Ken Loach ja Mike Leigh ovat nykypäivän brittielokuvan realistisen perinteen hienoimpia veteraaneja. Molempien ura alkoi 1960-luvulla ja jatkuu edelleen täysipainoisena. Kummankin varhaisia elokuvia on nyt saatu suomeksi dvd:llä.
Ken Loach on englantilaisen elokuvan vanhempi valtiomies, ja hän on ollut kannustava esikuva monelle ohjaajapolvelle. Loachin missiona elokuvissaan on tarjota ääni yhteiskunnan syrjityille. Loach luki lakia Oxfordissa ja alkoi valmistaa uudenlaisia televisioelokuvia tuottaja Tony Garnettin kanssa. Realistisella televisiotyylillään Loach alkoi ohjata myös elokuvateatterielokuvia. Hänen varhaiselokuviinsa kuuluva Poika ja haukka (1969) nousi visuaalisesti omaan luokkaansa ja tarjosi läpimurron mestarikuvaaja Chris Mengesille. Elokuva sijoittuu Euroopan syrjäytyneimpiin kuuluvalle alueelle, Etelä-Yorkshiren hiilikaivosalueelle (joka sekin thatcherilaisessa rakennemuutoksessa tuhoutui). Kotona ja koulussa kiusattu 14-vuotias Billy saa parhaaksi kaverikseen tuulihaukan, ja ”lintuperspektiivi” tuo elokuvaan avaruutta täysin eri tavalla kuin Havukka-ahon ajattelijassa, vaikka ideassa yleisimmällä tasolla on samaa.
Viime vuonna Suomessa julkaistiin myös Ken Loach Box Set (12.3.2009, julkaisijana aluksi Pan Vision, kesästä 2009 Atlantic), sisältönä Fatherland (1986), Riff Raff (1991), Ladybird Ladybird (1994) ja Carlan laulu (1996). Tätä boksia en hartaista pyynnöistäni huolimatta saanut milloinkaan katsottavaksi, mutta sitä kannattaa jäljittää hyvin varustetuista dvd-liikkeistä.
Mike Leigh on loachilaisen elokuvanäkemyksen tärkein ja täysin omaperäinen seuraaja. Lääkärin poika kytkeytyi määrätietoisesti brittiläisen ”keittiörealismin” perinteeseen. Televisiotuotannon kiireiseen tempoon kyllistyneenä hän alkoi ohjata elokuvateatterielokuvia, jotka ovat ulkoisesti puolidokumentaarisen ja improvisoidun oloisia mutta todellisuudessa erityisen valmistelun ja kypsyttelyn tuloksia. Alison Steadman eli alkuaikojen rouva Mike Leigh sai pääosia ohjaajan monissa elokuvissa. Elämä on ihanaa (199o) kertoo myllerryksen tilaan joutuneesta perheestä tarinassa, jossa seurataan kahta tragikoomista ravintolan perustamishanketta. Illuusioiden menetys yhtäältä ja elämänhalun lannistumattomuus toisaalta nousevat pääteemoiksi. Loachin tavoin Leigh kaihtoi tahallaan visuaalista näyttävyyttä. Poikkeuksena oli järkyttävä Naked (1993), kertomus psykoottisesta ja seksuaalisesti väkivaltaisesta harhailijasta (David Thewlis), jonka rinnakkaishahmona on vielä pelottavampi tyyppi, tunnekuollut vuokraisäntä, jolle vuokran periminen ikiaikaisella droit de seigneur -menetelmällä on verissä. Leighin monitahoisimpiin elokuviin kuuluu Salaisuuksia ja valheita (1996), jossa nuori musta optikkonainen etsii sukujuuriaan ja päätyy kaikkia hätkähdyttäviin tuloksiin. Keittiörealismia hylkäämättä Leigh laajensi visuaalisen näkemyksensä allegorisiin sfääreihin.
31. elokuuta 2010 kello 13.38
En ole nähnyt läheskään kaikkia noista elokuvista, mutta sen perusteella, minkä olen nähnyt, hienoja ohjaajia ovat.
Leigh’n Naked oli yksi vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani. En kyllä kutsuisi sen päähenkilöä psykoottiseksi tai väkivaltaiseksi; pikemminkin hän vaikutti älykkäältä, mutta elämän niin päähän potkimalta, että hänen elämänkatsomuksestaan oli tullut pikimusta. Mainittu vuokraisäntä oli elokuvan psykoottinen hahmo.
Mainitsisin vielä kaikkein hienoimman näkemäni Leigh’n ohjaaman elokuvan: Topsy-Turvy (1999), joka sijoittuu 1880-luvulle, ja seuraa operettilibretisti Gilbertin ja säveltäjä Sullivanin työskentelyä Mikado-operetin parissa, sekä näiden perheiden ja teatteriseurueen muiden jäsenten elämää. Elokuva on kuin hienoa käsityötä, lämminhenkinen muttei sentimentaalinen, tapahtumarikas muttei ylidramaattinen, ja tavattoman kiinnostava aikalaiskuvaus. Heikkoa kohtaa ei ole. Näin sen Lontoossa kun se oli ensi-iltakierroksellaan, ja Time Out -lehti arvosteli sen erääksi brittielokuvan mestariteoksista. (Se viipyi muistaakseni ihmeen vähän aikaa Helsingissä.)