Archive for Huhtikuu, 2009

Vapautus (Liberation)

Keskiviikko, Huhtikuu 22nd, 2009

20090428-liberation.jpg

VAPAUTUS (Liberation), USA (c) 1994 Moriah Films (Simon Wiesenthal Center). O: Arnold Schwartzman. KS: Sir Martin Gilbert, Rabbi Marvin Hier. M: Carl Davis. Selostajat: Whoopi Goldberg, Jean Boht, Patrick Stewart, Miriam Margolyes, Sir Ben Kingsley. Väri, 1,33:1, DD 2.0, 100 min
Future Film (Moriah Films Collection / Simon Wiesenthal Center) 22.4.2009

Liittoutuneiden voitontunnus, V-kirjaimen morsemerkki, ”voiton kolkutus”, kolme lyhyttä ja yksi pitkä koputus, kuten Ludwig van Beethovenin Kohtalosinfoniassa, on Vapautus-elokuvan äänellinen ja kuvallinen johtomotiivi.

Vaikka kyseessä on Simon Wiesenthal Centerin vakava holokaustitarina, se on puettu mahdollisimman viihdyttävään asuun lennokkaine montaaseineen ja sota-ajan viihdettä käsittelevine jaksoineen.

Lähinnä länsiliittoutuneiden näkökulmasta kuvataan toisen maailmansodan kulku Euroopassa aikajänteellä Adolf Hitlerin hyökkäys Puolaan 1.9.1939 ja vapautuksen päivä 8.5.1945.

Sodan tapahtumat kuljettavat elokuvaa, ja väliin on leikattu kohtauksia juutalaisten vainosta, tuhoamisesta ja myös vastarinnasta. Mukana on tunnettuja hahmoja kuten opettaja Janusz Korczak ja Anne Frank, ja vähemmän tunnettuja kuten Vilnan vastarintamiehet Isaac Doujin ja tohtori Aharon Peretz.

Katsoja voi päätellä, että elokuvan todellinen teema on kysymys siitä, miksi länsiliittoutuneet eivät ottaneet sodan aikana julkisesti kantaa holokaustiin, nopeuttaneet toisen rintaman perustamista ja hyökänneet nopeammin Saksaan, mikä olisi saattanut pelastaa miljoonia ihmishenkiä keskitysleireillä. Teema on kuitenkin peitetty positiivisen ja viihteellisen lisäaineiston alle.

Miksi paavi ei koskaan julkisesti tuominnut juutalaisvainoja? Miksi presidentti F.D. Roosevelt ei suostunut kohtaamaan 400 eurooppalaisen rabbin lähetystä? Miksi Britannian hallitus ei julkistanut Joseph Goebbelsin puhetta lopullisesta ratkaisusta Berliinissä?

Puna-armeija vapautti Maidanekin, Auschwitzin ja Treblinkan, ja myös lännen sotakirjeenvaihtajat olivat todistamassa ihmiskunnan suurimpien tappokoneiden ja hautausmaiden paljastumista. Sodan ylivoimaisesti suurin uhri jätettiin puna-armeijan kannettavaksi, ja elokuvassa siteerataan kenraali Dwight D. Eisenhoweria, joka antoi Berliinin valloituksen mielellään Neuvostoliiton tehtäväksi. Yhdessä liittoutuneet vapauttivat sadat keskitysleirit ja alaleirit.

Mutta moni vapautettu leirivanki kysyi, mitä on vapaus, kun mitään ei enää ole, ja kun kodista ja omaisista ei ole mitään jäljellä.

Carl Davisin vahvaa alkuperäismusiikkia täydentävät monet näytteet kuvatun ajan suosikkimusiikista ”Erikasta” Vera Lynniin. Hollywood Canteen saa oman jaksonsa, samoin ”Lili Marleenin” erikieliset versiot

Kompilaation kuva-aineisto on yleisesti havainnollistavaa mutta ei konkreettisen dokumentaarista. Katsoja ei aina tiedä, kuka, missä ja milloin esiintyy kuvassa. Tämä on harmi, koska mukana on niin paljon harvinaista ja järkyttävää materiaalia.

Pitkä tie kotiin (The Long Way Home)

Keskiviikko, Huhtikuu 22nd, 2009

20090428-the-long-voyage-home.jpg

PITKÄ TIE KOTIIN (The Long Way Home), USA (c) 1997 Moriah Films (Simon Wiesenthal Center, Los Angeles). T: Rabbi Marvin Hier, Richard Trank. O+KS: Mark Jonathan Harris. Kertoja: Morgan Freeman. Väri, 1,33:1, DD 2.0, 115 min
Suomennos: Mika Oksanen.
Future Film (Moriah Films Collection / Simon Wiesenthal Center) 22.4.2009

Pitkä tie kotiin on historiallisen dokumenttielokuvan merkkiteos, jonka aihe on juutalaisten kohtalo holokaustista Israelin valtion perustamiseen vuosina 1945-1948.

Kun liittoutuneet vapauttivat natsi-Saksan keskitysleirit, sotilaat olivat niin järkyttyneitä näkemästään, että he alkoivat oksentaa. Vangit olivat menneet sekä fyysisesti että henkisesti niin huonoon kuntoon, että he muistuttivat eläviä ruumiita.

Mitään suunnitelmaa eloonjääneiden kuntouttamiseksi ja asuttamiseksi ei ollut. Heidän omaisensa oli murhattu, heidän omaisuutensa oli ryöstetty, eivätkä he olleet tervetulleita takaisin. Palatessaan monet joutuivat uusien vainojen ja joukkomurhien uhreiksi.

Ensimmäisestä maailmansodasta alkaen Palestiinaa olivat hallinnoineet britit, jotka olivat rajoittaneet juutalaisten maahanmuuttoa vuodesta 1939 alkaen. Vuonna 1945 britit päästivät Palestiinaan vain 1.500 juutalaista kuussa.

Saksassa etsi asuinsijaa 11 miljoonaa pakolaista, joukossa 100.000 juutalaista, ja lisää oli tulossa Itä-Euroopasta. Vankileiriltä selvinnyt saattoi painaa vain 26 kiloa, ja kesti kuukausia päästä kävelykuntoon. ”He vihasivat meitä, koska palasimme kuolleista.” ”Paluumme oli ikävä yllätys.” ”Meitä pidettiin aaveina.” ”Kuinka kehtaatte palata.” ”Meille voitto tuli aivan liian myöhään.” ”Ei ollut kotia mihin palata.”

Juutalaisia sijoitettiin siirtoleireille, jotka ympäröitiin piikkilangoilla ja varustettiin aseistetuilla vartijoilla kenraali George Pattonin määräyksestä. Amerikkalainen Earl G. Harrison kirjoitti raportissaan, että ”me kohtelemme juutalaisia kuin natsit paitsi ettemme teloita heitä”. Kenraali Dwight D. Eisenhower kehotti lakkauttamaan leirikurjuuden, mutta Patton koki juutalaiset vaarana, sillä he ”leviävät ympäri maata kuin heinäsirkat”, tai ovat ”eläimiä alhaisempia”. Patton siirrettiin muihin tehtäviin

Ensi kertaa lähes kaikki juutalaisjärjestöt alkoivat tukea oman valtion perustamista Palestiinaan. Kolme juutlaisten vastarintajärjestöä yhdisti voimansa: Menachem Beginin johtama Irgun, Jitzhak Shamirin johtama Stern ja juutalaisten itsepuolustusjärjestö Haganah.

Suuri määrä Itä-Euroopan juutalaisia pakoili metsissä. Käynnistyi ”berihah”, nykyajan suurin laiton muuttoliike. Puolalaisia ja venäläisiä vartijoita lahjottiin tupakalla ihmissalakuljetuksen mahdollistamiseksi. Rakennettiin vaarallisia salareittejä Alppien yli ja Välimeren poikki.

Kun kahdeksan kuukautta vapautuksesta oli kulunut juutalaiset olivat yhä leireillä Saksassa, ja lisää tulvi Itä-Euroopasta. Juutalaiset alkoivat ajatella, että kukaan ei puolusta heitä, vaan heidän on opittava taistelemaan. ”Emme enää aikoneet mennä lampaina polttouuniin vaan taistella”. Vastareaktiona koetulle joukkomurhalle alkoi suuri avioitumis- ja synnytysaalto. Häitä ja lasten syntymiä juhlittiin jatkuvasti.

Poliittisista syistä länsiliittoutuneet tukivat suuryrityksiä, jotka olivat sodan aikana käyttäneet juutalaisia orjatyövoimana ja ryöstäneet näiden omaisuuden.

Maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin rajoitettiin tiukasti. Niistä eloonjääneistä, jotka sinne pääsivät, tuntui kummalta saapua Amerikkaankin. ”Ei haluttu kuulla, mitä oli tapahtunut, minulle olisi ollut hyväksi puhua, mutta minua ei haluttu kuulla, tarinat olivat liian kauheita, tarvitsimme apua, eivätkä he ymmärtäneet meitä.” Holokaustista alettiin vaieta, ja moni eloonjääneistä vaikeni vuosikymmeniä.

Palestiinassa juutalaiset kävivät avointa terroristista sisällissotaa brittihallintoa vastaan. Melkein joka yö brittisotilaskohteisiin hyökättiin, ja britit harkitsivat Palestiinasta luopumista. Britannian sosiaalidemokraattinen hallinto ja Euroopan sosiaalidemokraatit muutenkin suhtautuivat kielteisesti juutalaisvaltion perustamiseen. Sodanjälkeisessä rahapulassa oli kasvanut riippuvuus Lähi-Idän öljystä ja sitä tuottavista arabimaista. Lopulta Britannian ulkoministeri Ernest Bevin ohjasi asian YK:n päätettäväksi.

Yllätyskäänne oli, että Neuvostoliitto, joka syyllistyi myös juutalaisvainoon, asettui Andrei Gromykon suulla ensimmäisenä YK:ssa ehdottamaan juutalaisvaltion perustamista. Arabivaltiot kieltäytyivät nimeämästä edes yhteyshenkilöä valmisteluihin, sillä he eivät edes teoriassa hyväksyneet juutalaisvaltiota. Tilanne tuntui musertavalta, sillä 600.000 juutalaista ympäröi 30 miljoonaa arabia.

SS Exodus -laivalla Palestiinaan saapui suurin yksittäinen pakolaislähetys, 4.500 pakolaista. Britit tulittivat laivaa, joka vaurioitui merikelvottomaksi, kolme kuoli, ja sata haavoittui. Pakolaiset lähetettiin toisella laivalla Ranskaan, mutta Ranska ei ottanut vastaan ketään joka ei halunnut saapua maahan vapaaehtoisesti. New York Postin kirjeenvaihtaja Ruth Gruber pääsi laivaan ja totesi, että ”sairaalalaiva oli vankilalaiva”. Pakolaiset palautettiin Saksan leireille brittien miehitysvyöhykkeelle.

YK:ssä hyväksyttiin selvällä äänienemmistöllä Palestiinan jako ja lupa kahdelle erilliselle valtiolle, juutalaisvaltiolle ja arabivaltiolle. Arabivaltiot kieltäytyivät kuitenkin käynnistämästä uuden palestiinalaisen arabivaltion perustamishanketta ja eräät arabivoimat aloittivat väkivaltakampanjan juutalaisia vastaan näiden karkottamiseksi. Presidentti Harry S. Truman oli yksinäinen juutalaisvaltion kannattaja, sillä hänen ulkoasiain- ja sotilashallintonsa oli sitä vastaan, kuten myös Iso-Britannia.

14.5.1948 brittien mandaatti päättyi, ja samana päivänä David Ben-Gurion julisti Israelin valtion perustetuksi. USA tunnusti sen ensimmäisenä. Juutalaisten näkökulmasta maanpaon ja vaelluksen aika oli ohi. Vuodet 1945-1948 olivat ratkaisevin aika koko kansan historiassa. Juutalaiset oli melkein pyyhitty pois maailmasta. ”Monelle meistä tämä oli elämän huippukohta.” ”Etenimme holokaustin tuhkasta omaan valtioon.” ”Synnyimme uudelleen. Me hävisimme, koko maailma hävisi, mutta voitimme silti.”

Pitkä tie kotiin sisältää runsaasti harvinaista, vaikuttavaa kuvamateriaalia, joka esitetään kuitenkin ilman mainintaa kuvalähteistä, -ajoista ja -paikoista. Myös suuren yleisön kannalta tällaisesta aiheesta olisi hyvä saada dokumentaarisesti tarkistettu laitos, jollainen myös entisestään voimistaisi esityksen vakuuttavuutta.

Aina uudestaan (Ever Again)

Keskiviikko, Huhtikuu 22nd, 2009

20090418-ever-again.jpg

”Toivo elää kun ihmiset muistavat” (Simon Wiesenthal)

AINA UUDESTAAN (Ever Again), USA 2006. TY: Moriah Films. O: Richard Trank. Selostaja: Kevin Costner. Väri, anamorfinen 1,78:1, DD 2.0, 70 min
Simon Wiesenthal Center: Moriah Films Collection
Suomennos: Jani Kontra.
Future Film 22.4.2009

Dokumenttielokuvistaan Oscar-palkitut Richard Trank ja Marvin Hier ovat tehneet Moriah Films -yhtiölle merkittäviä elokuvia Simon Wiesenthal Centerin levitykseen. Elokuvassa Aina uudestaan (Ever Again) teemana on antisemitismin paluu nyky-Euroopassa. Avoimesti puolueellisen elokuvan keskeisiin asiantuntijoihin kuuluu Alan Dershowitz.

Elokuva käynnistyy Adolf Hitlerin elämän viimeisinä hetkinä laatimasta ”henkisestä testamentista”, jossa hän julisti, että hänen elämäntyönsä, juutalaisten tuhoaminen, on vielä saatava päätökseen.

Irvokas Housewitz-musiikkivideo käynnistää ajatuksia herättävän montaasin antisemitistisistä hyökkäyksistä Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa. Nähdään synagoogien murhapolttoja, hautojen häpäisyä, holokaustimuistomerkkiin piirrettyjä hakaristejä, pahoinpitelyjä ja uhkailuja.

Elokuvassa korostetaan, että muslimien enemmistö on kunnon väkeä, mutta keskeinen tausta antisemitismin nousuun on fanaattisten ääri-islamistien (lontoolainen Omar Bakri Mohammed, antwerpeniläinen Abou Jahjah) propaganda. Maailmanlaajuista jihadia lietsotaan. Propagandaa tukee egyptiläinen tv-sarja Siionin viisaiden pöytäkirjasta. Erään fanaatikon fatwan mukaan juutalaiset sikiöt olisi tapettava äitiensä vatsaan. Juutalaisia verrataan aidsiin, ja Hitlerin katsotaan olleen henkilö, joka olisi ollut hyvä muslimi.

Nykypäivän antisemitismin yhteys kansainväliseen terrorismiin kuuluu elokuvan teemoihin. On kyse vihakulttuurista, jossa marttyyreja juhlitaan, ja jo lapset opetetaan ajattelemaan, että marttyyrius on suora tie paratiisiin.

Toisaalta uusnatsismi on nousussa varsinkin Saksan itäalueilla. Elokuvassa kerrotaan uusnatsien musiikkikulttuurista, jossa juhlitaan holokaustia ja terroristi-iskuja.

Pohdittavaksi tulee myös älymystön piilevä antisemitismi. Portugalilainen Nobel-kirjailija José Saramago rinnastaa Israelin natseihin, samoin brittirunoilija Tom Paulin ja ranskalainen sosialistijohtaja Pascal Boniface.

Keskeisenä kysymyksenä on antisemitismin laajentuminen koskemaan Israelin valtiota, antisionismin harjoittaminen peitteenä antisemitismille. Dershowitz korostaa, että lähes kaikki juutalaiset kritisoivat Israelin politiikkaa itsekin ja kritiikki on tervetullutta. Huolestuttavaa on Israel-kritiikin erityinen ankaruus ja yksipuolisuus.

Loppumottona on Albert Einsteinin ajatus ”Maailma on vaarallinen paikka, ei niiden vuoksi, jotka tekevät pahaa, vaan niiden, jotka vain katsovat eivätkä tee mitään”.

Elokuva on kuin kuvitettu luento, joka on toteutettu perus-tv-ohjelman keinoin. Avoimessa puolueellisuudessaan se on tärkeä kannanotto, joka ei jätä kylmäksi.

Rauhaa etsimässä 1: 1948-1967 (In Search of Peace Part One: 1948-1967)

Keskiviikko, Huhtikuu 22nd, 2009

20090428-in-search-of-peace-1.jpg

”On aika sodalle ja aika rauhalle”

RAUHAA ETSIMÄSSÄ. ENSIMMÄINEN OSA: 1948-1967 (In Search of Peace, Part One: 1948-1967). USA 2001 (c) 2000 Moriah Films (The Simon Wiesenthal Center). T: Rabbi Marvin Hier, Richard Trank. O: Richard Trank. KS: Richard Trank, Marvin Gilbert, Rabbi Marvin Hier. Selostaja: Michael Douglas. Äänellään mukana myös: Edward Asner, Anne Bancroft, Richard Dreyfuss, Miriam Margolyes, Michael York. Väri, 1,66:1, DD 2.0, 112 min
Future Film (Moriah Films Collection / Simon Wiesenthal Center) 22.4.2009

Rauhaa etsimässä, eeppinen dokumenttielokuva Israelin historian ensimmäisistä 20 vuodesta, alkaa myöhemmästä perspektiivistä, Oslon sopimuksesta vuonna 1993, jossa Yasser Arafat ja Jitzhak Rabin sopivat Palestiinan rauhanneuvotteluista.

Järkyttävä elokuva on tehty yksiselitteisesti Israelin näkökulmasta, mutta siinä tuodaan esiin myös arabien näkökohtia. Tarina alkaa brittien vetäytymisestä Palestiinasta vuonna 1948. Useimmat ympäröivät arabivaltiot pyrkivät tuhoamaan nuoren Israelin alkuunsa, ja myös juutalaiset syyllistyvät verilöylyihin arabeja vastaan. Sovinnon yrityksiä tapahtui Golda Meirin ja Jordanian kuningas Abdullahin välillä, mutta kuningas murhattiin.

Tuskin Israel oli itsenäistynyt, kun Libanon, Syyria, Irak, Transjordania ja Egypti hyökkäsivät. Itsenäisyyssodan vaiheisiin liittyy tarina kenraali Mickey Marcusista, joka kuoli omien vahingonlaukaukseen. Burma Road pelasti piiritetyn Jerusalemin. Ben Gurion hajotti kolme sotilasjärjestöä (Haganah, Irgun, Stern Gang) ja perusti Israelin armeijan. Samalla nujerrettiin väkivaltaisesti Irgunin kaappaushanke.

Raskas itsenäisyyssota päättyi, mutta yksikään arabivaltio ei tunnustanut Israelia, ja sadattuhannet arabit jätettiin oman onnensa nojaan pakolaisleireihin. Israel hyväksyttiin YK:n jäsenmaaksi, ja ensimmäinen juutalainen eduskunta, knesset, valittiin. Itsenäisyys koitti juutalaisille, monille arabeille kohtalona oli maanpako ja kodittomuus.

Samalla sadattuhannet juutalaispakolaiset joutuivat lähtemään arabimaista, joissa juutalaisyhteisöt olivat eläneet rauhassa vuosituhansia. Esimerkiksi Irakista tuli 120.000 juutalaista, yhtä paljon kuin holokaustin selviytyjiä Euroopasta. Ensimmäiset vuodet olivat ankaria, ja sefardien ja ashkenasien eroissa oli paljon soviteltavaa. Saksan sotakorvauksistakin käytiin ankara kiista.

Vuonna 1956 Suezin kriisi leimahti sodaksi, joka kytkeytyi kylmään sotaan, kun Egyptiä varusteli aseellisesti Neuvostoliitto. Kriisi ratkesi YK:n tuodessa rauhanturvajoukkonsa Siinaille.

Holokaustin syyllisten etsinnässä huomattava tapaus oli Adolf Eichmannin kuljetus Argentiinasta Israeliin oikeudenkäyntiin. Oikeus tuomitsi holokaustin yhden pääarkkitehdin kuolemaan, ja kyseessä oli Israelin historian ainoa kuolemantuomio.

Presidentti John F. Kennedystä tuli Israelin ja Yhdysvaltain välisen läheisen yhteyden ja ulkopolitiikan uuden päälinjan perustaja.

Egypti, Syyria ja Irak perustivat liiton Palestiinan vapauttamiseksi. Yasser Arafatin elämäkertaa esitellään omana jaksonaan. Fatah kiisti Israelin olemassaolon oikeuden ja vaati arabivaltiota sen tilalle. Vuonna 1967 Egypti käynnisti toimet sotaan Israelin hävittämiseksi, mutta kuuden päivän sodassa Israel tuhosi Egyptin ilmavoimat ja nujersi myös muut sitä vastaan liittoutuneet.

Sodan seurauksena Israelin alue kolminkertaistui, kaikki Länsirannan kaupungit tulivat Israelin haltuun, ja ennen kaikkea Jerusalemin vanha kaupunki tuli ensi kertaa 2000 vuoteen juutalaisten käsiin. Holokaustin kahleet oli murrettu, mutta miljoonille arabeille Palestiinasta tuli miehitetty, pakolaisleirien maa. Elokuva päättyy presidentti Chaim Herzogin puheeseen: ”olkaamme voittomme arvoisia”.

Runsassisältöinen elokuva ansaitsee useita katsomiskertoja. Dokumenttiaineisto on rikasta, Michael Douglasin rauhallinen selostus kuljettaa asiaa, ja häiritsemään jää vain siirappinen musiikki.

Tulivuoren juurella

Keskiviikko, Huhtikuu 22nd, 2009

20090428-under-the-volcano.jpg

”Kotimaani on helvetti”

TULIVUOREN JUURELLA (Under the Volcano). USA/Meksiko (c) 1984 Ithaca Enterprises, Inc. O: John Huston. Malcolm Lowryn romaanista (1947, suom. Juhani Jaskari 1968). N: Albert Finney, Jacqueline Bisset. Väri, 1,78:1 [väärä kansitieto 2,35:1], 108 min
Future Film 22.4.2009

John Huston teki uransa lopulla elokuvia vaikeasti filmattavista kirjoista. 1900-luvun keskeisiin romaaneihin kuuluva Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella perustuu tajunnanvirtaan. Elokuvassa alkoholisoituneen konsulin (Albert Finney) tarina on ulkoistettu mutta ei banalisoitu.

Tarina ajoittuu Kuolleiden päivään vuonna 1938 Meksikossa, maassa, joka kiehtoi Hustonia jatkuvasti, tätä ennen elokuvissa Sierra Madren aarre ja Liskojen yö. Mestari Gabriel Figueroa, joka oli kuvannut Liskojen yön mustavalkoisena, palasi toteuttamaan Tulivuoren juurella -elokuvan väreissä.

Musiikin sävelsi Alex North, joka oli säveltänyt Hustonille Sopeutumattomien musiikin ja sävelsi sitten myös Levottoman veren ja Hustonin kolmen viimeisen elokuvan musiikin, merkkinä siitä, että ne olivat silkkoakin tehneelle ohjaajalle tärkeitä.

Tennessee Williamsin näytelmään perustuvassa Liskojen yössä rappiolle joutunutta ex-pappia esitti Richard Burton, joka olisi ollut Hustonin ensimmäinen valinta myös viimeisen meksikolaistarinansa konsuliksi, mutta Burton, joka kuolikin sitten pian vuonna 1984, oli jo muuten varattu. Albert Finney on kuitenkin osassa loistava. Enkä muistanutkaan, miten loistava on parhaimmillaan Jacqueline Bisset, joka esiintyy konsulin kaiken kärsineenä vaimona. Lemmestäkään ei tule juopon miehen kanssa enää mitään, vaikka tunne on tallella. Kun mies juo, nainen ei saa.

Elokuvan suuriin alkoholistin muotokuviin Finneyn suoritus kuuluu, ja listattakoon tähän vertauskohdiksi muutama muu: James Mason (Tähti on syntynyt), Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia), Ray Milland (Tuhlattuja päiviä), Charles Chaplin (Pikkutunneilla, Luonnonparantolassa), Dean Martin (Rio Bravo, Suutele minua, tyhmyri), Lasse Pöysti (Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti), Orson Welles (Falstaff). Maurice Ronet’n mestaritulkinta myllyhoidon käyneen miehen kuolemantiestä on Louis Mallen elokuvassa Virvatuli.

Hustonin teoksesta on tehty laadukkaita dokumenttielokuvia. Niistä kiinnostuneen kannattaa hommata käsiinsä amerikkalaisen Criterionin julkaisu, jolla on myös kommenttiraitoja ja haastatteluja.

Tälläkin julkaisulla dvd-masterointia kelpaa katsoa.

Showgirls

Keskiviikko, Huhtikuu 22nd, 2009

20090428-showgirls.jpg

Pinnallinen satiiri muovisesta maailmasta

SHOWGIRLS (Showgirls). USA (c) 1995 Chargetex 6 S.A. O: Paul Verhoeven. N: Elizabeth Berkley, Kyle MacLachlan, Gina Gershon, Robert Davi. Väri, anamorfinen 1,85:1, 125 min
Future Film 22.4.2009

Elokuvakritiikki ja -historiankirjoitus on julmaa. Vihan kohteiksi valikoituu elokuvia, joihin kohdistettu inho paisuu ylettömiin mittasuhteisiin. Suurimpiin syntipukkeihin lukeutuu Showgirls.

Paul Verhoeven on uransa ajan kulkenut huonon maun rajavyöhykkeellä, ja Showgirls on siinä suhteessa vain yksi monista esimerkeistä. Ehkä hänen eurooppalaisissa elokuvissaan on enemmän luonnollisuutta eurooppalaisen katsojan näkökulmasta.

Showgirls sijoittuu Las Vegasin seksibaareihin. Esiintyjillä (Elizabeth Berkley, Gina Gershon, Kyle MacLachlan) on sarkastinen ote materiaaliin. Showgirls on katkera satiiri esineellistymisestä, välineellistymisestä ja pinnallistumisesta. Se on myös alhaisuuden spektaakkeli. Seksi etääntyy rakkaudesta mahdollisimman kauas, halveksunnan, loukkaamisen, vihan ja väkivallankin välineeksi. Prostituution teema on keskeinen, eikä elokuvaa voi väittää kohdettaan kaunistelevaksi. Huoruuden kohtaaminen ja itsehalveksunta korostuu. Naishenkilöiden välinen lesbolainen viritys kohoaa esiin, ja ainoa intohimoinen suudelma nähdään heidän välillään.

Showgirls on eksploitaatiota amerikkalaiseen makuun. Suomessa paljaiden rintojen ja pakaroiden esitteleminen on aina ollut lapsille sallittua, mutta Yhdysvalloissa siitä tehdään edelleenkin suuri numero. Kyseistä herkkua on tarjolla runsain mitoin, aitoa ja synteettistä. Lahjakkaille näyttelijöille olisi suonut enemmän muuta esiteltävää.

Lopussa suuntana on Los Angeles.

Wim Wendersin varhaistuotantoa ensi kertaa suomeksi

Maanantai, Huhtikuu 20th, 2009

20090428the-wim-wenders-collection.jpg

Wim Wenders on suurimpia eläviä saksalaisia elokuvantekijöitä, ja huikea kokoelma hänen tuotantoaan on alkanut ilmestyä tänä keväänä dvd:llä. Ensimmäisessä erässä Suomessa ennestään tuttu on vain Amerikkalainen ystävä, muut ovat ennen suomalaisin tekstein esittämättömiä, myös ohjaajan mestariteos Im Lauf der Zeit (Kings of the Road).

Alku-urallaan Wenders ohjasi klassikkofilmatisointeja väreissä. Der scharlachrote Buchstabe (The Scarlet Letter, 1973) perustui Nathaniel Hawthornen romaaniin, ja Hester Prynnen roolin sai Senta Berger. Falsche Bewegung (Wrong Move, 1975) perustui J.W. von Goethen romaaniin Wilhelm Meisterin oppivuodet. Nimiroolin sai Wendersin suosima road movie -näyttelijä Rüdiger Vogler, ja elokuvadebyyttinsä Mignonina sai 14-vuotias Nastassja Kinski.

Todellisen persoonallisen itsensä Wenders löysi yllättävässä road moviessa Alice in den Städten (Alice in the Cities, 1974). Rüdiger Voglerin esittämä vaeltaja saa siinä vasten tahtoaan matkakumppanikseen nenäkkään 9-vuotiaan Alicen, jota esittävä Yella Rottländer on kaikkien aikojen sympaattisimpia lapsinäyttelijöitä. Nuoren Wendersin elokuvataide huipentui mestariteokseen Im Lauf der Zeit (Kings of the Road, 1976), jossa hänen kuvaajansa Robby Müller ja Martin Schaefer vangitsivat askarruttavia maisemia toisensa jälkeen elokuvaprojektorihuoltajan matkalta pitkin Länsi-Saksan autioituvaa itäistä rajaseutua. Axel Linstädt sävelsi elokuvaan sävähdyttävän slidekitaratunnarin. Im Lauf der Zeit on yhä Wendersin paras elokuva, ja pelkästään sen julkaiseminen suomeksi tekstittynä dvd:nä on kulttuuriteko.

Palkittuna mestarina Wenders sai ohjatakseen kalliin kansainvälisen yhteistuotannon Amerikkalainen ystävä (1977), joka perustui Patricia Highsmithin romaaniin taulunväärentäjien maailmasta. Wenders säilytti persoonallisen otteen, sijoitti tapahtumat Hampuriin ja rakensi arvoituksellisen psykologisen jännitteen manipuloivan roiston Tom Ripleyn (Dennis Hopper) ja leppoisan perheenisän ja taulunkehystäjän (Bruno Ganz) välille.

Toukokuussa ovat luvassa Nick’s Film / Lightning over Water, 1980), Chambre 666 (Room 666, 1982), Der Stand der Dinge (The State of Things, 1982), Paris Texas (1984) ja Tokyo-Ga (1985).

Masteroinniltaan elokuvat ovat huipputasoisia.

Ottaen huomioon, että Wenders tunnetaan Im Lauf der Zeit -elokuvan tokaisusta ”amerikkalaiset ovat kolonisoineet alitajuntamme” on hassua, että saksalaiset elokuvat tuodaan Suomeen englanninkielisillä nimillä, vaikka elokuvat on muuten korkeatasoisesti suomennettu.

Brittilaatua 1980-luvulta

Lauantai, Huhtikuu 11th, 2009

Brittielokuvan parhaimmistoa on julkaistu runsaasti dvd:llä, ja tarjonta on täydentynyt 1980-luvulle, jolloin eturivin tuottajat kuten Ismail Merchant ja David Puttnam panostivat laatuun, ja keskeiseksi yhtiöksi nousi Goldcrest Films, jonka saattoi kriisiin kolme kallista uhkayritystä. (lisää…)

Frankenstein Junior (blu-ray)

Keskiviikko, Huhtikuu 8th, 2009

20090919-young-frankenstein.jpg

FRANKENSTEIN JUNIOR / Det våras för Frankenstein (Young Frankenstein). USA (c) 1974 Twentieth Century Fox Corporation. T: Michael Gruskoff. O: Mel Brooks. KS: Gene Wilder, Mel Brooks – Mary Shelleyn romaanista Frankenstein (1818). KU: Gerald Hirschfeld. M: John Morris. LA: Dale Hennesy. PU: Dorothy Jeakins. Ehostus: Edward Butterworth. N: Gene Wilder (tri Frankenstein), Peter Boyle (hirviö), Marty Feldman (Igor), Cloris Leachman (Frau Blücher), Teri Garr (Inga), Madeline Kahn (Elizabeth), Gene Hackman (sokea mies). Mustavalkoinen, 1,85:1, 5.1 DTS HD, 106 min
Blu-ray 1080 p
Suom. tekstit / svenska texter.
Bonus: – Mel Brooksin kommenttiraita (1998). – BonusView-raita: Inside the Lab: Secret Formulas in the Making of Young Frankenstein (2008). – Triviaraita: The Franken-Track: A Monstrous Conglomeration of Trivia (2008). – Making Frankensense of Young Frankenstein (2005), 36 min. – Epäonnistuneita otoksia (mukana jo 1998).  – Musiikkiraita (2008). – 7 poistettua kohtausta. – Haastatteluja: Mexican Interviews: Marty Feldman, Gene Wilder ja Cloris Leachman. – Trailereita ja tv-spotteja. – Kuvagalleria – Hd-liitedokumentteja: It’s Alive! Creating a Monster Classic (2008) ja Transsylvanian Lullaby: The Music of John Morris (2008). – Hd: 17 poistettua kohtausta.
FS Film 8.4.2009

Mel Brooksista tuli 1970-luvulla elokuvaparodian kuningas, ja Frankenstein Junior kuuluu hänen parhaisiin elokuviinsa. Kauhuelokuvistaan kuuluisa Universal antoi itse kuuluisien hirviöhahmojensa muuttua farssin aineistoksi 1940- ja 1950-luvuilla. Abbott ja Costello -hölmöilyistä poiketen Brooks omaksui aineistoonsa yhtä antaumuksellisen otteen kuin Universal vakavimmilaan. Hän löysi käyttöönsä Karloff-versioiden alkuperäisiä lavasteita. Gerald Hirschfeldin mustavalkokuvaus ja John Morrisin romanttinen musiikki luovat tunnelmaa, jota vasten Gene Wilderin (nuori Frankenstein), Marty Feldmanin (Igor), Teri Garrin (Inga) ja kumppaneiden komedia tehoaa erityisen hyvin. Suomennoksessa on huomioitu (kohdalla 57 min), että ”Abby Normal” on edelleen ”Eppu Normaali”.

Hyvät, pahat ja rumat (pitkä versio 2003) (blu-ray)

Keskiviikko, Huhtikuu 8th, 2009

20090919-the-good-the-bad-and-the-ugly.jpg

HYVÄT, PAHAT JA RUMAT / Den gode, den onde, den fule (The Good, the Bad and the Ugly / Il buono, il brutto, il cattivo). Italia / Espanja / Saksa 1966 (pitkä versio 2003). TY: Arturo González Producciones Cinematográficas, S.A / Constantin Film Produktion / Produzioni Europee Associati (PEA). T: Alberto Grimaldi. O: Sergio Leone. KS: Age-Scarpelli, Luciano Vincenzoni, Sergio Leone. KU: Tonino Delli Colli – Technicolor – Techniscope. M: Ennio Morricone. N: Eli Wallach (Tuco, ”ruma”), Clint Eastwood (Blondie, ”hyvä”), Lee Van Cleef (Sentenza / Angel Eyes, ”paha”). Väri, letterbox 2,35:1, 5.1 DTS HD MA, englanninkielinen alkuperäisversio, pääkuva 178 min
Blu-ray
Suom. tekstit / svenska texter.
Bonus:
- Richard Schickelin kommenttiraita (2004)
- Christopher Fraylingin kommenttiraita (2009)
- Liitedokumentit Leone’s West, The Leone Style, The Man Who Lost the Civil War, Reconstructing The Good, the Bad and the Ugly ja Il maestro: Ennio Morricone and The Good, the Bad and the Ugly 1-2 (2004)
- Pidennetty kohtaus: Tuco Torture Scene (2004)
- Poistettu kohtaus: The Socorro Sequence: A Reconstruction (2004)
FS Film 8.4.2009

Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan kahden levyn dvd-erikoislaitos ilmestyi Suomessa tuoreeltaan vuonna 2004. Sama aineisto on nyt päivitetty teräväpiirtomuotoon blu-ray-formaattiin. Sergio Leone oli armoton visualisti, ja Hyvät, pahat ja rumat oli hänen siihen mennessä kunnianhimoisin ja eeppisin elokuvansa. Se oli myös Clint Eastwoodin viimeinen italialainen western. Tarjolla on viisi vuotta sitten rekonstruoitu pitkä versio, johon Eastwood ja Eli Wallach dubbasivat oman äänensä. Uutena lisäaineistona on Christopher Fraylingin uusi vaihtoehtoinen kommenttiraita.