kirpaisevassa ihmissuhde-elokuvassa. Eroterapiaryhmäkin kuuluu aiheisiin teoksessa, joka on itsessään ”leffaterapiaa” Mikael Saarisen tarkoittamalla tavalla.

Frisco Kid

Keskiviikko, Maaliskuu 22nd, 2006

20090302-frisco-kid.jpg

Juutalainen western

FRISCO KID, USA 1979, O: Robert Aldrich, N: Gene Wilder, Harrison Ford. 1:1,77, mono, 113 min. Warner Home Video 22.3.2006

1960-luvulla alkoi juutalaisteemojen kulta-aika Hollywoodissa. Suuren virtauksen erikoisimpiin edustajiin kuuluu Robert Aldrichin ohjaama western-komedia Frisco Kid (1979). Gene Wilder esittää puolalaista Avramia, joka lähetetään rabbiksi Kaliforniaan 1850-luvun kultakuumeen aikaan. Surkuhupaisalla odysseiallaan rannikolta rannikolle hän saa kaverikseen karskin lännenmiehen (Harrison Ford). Matkalla hän kohtaa konnia, huvittavasti ortodoksijuutalaisen näköisiä amisseja, mustia, kiinalaisia, meksikolaisia ja tietenkin intiaaneja. Uusi näkökulma tuo piristystä tuttuihin aiheisiin, ja lopun yllätyskäänne sijoittuu San Franciscoon.