Archive for Kesäkuu, 2006

Kesäistä SF-viihdettä

Perjantai, Kesäkuu 16th, 2006

20090414-ruma-elsa.jpg

PUCK (Hannu Leminen, 1942)
RUMA ELSA (Edvin Laine, 1949)
NEITI TALONMIES (William Markus, 1955)
EEMELI-BOKSI:
- OHO, SANOI EEMELI (Ville Salminen, 1959)
- MOLSKIS, SANOI EEMELI, MOLSKIS! (Ville Salminen, 1960)
- EI SE MITÄÄN, SANOI EEMELI (Åke Lindman, 1962)
OPETTAJATAR SEIKKAILEE (Aarne Tarkas, 1960)
NAISET, JOTKA MINULLE ANNOIT (Aarne Tarkas, 1962)
Mustavalkoisia, 1:1,33, Dolby Digital mono
Finnkino 16.6.2006

Finnkinon kesäinen annos Suomen Filmiteollisuuden tuotantoa painottuu kevyeen viihteeseen.

Julkaisuista vanhin, Hannu Lemisen varhaisimpiin ohjaustöihin kuuluva Puck (1942) sisältää myös vakavampia teemoja. Kimmo Laine on esittänyt väitteen, jonka mukaan Leminen ei koskaan tehnyt huonoa elokuvaa. Tässäkin elokuvassa viihteellisyys ohjautuu suvaitsevaisuuden puolustuspuheeksi, kun Helena Karan esittämän naisen synkkä menneisyys paljastuu. Hänestä luotu ihannoitu mielikuva William Shakespearen Kesäyön unelman Puck-hahmona kuitenkin vain korostuu. Tauno Palo esittää hajamielistä säveltäjää ja Elsa Rantalainen boheemia taidemaalaria. Karkeilta kliseiltä ei vältytä, mutta elokuvassa soivat myös sielun salaisuudet.

Ruma Elsa (1949) oli Ensio Rislakin suosikkinäytelmän tuoreeltaan tehty filmatisointi. Professorin leskellä on kolme tytärtä. Kapinallinen ja poikamainen Elsa (Eeva-Kaarina Volanen) suivaantuu, kun häntä aletaan kutsua ”rumaksi Elsaksi”. Hän muuttuu päivän ajaksi kampaajan, ehostajan ja vaatturin turvin tunnistamattoman kauniiksi prinsessaksi, ja vamppaa äitinsä ja siskojensa kosijat, vain näyttääkseen heille. Elokuva voisi olla sukupuoli-identiteetin pohdiskelijalle kiinnostava tänäkin päivänä, ellei ohjaaja Edvin Laine johdattelisi sitä liioiteltuun karikatyyriin ja ylinäyttelemiseen.

Neiti Talonmies (1955) perustuu Hilja Valtosen romaaniin, ja viihteellisten kuvioidensa takana siinä on myös askarruttavaa ajankuvaa. Irja (Nelly Lovén) on evakkoperheen tytär, jonka äiti on kuollut, ja joka joutuu vieraissa perheissä aina työjuhdan osaan halveksittuna karjalaisena. Näin myös koulussa, jonka hajamielinen mutta vähättelevä rehtori (Tauno Palo) ei kannusta tyttöä opiskeluun, jolloin tämä urakoidensa lomassa lukee ylioppilaaksi naapurikunnan koulussa salaa. Elokuva on kiinnostava sekä karjalaisuuden että naisnäkökulman kannalta omassa kevyessä sarjassaan.

Eemeli-komediat -boksissa Finnkino on julkaissut koomikon kaikki kolme nimikkoelokuvaa. Oho, sanoi Eemeli (1959) käynnistyy hahmon kotimökiltä Römpsänperältä, joka on sijoitettu kartassa Saimaan rannalle Savonlinnan ja Lappeenrannan välille. Aikamiespoika lähetetään maailmalle, ja hän löytää tiensä unohdetulle tukkikämpälle, jossa ensi kertaa viiteen vuoteen nähty tukki varustetaan juhlatunnuksin. Molskis, sano Eemeli, molskis! (1960) lähettää Eemelin taas mökistä maailmalle, nyt Helsinkiin vossikkakuskiksi, joka pelastaa kaksi orpolasta ja tekee tienestiä myös hevosia esittävällä ”eläinnäytelmällä”. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) oli SF:n lopun ajan elokuvia ja Reino Helismaan viimeinen elokuvakäsikirjoitus. Talviunta nukkuva turkismetsästäjä Eemeli herää, kun postiljooni jää hänen loukkuunsa, ja tämän parantuessa Eemeli tuuraa häntä maalaiskirjeenkantajana, järjestellen samalla kylän rakkausasiat kuntoon. Eemeli itse on Jacques Tatin tavoin hahmo, joka ei itse tempaudu mukaan romantiikkaan, ja Buster Keatonin tavoin hymyilemätön hahmo, jonka tilanteiden koomisuus siitä vain korostuu. Hänen elokuvansa ovat kuitenkin löysintä ”aivot narikkaan” -tuotantoa, joista voi ajankulukseen poimia hauskoja vitsejä, hyviä näyttelijöitä ja Toivo Kärjen musiikkia.

Vauhtiohjaaja Aarne Tarkakselta on mukana kaksi elokuvaa. Opettajatar seikkailee (1960) on kesähupailu, jossa Leni Katajakosken esittämä ”kauhea tantta” pitää kovaa kuria tyttöluokassa. Kaikki menee sekaisin, kun Tommi Rinteen esittämä taiteilija maalaa hänen kasvonsa alastomalle nymfille. Naiset, jotka minulle annoit (1962) on Tarkaksen vakavampaa tuotantoa. Näyttelijämaailmaan sijoittuvassa kolmiodraamassa Rauha Rentola esittää aikuista naista, jonka miehellä (Stig Fransman) on suhde nuoremman kollegan (Elina Salo) kanssa. Vaikka käsikirjoituksessa on harmittavaa kaavamaisuutta, näyttelijöissä itsessään on aitoutta, ja ohjaaja välttää helpon loppuratkaisun.

SF:n elokuvat olivat tavallisesti hyvin kuvattuja, ja siksi on mieluisaa nähdä niistä kunnollista dvd-masterointia silloinkin kun kyseessä on kevyt ajanviete. Valitettavasti tässä erässä jälki on usein vain kohtalaista, ei niin hienoa kuin Finnkinon parhaissa SF-julkaisuissa.

Twentieth Century Classics: toinen erä (15 erillistä levyä)

Perjantai, Kesäkuu 16th, 2006

Lisää Foxin aarteita

CHICAGO PALAA (In Old Chicago, Henry King, 1936)
VIHREÄ OLI LAAKSONI (How Green Was My Valley, John Ford, 1941)
SUURSUON SALAISUUS (Swamp Water, Jean Renoir, 1941)
KUMMITUSLAIVA (Wing and a Prayer, Henry Hathaway, 1944)
13 RUE MADELEINE (Ryhmä 77, Henry Hathaway, 1947)
ILMOJEN KOTKAT (Twelve O’Clock High, Henry King, 1949)
HERRAT PITÄVÄT VAALEAVERISISTÄ (Gentlemen Prefer Blondes, Howard Hawks, 1953)
GLADIAATTORIT (Demetrius and the Gladiators, Delmer Daves, 1954)
TAIVAS TIETÄÄ, MR. ALLISON (Heaven Knows, Mr. Allison, John Huston, 1957)
PUOLIVERINEN (Flaming Star, Don Siegel, 1960)
OPERAATIO ATOMISUKELLUSVENE (Voyage to the Bottom of the Sea, Irwin Allen, 1961)
300 SPARTALAISTA (The 300 Spartans, Rudolph Maté, 1961)
ATLANTIN VALLI MURTUU (The Longest Day, Ken Annakin, Andrew Marton, Bernhard Wicki, 1962)
FANTASTINEN MATKA (Fantastic Voyage, Richard Fleischer, 1966)
RAAMATTU… ALUSSA LOI JUMALA (The Bible: In the Beginning…, John Huston, 1966)
STAR! TÄHTI (Star!, Robert Wise, 1968)
FS Film / Twentieth Century Fox Home Entertainment 16.6.2006

Sekä erillisenä: THE SOUND OF MUSIC (1965) – KAHDEN LEVYN 40-V-JUHLAJULKAISU (The Sound of Music, Robert Wise, 1965), 20.1.2006

Hollywoodin mahtistudioihin kuuluva Twentieth Century Fox julkaisee monen vuosikymmenen tuotantoaan sarjana, johon kuuluu sekä aitoja klassikoita että muuten vain kiinnostavia genre-löytöjä sotaelokuvista musikaaleihin. Korkealuokkainen masterointi on sarjan laatutunnus.

Ykkösklassikko on Vihreä oli laaksoni (1941), viimeinen huipputeos John Fordin ”ihmeellisiltä vuosilta”. Hän teki muutamassa vuodessa mestariteosten sarjan, joka katkesi vasta, kun hän lähti sotaan. Walesilaisen kaivostyöläisperheen saaga, pääosissa Walter Pidgeon, Maureen O’Hara ja Donald Crisp, sykähdyttää yhteiskunnallisella voimallaan, uskontoteeman poikkeuksellisella käsittelyllä ja perheen väkevän tunteellisella ensemble-kuvauksella. Arthur C. Millerin mustavalkoinen kuvaus välittyy kotiruudussa loisteliaana.

Ranskan natsimiehitystä Hollywoodiin paennut Jean Renoir aloitti amerikkalaisen uransa Foxilla. ”Hän ei ole yksi meistä”, huomasi Foxin tuotannonjohtaja Darryl F. Zanuck, mutta tuloksena oli kiehtova Suursuon salaisuus (1941), jonka ulkokuvat otettiin Georgian Okefenokee-rämeellä. Elokuvissa on pieniä osia myöten melkoinen tähtikaarti: Dana Andrews, Anne Baxter, Walter Brennan, John Carradine

Kaikkien aikojen sotaelokuviin kuuluu Henry Kingin ohjaama Ilmojen kotkat (Twelve O’Clock High, 1949). Käynnissä on the Battle of Britain; jenkit liittyvät brittien tueksi armottomaan taisteluun ilmojen herruudesta Luftwaffea vastaan vuonna 1942. Gregory Peck on parhaimmillaan äärimmäisen hermopaineen kohtaavana komentajana. Liiallinen eläytyminen miehistön ongelmiin on teemana psykologisesti uskottavassa tarinassa, jonka realistiset ilmataistelukohtaukset vaikuttavat siksikin, että niitä osataan sopivasti säästää. Pääosassa ovat ihmiset eivätkä koneet.

Sarjan löytöihin kuuluu Henry Hathawayn ohjaama Wing and a Prayer (1944), alaotsikoltaan The Story of Carrier X. Se on nähty Suomessa vain ensi-iltakierroksella nimellä Kummituslaiva. Älykäs ja epätavallinen sotaelokuva on tehty strategian näkökulmasta. Pearl Harborin tuhon hirmuisuus on suurempi kuin kukaan Yhdysvaltain puolustusvoimien ulkopuolella oivaltaa. Strategiana on aluksi lähettää haamualuksia partioimaan Tyynellemerelle, hämäämään japanilaisia luulemaan, että jenkkejä on enemmän kuin onkaan. Lentotukialuksen sotureita suututtaa, kun heiltä kielletään taisteleminen. Vasta lopussa päästään oikeaan sotaan Midwayn taistelussa. Elokuva yllättää realismillaan ja psykologisella herkkyydellään, ja siinä lasketaan leikkiä joukkoon liittyneestä Hollywood-tähdestä. Pääosissa ovat Don Ameche, Dana Andrews, William Eythe, Charles Bickford ja Cedric Hardwicke.

Fox paneutui sodan teemoihin aina täysillä, ja freelancer-tuottajavaiheessaan Darryl F. Zanuck toteutti sen levitykseen lempiprojektinsa Atlantin valli murtuu (1962). Hän oli elokuvan varsinainen tekijä; ohjaajia oli kolme ja tähtinäyttelijöitä 48. Dokumentaarista aitoutta havitteleva elokuva kuvaa Normandian maihinnousua minuutin tarkkuudella kaikkien osapuolten näkökulmia vuorotellen, ja tässäkin on yksilöllisen draaman tilalla strateginen, eeppinen katsantokanta. Kolmituntinen, loisteliaasti mustavalkoisena scopena toteuttu elokuva onkin antoisa myös sodasta vakavasti kiinnostuneille.

Normandian maihinnousuun tarjoaa erikoisnäkökulman Henry Hathawayn vakoiluelokuva 13 Rue Madeleine (1947). Elokuva on ollut viimeksi nähtävillä Suomessa vain ensi-iltakierroksella, jolloin siitä käytettiin nimeä Ryhmä 77. Elokuva kuuluu Louis De Rochemontin tuottamien realististen jännityselokuvien sarjaan, jossa hän italialaisen neorealismin hengenheimolaisena suosi oikeita tapahtumapaikkoja. Tosipohjaisessa tarinassa jenkkivakoilun ytimeen soluttautuu natsitiedustelija (Richard Conte), jonka kautta jenkit yrittävät syöttää väärää tietoa. Elokuva huipentuu Le Havreen, jossa Gestapon päämaja sijaitsee elokuvalle nimen antaneessa kohtalokkaassa osoitteessa. James Cagneyn hirvittävä loppukamppailu on kuvattu tavalla, joka on kunnianosoitus Roberto Rossellinin Rooma avoin kaupunki -elokuvan Gestapo-jaksolle.

Yksilönäkökulman toiseen maailmansotaan tarjoaa myös Taivas tietää, Mr. Allison (1957), jossa karski merisotilas (Robert Mitchum) kohtaa Tyynenmeren yksinäiselle atollille jääneen nunnan (Deborah Kerr). Ohjaaja John Huston on taas Afrikan Kuningatarta muistuttavassa asetelmassa, mutta elokuva toimii omilla, sympaattisen erilaisilla jännitteillään. Vastakohdat törmäävät omaperäisessä robinsonadissa, joka on samalla erilainen sotaelokuva. Se kuvaa japanilaisiakin tavallista vivahteikkaammin.

Julkaisuerän vanhin elokuva In Old Chicago (Chicago palaa, 1936) on Suomessa harvoin nähty; ensi-iltalevityksensä jälkeen se nähtiin meillä viimeksi 40 vuotta sitten televisiossa. Henry King sai siinä ohjatakseen kappaleen mahtavaa Americanaa Chicagon suuruuden perustamiskaudelta 1850-luvulta 1870-luvulle. Se on yksi lännenelokuvan kaltaisista amerikkalaisista urbaaneista eepoksista; MGM valmisti samana vuonna San Franciscon, joka päättyy maanjäristykseen. Foxin elokuva huipentuu tulipaloon, joka tuhoaa kaupungin kurjimmat slummit. Tyrone Power, Alice Faye ja Don Ameche nähdään varhaisimpiin kuuluvissa tähtirooleissaan.

Sarjan moni elokuva edustaa Foxin ylpeydenaihetta, CinemaScope-kuvausta. Demetrius and the Gladiators (Gladiaattorit, 1954) on kuuluisan The Roben (Näin hänen kuolevan) huomattavasti parempi jatko-osa. Käsikirjoittaja (Philip Dunne) ja säveltäjä (Franz Waxman) ovat samat, mutta ohjaaja on Henry Kosteria parempi Delmer Daves. Laajakankaan pioneerielokuvan kankean ilmaisun korvaa kiehtovampi tarinankerronta. Victor Mature (Demetrius), Michael Rennie (Pietari) ja Jay Robinson (Caligula) ovat samoja päänäyttelijöitä molemmissa, uusina esiintyjinä rinnallaan Susan Hayward (Messalina), Debra Paget (Lucia), Ernest Borgnine (Strabo) ja Anne Bancroft (Paula). Teemana on vastasyntyneen kristinuskon ja Rooman keisarikunnan hirmuvallan kohtaaminen.

Kauemmas historiaan sukeltaa 300 spartalaista (1961). Sen ohjasi uransa loppusuoralla Kreikan aidoilla tapahtumapaikoilla Rudolph Maté, joka oli tullut maailmanmaineeseen Jeanne d’Arcin kärsimyksen (1928) kuvaajana. Aiheena on historian kuuluisin puolustustaistelu Thermopylain solassa 480 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Persia, silloisen maailman suurin mahti, oli nujertamaisillaan hajanaisen Kreikan mutta koki hirvittäviä menetyksiä spartalaisten käsissä. Mukana ovat historian kuuluisat hahmot, Persian kuningas Kserkses (David Farrar), Spartan kuningas Leonidas (Richard Egan) ja Ateenan nerokas merisotastrategi Themistokles (Ralph Richardson). Kiinnostava teos historian ja sotastrategian vakavallekin harrastajalle.

Ajan alkuun asti vie Raamattu… alussa loi Jumala (1966), Dino De Laurentiisin italialainen jättituotanto, joka tuli Foxin levitykseen. John Huston ohjasi episodimaisen elokuvan, joka perustuu Mooseksen ensimmäisen kirjan alkuun (n. 30 sivua 1200-sivuisesta Raamatusta). Aatamista ja Eevasta päästään Abrahamiin ja Saaraan, mukana Nooakin arkki, Baabelin torni ja Sodoma ja Gomorra. Kolmituntisessa spektaakkelissa on melkoinen näyttelijäkaarti, parhaina Huston itse Nooana ja George C. Scott ja Ava Gardner Abrahamina ja Saarana. Aatamin ja Eevan tekosiveä kainostelu ja Ulla Bergrydin suojaavasti kiinnitetyt hiukset ovat huvittavia. Giuseppe Rotunnon loistelias scope-kuvaus alkunäyissä ja vedenpaisumusjaksossa on vaikuttavaa. Huston itse on elokuvan selostaja, äänessään yhtä paljon satusetää kuin profeettaa.

Science fictionin alalta on tarjolla kaksi komeasti masteroitua 1960-luvun seikkailuelokuvaa. Voyage to the Bottom of the Sea (Operaatio atomisukellusvene, 1961; kannessa väärä vuosiluku 1953) kuuluu Irwin Allenin suurten katastrofispektaakkelien sarjaan. Maailmanloppu uhkaa, magneettimyrskyt raivoavat, taivas on tulessa, ja vain sukellusveneen oikeaan aikaan laukaisema ydinohjus voi pelastaa ihmiskunnan. Walter Pidgeon ja Joan Fontaine ovat mukana tähtikaartissa, Frankie Avalon esittää tunnuslaulun, käsikirjoitus ei vakuuta, mutta Winton C. Hochin ja John Lambin kuvaus on loistavaa.

Fantastinen matka (1966) vei sukellusveneseikkailun ihmisruumiin sisäavaruuteen. Pienennetty kirurginen lääkäriyksikkö tekee huikean retken purkaakseen hyytymän tshekkiloikkarin aivoista. Richard Fleischer pitää otteen lennokkaana, ja tähtikaartissa nähdään Stephen Boyd, Raquel Welch ja Donald Pleasence. Elokuva ottaa aiheesta visuaalisesti kaiken irti, ja aidossa scope-leveydessä psykedeeliset näyt pääsevät oikeuksiinsa.

Elvis Presley teki Foxille kolme elokuvaa, ja Puoliverinen (Flaming Star, 1960) on niistä paras, vieläpä paras draamaelokuva koko Elviksen elokuvauralla. Se oli alkanut kiinnostavasti Foxin Love Me Tenderillä (1956) ja jatkunut Elviksen parhailla elokuvilla Jailhouse Rock ja King Creole, jotka toimivat hänen vahvalla pop-karismallaan. Fox antoi Elvikselle taas western-aiheen. Ollaan sisällissodan jälkimainingeissa Texasissa, lännenelokuvan suosikkiaikakaudella. Elviksen äiti on kaunis kiowa (Dolores Del Rio) ja isä valkoinen mies (John McIntire). Kun intiaanit nousevat sotapolulle, koko perhe kohtaa tragedian. Clair Huffakerin ja Nunnally Johnsonin käsikirjoituksesta syntyi Don Siegelin jämerässä ohjauksessa kunnon jälkeä ennen kuin Elviksen elokuvaura repsahti liukuhihnatasolle.

Tänä vuonna on nähty dvd:llä monta musikaalin mastodonttivuosikymmenen, 1960-luvun, elokuvaa, ja niihin kuuluu Robert Wisen mahtava Star! (1968). Näin sen ensi kertaa, ja yllätyin myönteisesti. Gertrude Lawrencen (Julie Andrews) ja Noël Cowardin (Daniel Massey) tarina 1920-luvulta 1940-luvulle on sellaisen katsojan musikaali, joka arvostaa upeiden laulu- ja tanssinumeroiden lisäksi älykästä ja satiirista dialogia ja aikojen ja tapojen aitoa kuvausta. Lähes kolmituntinen elokuva tuli moniaalla levitykseen lyhennelminä, mutta dvd:llä se nähdään koko laajuudessaan ja kaikkine lisäaineistoineen, jotka oli valmisteltu ohjaajan johdolla jo vuoden 1993 analogista laserlevyjulkaisua varten. Laulut ovat Noël Cowardin, George Gershwinin, Cole Porterin ja Kurt Weillin teräviä originaaleja, ja Julie Andrews on niissä kuten koko roolissakin parhaimmillaan, seksikkäästi ja älykkäästi erilainen erilainen kuin Maija Poppasena tai laulavana nunnana.

Twentieth Century Classics -sarjan ulkopuolella on julkaistu myös Foxin levityshistorian suurhitti The Sound of Music (1965) kahden levyn 40-vuotisjuhlajulkaisuna, kuvallisena ja äänellisenä loistopainoksena. Kyseessä on täysin fotokemiallisesti 65 mm:n alkuperäisnegatiivista restauroitu laitos, jossa on pitkät ja tuhdit lisäaineistot myös oikeasta Trappin perheestä. Monista ominaisuuksista elokuvan ystäville arvokkain lienee kuitenkin sen ”laula mukana” -ominaisuus! Harvassa elokuvassa onkaan niin monta laulua, jotka saavat kotikatsomonkin laulutuulelle.

Hitchcock Classic Collection (8-dvd)

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

Hitchcock Englannissa

HITCHCOCK CLASSIC COLLECTION. Kahdeksan dvd:n boksi
MIES, JOKA TIESI LIIKAA (The Man Who Knew Too Much), 1934
39 ASKELTA (The 39 Steps), 1935
SALAINEN ASIAMIES (Secret Agent), 1936
SABOTAASI (Sabotage), 1936
NUORI JA VIATON (Young and Innocent), 1937
NAINEN KATOAA (The Lady Vanishes), 1937
JAMAICA INNIN RANTAROSVOT (Jamaica Inn), 1939
BON VOYAGE, 1944
AVENTURE MALGACHE, 1944
Future Film 14.6.2006

Alfred Hitchcockin tuotantoa on hyvin saatavana dvd:llä, ja tänäkin vuonna sitä on julkaistu Suomessa kolmena eri boksina. Muut tarjoavat ennen julkaistua tuotantoa, mutta Future Filmin boksi on uutta tarjoava löytö. Siihen on koottu Hitchcockin kuuluisimmat brittielokuvat ajalta ennen kuin hän siirtyi Hollywoodiin. Vuosina 1934-1939 jännityksen mestari alkoi entistä varmemmin liikkua omimmalla alueellaan kokeiltuaan sitä ennen kaikkea mahdollista, musikaalia ja komediaakin. Tuottaja Michael Balcon antoi sysäyksen elokuviin Mies, joka tiesi liikaa, 39 askelta ja Sabotaasi, jotka olivat Hitchockin kehitykselle olellisia. Paketin elokuvissa ovat huippunäyttelijät, kuten John Gielgud, varhainen Hitchcock-blondiini Madeleine Carroll, Robert Donat ja Maureen O’Hara ensimmäisessä pääroolissaan. Arvokkaana bonuksena ovat meillä harvoin nähdyt lyhyet, ranskankieliset sotapropagandaelokuvat Bon voyage ja Aventure Malgache, jotka tässä luultavasti ensimmäistä kertaa tarjotaan yleisölle nähtäviksi suomeksi tekstitettyinä. Masterointi on kohtalaista, ei missään varsinaisesti huonoa mutta ei terävintä kärkeäkään, vaikka näistä elokuvista on pääsääntöisesti loistavat originaalit tallella.

Clint Eastwood Prestige Collection (6-dvd)

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

CLINT EASTWOOD PRESTIGE COLLECTION
KOTKAT KUUNTELEVAT (Where Eagles Dare, 1968), ohjaus: Brian G. Hutton, pääosissa: Richard Burton, Clint Eastwood, 149 min
LIKAINEN HARRY (Dirty Harry, 1971), ohjaus: Don Siegel, pääosissa: Clint Eastwood, Harry Guardino, John Vernon, 99 min
MAGNUM .44 (Magnum Force, 1973), ohjaus: Ted Post, pääosissa: Clint Eastwood, Hal Holbrook, 118 min
HONKYTONK MAN (1982), ohjaus: Clint Eastwood, pääosissa: Clint Eastwood, Kyle Eastwood, 118 min
THE ROOKIE – TULOKAS (The Rookie, 1990), ohjaus: Clint Eastwood, pääosissa: Clint Eastwood, Charlie Sheen, Raul Julia, Sonia Braga, 116 min
PAHIN RIKOS (True Crime, 1999), ohjaus: Clint Eastwood, pääosissa: Clint Eastwood, Isaiah Washington, Lisa Gay Hamilton, 127 min
Warner Home Entertainment 14.6.2006

Clint Eastwood nousi tähdeksi 1960-luvun puolivälissä, aloitti ohjaajana 1970-luvun alussa, ja on noussut taiteellisesti rohkeimpaan ja haastavimpaan vaiheeseensa viimeisimmissä elokuvissaan (Menneisyyden ote, Miljoonan taalan tyttö, Isiemme liput).

Erä vuonna 2003 masteroiduja Eastwood-elokuvia on julkaistu kootusti Warnerin komeana metalliboksina. Niitä on kiintoisaa tutkailla myös hänen huomattavaan uutuuselokuvaansa vertaillen.

Alistair MacLeanin romaaniin perustuva sotaseikkailu Kotkat kuuntelevat (1968) oli Clintille ensimmäinen iso tähtirooli muussa kuin lännenelokuvassa. Ajatuksena oli tehdä suuren tyylin toimintaviihdettä. Kytkennät sodan todellisuuteen olivat minimaaliset, eli kyseessä on täydellinen vastakohta Clintin Isiemme liput -uutuudelle, jossa kyseenalaistetaan sodan hohto ja sankaruuden käsite. Sodan todellista kauhua lähestyttäessä kunnioituksemme veteraaneja kohtaan kasvaa kuitenkin entisestään.

Likainen Harry (1971) oli kulmakivi poliisielokuvan ”rogue cop” -hahmon kehityksessä, jonka alku juontaa kuitenkin jo film noirin turmeltuneiden poliisien aikakauteen 1940-luvun lopulle. Don Siegel ohjasi napakasti ja samalla toiminnan luonnollista rytmiä kuunnellen. Clint Eastwood loi keskeisen modernin antisankarihahmon.

Vaikka likainen Harry viskasi San Franciscon poliisilaitoksen virkamerkkinsä ensimmäisen elokuvan lopussa mereen, Magnum 44:ssä (1973) hän on kehissä jälleen, ja jos hänen toimintansa ensimmäisessä elokuvassa sisälsi fasistisen vigilantismin piirteitä, niin nyt hän kohtaa itseäänkin julmemman ”poliisin poliisin sisällä”. Joutuessaan yksinäisenä sutena taistelemaan poliisin sisäistä korruptiota vastaan hän joutuu samalla katsomaan synkkää peilikuvaansa.

Antisankarin teema on ollut keskeisellä sijalla koko Clint Eastwoodin uralla. Niin myös elokuvassa Honkytonk Man (1982). Siinä hän esittää lama-ajan juoppoa kantrilaulajaa, joka haluaa edes kerran esiintyä Grand Ole Opryssa ennen kuin keuhkotauti kaataa hänet lopullisesti. Toisessa pääroolissa on ohjaaja-näyttelijän poika Kyle Eastwood, joka pelastaa luuserin muutamastakin pahasta pinteestä. Tarinassa on muistumia Charles Chaplinin, King Vidorin ja Shirley Templen elokuvista, mutta ote laahaa pahasti (pitkittäminen on Clintin jatkuva synti edelleenkin). Musiikki on Clintin sydäntä lähellä, ja tässä kohokohtiin kuuluu Linda Hopkinsin bluestulkinta.

The Rookie – tulokas (1990) kuuluu Clintin vaatimattomampiin elokuviin. Tässä hän esittää vanhaa poliisia, joka saa parikseen rikkaan, pilalle hemmotellun kakaran (Charlie Sheen). Clintin happamet ilmeet tällaisessa tilanteessa on helppo kuvitella jopa elokuvaa näkemättäkin. Puertoricolainen Raul Julia ja brasilialainen Sonia Braga esittävät saksalaisia konnia, elokuvassa on paljon veristä väkivaltaa sekä omituinen kidutuskohtaus, jossa Sonia raiskaa Clintin.

Ikävuosien karttuessa Clint (s. 1930) on skarpannut vakavampiin aiheisiin, ja niihin kuuluu kuolemantuomion vastainen Pahin rikos (1999). Hän esittää siinä parhaat päivänsä nähnyttä journalistia, joka vakuuttuu siitä, että kuolemaantuomittu mies (Isaiah Washington) onkin syytön. Hyvä aihe, hyvät näyttelijät (James Woods, Denis Leary), vetelä ohjaus.

Ensiluokkaisen masteroinnin lisäksi Clint Eastwood Collection -julkaisut tarjoavat lisäaineistoja, joista ainakin Likaisen Harryn dokumentit ovat katsomisen arvoisia.

Väiski Vemmelsääri kokonaisena ja saksittuna

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

VÄISKI VEMMELSÄÄREN PARHAAT OSA 3 (Best of Bugs Bunny Volume 3):
Koiranelämää (Hare Force, Friz Freleng, 1944)
Koekaniini (Hare Remover, Frank Tashlin, 1946)
Kani karanteenissa (Hare Tonic, Chuck Jones, 1945)
Väiski Manhattanilla (A Hare Grows in Manhattan, Friz Freleng, 1947)
Väiski pääsiäispupuna (Easter Yeggs, Robert McKimson, 1947)
Jänistä päivällisellä (The Wabbit Who Came to Supper, Friz Freleng, 1942)
Väiski ja onnenonkija (Bowery Bugs, Arthur Davis, 1949)
Väiski vailla kotia (Homeless Hare, Chuck Jones, 1950)
Kani hatussa (Case of the Missing Hare, Chuck Jones, 1942)
Akrobaattipupu (Acrobatty Bunny, Robert McKimson, 1946)
Väiski paratiisisaarella (Wackiki Wabbit, Chuck Jones, 1943)
Väiski valokeilassa (Hare Do, Friz Freleng, 1949)
Väiski takametsässä (Hillbilly Hare, Robert McKimson, 1950)
Teräskani (Super-Rabbit, Chuck Jones, 1943)
1:1,33, 1.0 mono, 102 min. Warner Bros. Entertainment Finland 14.6.2006

VÄISKI VEMMELSÄÄRI: TUHAT JA YKSI KANITARINAA (Bugs Bunny’s Third Movie: 1001 Rabbit Tales), USA 1982, tuottaja: Friz Freleng, otteita elokuvista Cracked Quack (1952), Apes of Wrath (1959), Wise Quackers (1949), Ali Baba Bunny (1957), Tweety and the Beanstalk (1957), Bewitched Bunny (1954), Goldimouse and the Three Cats (1960), Red Riding Hoodwinked (1955), The Pied Piper of Guadelupe (1961), Mexican Boarders (1962), One Froggy Evening (1955), Aqua Duck (1963). 1:1,33, 2.0 mono, 70 min Warner Bros. Entertainment Finland 17.5.2006

Warner Bros. on julkaissut upeasti masteroituina animaatiostudionsa kuuluisia teoksia. Väiski Vemmelsäären parhaat osa 3 sisältää kultakauden animaatioita, joiden ohjaajina vuorottelevat Friz Freleng, Frank Tashlin, Chuck Jones ja Robert McKimson. Niissä mielikuvitus ei tunne mitään rajoja, sen todistaa esimerkiksi Väiski paratiisisaarella, jossa käsikirjoittajien karikatyyrihahmot jahtaavat jänistä tarinassa, jossa otetaan kantaa moderniin taiteeseen. Väiski Vemmelsääri: tuhat ja yksi kanitarinaa (1982) on ongelmallisempi tapaus, sillä kyseessä on kiireessä kyhätty kooste, johon on otettu sinänsä erinomaisia animaatioita mutta saksittuina laitoksina. Kannattaa suosia kokonaisia.

Western-erikoisuuksia

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

HIRTTOSILMUKKA (Hangman’s Knot), USA 1952, ohjaus Roy Huggins, pääosissa Randolph Scott, Donna Reed, Lee Marvin, 1:1,33, 1.0 mono, 78 min. Universal 14.6.2006

MAJURI DUNDEE: PITKÄ VERSIO (Major Dundee: The Extented Version), USA 1964, ohjaus Sam Peckinpah, pääosissa Charlton Heston, Richard Harris, Senta Berger, 1:2,35, Dolby Digital 5.1 tai 1.0, 130 min, mukana kommenttiraita ja runsaat lisäaineistot. Universal 25.1.2006

PUNAINEN AURINKO (Soleil rouge / Red Sun), Espanja/Ranska/Italia 1971, ohjaus Terence Young, pääosissa Charles Bronson, Ursula Andress, Toshiro Mifune, Alain Delon, 1:1,33, 2.0 mono, 110 min. Universal, uusintajulkaisu 2006

Universal on julkaissut viime aikoina paljon lännenelokuvia, joiden joukossa on myös todellisia löytöjä.

Hirttosilmukka (1952) on jämerä teos näyttelijä Randolph Scottin ja tuottaja Harry Joe Brownin pitkän yhteistyön puolivälistä. Tarina sijoittuu sisällissodan loppukaaokseen, jossa kultasaaliin ryöstäneet sotilaat huomaavatkin olevansa taistelun päätyttyä lainsuojattomia, joiden välit muuttuvat ristiriitaisiksi. Piiritetyssä talossa nainen (Donna Reed) joutuu julman Lee Marvinin silmätikuksi, Randolph Scott osoittautuu kunnian mieheksi, ja piinaavan tilanteen avaa hirmumyrsky. Dvd-masterointi on erinomaista. Ohjaaja Roy Huggins hoitaa homman ammattimaisesti, mutta westernin ystävälle on kiinnostavaa huomata, että samanlaisista asetelmista André De Toth ja Joseph H. Lewis ohjasivat noina vuosina parempia Scott-elokuvia, kunnes ohjaaja Budd Boetticherin ja käsikirjoittaja Burt Kennedyn tulo Scott-Brown-tiimiin vuonna 1956 (Seitsemän miestä jäljellä) kohotti tason mestariluokkaan.

Majuri Dundeen pitkä versio (1964) täydentää vuoden merkittävää Sam Peckinpah -tarjontaa, josta on vastannut lähinnä Warner Bros. monella elokuvalla. Sony Columbian upea restauroitu laitos (2005, Suomen julkaisija Universal 2006) on mahdollisimman täydellinen rekonstruktio kovan onnen majurin saagasta. Dvd-julkaisun rehellisissä kommenteissa ja lisäaineistoissa käy ilmi, että tuotantoyhtiöllä oli kyllä osuutensa elokuvan valmistumiseen liittyneeseen sotkuun, mutta ohjaaja Peckinpah oli mahdoton mies, jolla ensimmäistä isoa elokuvaa ohjatessaan karkasi tilanne käsistä. Vasta Hurjaa joukkoa ohjatessaan hän osoitti kykynsä vastuuntuntoon ja huolenpitoon suurtuotannossa. Esikuvanaan Arabian Lawrence Peckinpah lähti tekemään intiimiä spektaakkelia sisällissodan aikaisesta hurjapäisestä upseerista (Charlton Heston), joka apasseja jahdatessaan riehuu pitkin Meksikoa ja on viedä USA:n sotaa Ranskaa vastaan. Hänellä on sotavoiminaan vangittuja jenkkejä (Richard Harris), vapautettuja orjia (Brock Peters) ja rikollisia (James Coburn). Omantunnon ääntä edustaa Senta Berger. Dvd:n sisältämien poistojen ja tausta-aineistojen ansiosta elokuvasta on nyt mahdollista saada parempi tolkku kuin milloinkaan aikaisemmin. Edes viime vuonna nähtäväksi tullut loistelias restauroitu filmikopio ei kattanut kaikkea tätä.

Ennenkin dvd:llä julkaistu Punainen aurinko (1971) on todella kansainvälinen western. Pääasiassa ranskalaisen tuotannon ohjaaja on britti (Bond-ohjaaja Terence Young), kieli englanti, kuvauspaikka USA ja näyttelijäkaarti kansainvälinen, mukana ainutlaatuista kyllä myös japanilaistähti. Kuvaaja on mestari Henri Alekan ainoassa lännenelokuvassaan, ja säveltäjänä toinen maestro, Maurice Jarre, harvinainen nimi westernin alalla hänkin. Japanin suurlähettilään vaunu joutuu junanryöstäjien käsiin 1860-luvun Amerikassa, ja keskenään kilpailevat konnat (Charles Bronson, Alain Delon) saavat saaliikseen pyhän mikadomiekan. Perään lähtee vartijasamurai (Toshiro Mifune), jota ei voi käännyttää tehtävästään mikään. Mukana on kauniita naisia (Ursula Andress, Capucine) ja intiaaneja, jotka koettavat kärventää konnat tulikeihäillään ruohotiheikköön. Kevyt viihdecocktail toimii yllättävän hyvin aineiston kirjavuuteen nähden.

Viettelysten vaunu (2-dvd erikoisjulkaisu)

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

”Stellaaaaa!”

VIETTELYSTEN VAUNU. KAHDEN LEVYN ERIKOISJULKAISU (A Streetcar Named Desire. Two-Disc Special Edition), USA 1951, ohjaus Elia Kazan, Tennessee Williamsin näytelmästä, pääosissa Vivien Leigh, Marlon Brando, Kim Stanley, Karl Malden, 1:1,33, mono, 119 min Warner Bros. Entertainment Finland 14.6.2006

Viettelysten vaunu kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat olleet hyvin saatavilla dvd:llä. Jo vhs-kaudella, 1993, siitä julkaistiin ohjaajan versio, johon oli palautettu kolme Production Coden aikoinaan poistamaa minuuttia, ja siitä pitäen se versio on ollut lopullinen. Elokuva ei ole minulle henkilökohtainen suosikki, mutta nyt se teki mieli katsoa muun muassa kunnioituksesta hirmumyrskyssä tuhoutunutta New Orleansia kohtaan. Siellä tosiaan liikennöi aikoinaan raitiovaunu, jonka määräasema oli Desire. Mitä uutta siis juhlaversiossa? Kuten moni alkuvaiheen dvd, tämäkin on masteroitu uudelleen, ja tulos on todellakin loistava, malliesimerkki siitä, miten hyvältä elokuva voi kotikatsomossa näyttää. Mukana on vankka kokoelma uusia dokumentteja, joissa selvitetään Tennessee Williamsin näytelmän vaiheet Broadwaylta Hollywoodiin ja miten Production Coden poistot muuttivat elokuvaa sekä esitellään Alex Northin uraauurtava musiikki. Mukana on kommenttiraita ja täyspitkä dokumentti (1994) Elia Kazanista, ainoasta, joka on ollut sekä amerikkalaisen teatterin että elokuvan keskeinen ohjaaja. Mukana on myös poistoja ja Marlon Brandon koekuvauksia. ”En halua realismia, haluan taikuutta!” julistaa Blanche DuBois. Tämä elokuva tarjoaa molempia.

Mies Coloradosta ja Kuolemanloukku O.K. Corral

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

Sheriffejä, jotka pudottivat tähtensä maahan

MIES COLORADOSTA (The Man from Colorado), USA 1948, ohjaus Henry Levin, pääosissa Glenn Ford, William Holden, 1:1,33, DD 1.0 mono, 95 min. Universal Finland 14.6.2006

KUOLEMANLOUKKU O.K. CORRAL (Gunfight at O.K. Corral), USA 1957, ohjaus John Sturges, pääosissa Burt Lancaster, Kirk Douglas, Rhonda Fleming, Jo Van Fleet, 1:1,78, DD mono, 118 min, Paramount Collection 27.9.2006

Lännenelokuvan dvd-vuosi on ollut erinomainen, ja siihen on sisältynyt myös löytöjä. Sellainen on Mies Coloradosta (1948). Glenn Ford (1916–2006) on siinä poikkeuksellisessa roolissa everstinä, jonka sodan raakuus on tehnyt hulluksi. Sisällissota on päättynyt, mutta kun viisaana lakimiehenä tunnettu eversti palaa kotiseudulleen kaivoskaupungin tuomariksi, hänen käytöksensä on niin loukkaavaa, että se lietsoo uuden pienimuotoisen sisällissodan. Yllättävässä tarinassa William Holden esittää sheriffiä, joka kääntyy lainsuojattomien puolelle, ja hurjassa lopussa sodalta siihen asti säästynyt kaupunki syttyy tuleen.

Kuolemanloukku O.K. Corral (1957), yksi legendan monista filmatisoinneista, säilyttää erikoisasemansa mietteliäällä ja pohdiskelevalla tyylillään. Se kertoo tutun tarinan tuoreella otteella (käsikirjoitus Leon Uris). Burt Lancaster (Wyatt Earp) on hillityimmillään ja delegoi virnistelyosaston Kirk Douglasille (Doc Holliday). Elokuvassa on pikkurooleja myöten kiinnostava näyttelijäkaarti, veteraaneista tulokkaisiin. Dennis Hopper jää mieleen Billy Clantonina, jonka kohtalossa kiteytyy väkivallan turhuuden teema.

Eräissä Hollywoodin avainelokuvissa (Sheriffi, Armottomat, Likainen Harry) nähdään kuva, jossa sheriffi pudottaa tähtensä maahan. Tämä ladattu ele nähdään myös näissä molemmissa elokuvissa.

Kummatkin elokuvat ovat dvd-ensijulkaisuja, ja molempien värimasterointi on komeaa.

Warner-animaation aarteita

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

LOONEY TUNES COLLECTION: ALL STAR –KOKOELMA 4.
Repe ja dinosaurus (Daffy Duck and the Dinosaur, Chuck Jones, 1939)
Repe saa kutsun (Draftee Daffy, Robert Clampett, 1944)
Lentävä jänis (Falling Hare, Robert Clampett, 1943)
Susi lammaspaimenena (Steal Wool, Chuck Jones, 1957)
Lintuholisti (Birds Anonymous, Friz Freleng, 1957)
Haukkuminen kielletty (No Barking, Chuck Jones, 1953)
Väiskin oikea suora (Rabbit Punch, Chuck Jones, 1957)
Rakastunut haisunäätä (Odor-Able Kitty, Chuck Jones, 1944)
Kana hukassa (Walky Talky Hawky, Robert McKimson, 1946)
Kelju katapultti (To Beep Or Not to Beep, Chuck Jones, 1953)
Seurassanne Kalevi Kottarainen (The Coo Coo Nut Grove, I. Freleng, 1936)
Yllätys elokuvateatterissa (She Was an Actrobat’s Daughter, I. Freleng, 1937)
Hiiren elämää (The Honey-Mousers, Robert McKimson, 1956)
Sylvesterin linnut (The Last Hungry Cat, Friz Freleng, 1961)
1:1,33, mono, 97 min. Warner Bros. Entertainment 14.6.2006

LOONEY TUNES COLLECTION: PUTTE POSSUN PARHAAT 2.
Oudot musikantit (I Haven’t Got a Hat, Isadore Freleng, 1935)
Putte Possu ja polle (Porky and Teabiscuit, Cal Dalton & Ben Hardaway, 1939)
Ruokahalu kuin possulla (Pigs Is Pigs, Friz Freleng, 1936)
Possut musiikin pyörteissä (Pigs In a Polka, Friz Freleng, 1952)
Viiden tähden vankila (Porky’s Pig Feat, Frank Tashlin, 1943)
Hyvää yötä, Repe (Daffy Duck Slept Here, Robert McKimson, 1948)
Putte ja hurja Siniparta (Bye Bye Bluebeard, Arthur Davis, 1948)
Paljon melua munasta (An Egg Scramble, Robert McKimson, 1949)
Repe Robin Hood (Robin Hood Daffy, Chuck Jones, 1957)
Satusetä Repe (The Windblown Hare, Robert McKimson, 1949)
Suojeluskatti (Claws for Alarm, Chuck Jones, 1953)
Avaruuspoliisit (Rocket Squad, Chuck Jones, 1955)
Hollywoodin uusi tulokas (Hollywood Capers, Jack King, 1935)
Elokuvahullut (Film Fan, Robert Clampett, 1939)
1:1,33, mono, 96 min. Warner Bros. Entertainment 14.6.2006

VÄISKI ON AINA VÄISKI (The Bugs Bunny / Road Runner Movie), USA 1979, ohjaus Chuck Jones, 1:1,33, mono, 94 min. Warner Bros. Entertainment 17.5.2006

Warner Bros. –yhtiöllä kehiteltiin joukko kaikkien aikojen animaatiosankareita, kuten Repe Sorsa, Väiski Vemmelsääri ja Putte Possu. Nämä kaikki ja moni muu esiintyy Warnerin dvd-koosteilla, joissa tulevat esiin ohjaajat kuten Chuck Jones, Robert Clampett, Friz Freleng ja Robert McKimson, sekä muut lahjakkuudet, kuten säveltäjä Carl W. Stalling ja useimpien äänien luoja Mel Blanc. Vuosien mittaan Warner on huolitellut animaationsa upeiksi dvd-julkaisuiksi, joissa niiden kirkas värimaailma pääsee oikeuksiinsa. Harkittua on varmasti myös se, että mukaan on lomitettu sekä uudempaa että vanhempaa, sillä viehättävät mustavalkoiset 1930-luvun animaatiot saavat näin varmaan enemmän katsojia kuin jos ne julkaistaisiin erillään. Löytöihin kuuluvat vaikkapa Repe Sorsan varhaisversio elokuvassa Repe ja dinosaurus (1939) tai Frank Tashlinin parhaana pidetty animaatio Viiden tähden vankila (tunnetaan myös nimellä Täyden palvelun hotelli, 1943). Chuck Jones itse ohjasi ensimmäisen näille hahmoille omistetun kokoillan elokuvan Väiski on aina Väiski (1979), innoittajana MGM-musikaalien historia That’s Entertainment. Uutta aineistoa siinä on ”filmitähti Väiskin” kehyskertomus, jonka lomassa käydään läpi Warnerin animaatiohistoria ja vähän koko elokuvankin historiaa. Ajankohtaisena kytkentänä on Tähtien sodan innoittama parodiointi avaruusseikkailuista.

Charlie Chaplin Prestige Collection (6-dvd)

Keskiviikko, Kesäkuu 14th, 2006

CHARLIE CHAPLIN COLLECTION. Metalliboksi, jossa on kolme elokuvaa, kukin kahden levyn erikoisjulkaisuna.

KAUPUNGIN VALOT (City Lights), USA 1931, pääosissa: Charles Chaplin, Virginia Cherrill, 87 min

NYKYAIKA (Modern Times), USA 1936, pääosissa: Charles Chaplin, Paulette Goddard, 87 min

DIKTAATTORI (The Great Dictator), USA 1940, pääosissa: Charles Chaplin, Paulette Goddard, 120 min

MK2 / Warner Bros. 14.6.2006

Charles Chaplinin pitkät elokuvat tulivat dvd-markkinoille upeina kahden levyn erikoisjulkaisuina vuonna 2003. Chaplinin perikunta julkaisi ne ranskalaisen MK2-yhtiön kautta, ja Suomessa ne toi levitykseen Warner Bros. Kolmen tupla-dvd:n paketti sisältää kolme Chaplin-elokuvaa. Warnerin vuoden 2006 kymmenen metalliboksia olivat kaikki ensiluokkaisia, mutta Chaplin-paketti nousee niiden joukossa kärkisijalle upean masterointinsa ja ensiluokkaisten lisäaineistojensa vuoksi.

Kaupungin valot (1931) on elokuva kulkurin rakkaudesta sokeaan tyttöön, joka luulee häntä miljonääriksi ja ystävyydestä juoppoon miljonääriin, joka ei tunne häntä selvin päin. ”Rakkaus on sokea” on lause, joka saa tässä elokuvassa uusia merkityksiä, varsinkin ihmeellisessä loppukohtauksessa, jossa Chaplin itsekin oli mielestään parhaimmillaan. Kulkurihahmo oli ajankohtainen suuren laman vuosina, jotka tuottivat miljoonia kulkureita ympäri maailmaa, ex-miljonääreistäkin.

Nykyaika (1935), satiiri koneaikakaudesta, tuntuu parodiselta historiankirjoitukselta informaatioteknologian vuosikymmenillä. Mainoslause ”Nykyajan satiiri on ajatonta” pitänee kuitenkin paikkansa, sillä ehkä uhka on edelleen sama, vaikka koneet ovatkin toiset. Mielenkiintoisina lisäaineistoina on 1930-luvun teollisuusdokumentteja.

Diktaattori (1940) on elokuva, jonka historioitsija Eric Hobsbawm valitsi 1900-luvun historiaa käsittelevän kirjansa Äärimmäisyyksien aika kansiaiheeksi. Maailman rakastetuin ihminen (Chaplin) otti esittääkseen maailman vihatuinta miestä (Adolf Hitler) tämän ollessa maailmanvalloitusretkensä lähtövauhdissa. Lisäaineistona on Kevin Brownlown ja Michael Kloftin ensiluokkainen tunnin dokumentti Kulkuri ja diktaattori, jossa käsitellään samanikäisten Chaplinin ja Hitlerin elämän monia yhtymäkohtia.

Elokuvat on loisteliaasti masteroitu Bolognassa, ne sisältävät muhkeat ekstrat Chaplinin perhearkistoista sekä David Robinsonin hienot johdannot.